VALTA, VOIMA, MORAALI

Suomessa on käyty kummallista keskustelua suhtautumisesta Yhdysvaltojen politiikkaan. Kriitikkojen ryhmä, kärkenään Max Jakobson, on moittinut maan poliittisen johdon puolisydämistä sitoutumista USA:n johtamaan terrorisotaan. Erityisesti kritiikki on kohdistunut presidenttiin ja ulkoministeriin.

Syyskuun 11. päivän katastrofi paljasti karmealla tavalla supervallankin haavoittuvuuden. Se oli USA:lle suuri shokki. Ei ole epäilystä siitä, että maan edustajat tarkalla silmällä seuraavat, miten muut valtiot suhtautuvat sen kokemaan iskuun ja sen vastatoimiin, terrorismin vastaiseen sotaan.

Emme enää voi pitää selviönä, että Yhdysvallat suhtautuu meihin ystävällismielisesti, opettaa ministeri Jakobson. Valtaa ja voimaa on syytä kunnioittaa, hän tähdentää. Ja rytmiryhmä myötäilee.

Niin presidentti kuin ulkoministerikin ovat kärsivällisesti koettaneet vastata Jakobsonille ja kumppaneille. Suomen reaktio ei ole poikennut muiden EU-maiden kannoista. Kun on lukenut vaikkapa Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin lausuntoja, tuntuukin käsittämättömältä – eritoten Erkki Tuomiojaan suunnattu parjaus.

Operaatio Nato-jäsenyys pyörii kovenevin kierroksin. Tuskin ilmestyy numeroakaan Hesaria, jossa ei maaniteltaisi tai uhkailtaisi jäsenyyden kannalle. Yhä suositummaksi on tullut samanlainen viiteryhmäpelottelu, jollaista ennen EU-ratkaisuakin viljeltiin. Seuraavan Nato-laajennuksen jälkeen olemme ajautumassa samaan ryhmään joidenkin Albanian ja Armenian ja Moldovan kanssa, kuuluu intoilijoiden hätähuuto.

Tunnetussa Tukholman esiintymisessään puolustusministeri Enestam arvioi Suomen ja Ruotsin asemaa. Ruotsin Nato-jäsenyys tekisi välttämättömäksi Suomenkin jäsenyyden. Mutta Suomi voisi liittyä jäseneksi silloinkin, jos Ruotsi jäisi ulkopuolelle – aivan kuten EMU-ratkaisuissa kävi. Enestamin esitys – joka kuulemma ei tarkoittanut puolustaa Suomen Nato-jäsenyyttä! – sai meillä paljonkin julkisuutta. Paljon pienemmälle huomiolle jäi samassa tilaisuudessa esiintyneen Ruotsin puolustusministerin Björn von Sydowin puheenvuoro.

Hbl:n (7.2.) mukaan von Sydow sanoutui voimakkaasti irti Ruotsin Nato-jäsenyydestä. Hänen mukaansa Ruotsi ei koe turvallisuusvajetta eikä siten tarvitse sotilasliiton turvaa. Jäsenyyden suurena eettisenä ja moraalisena ongelmana hän piti erityisesti ydinaseita. Jäsenmaa nimittäin perustaisi turvallisuutensa viime kädessä ydinasepelotteen varaan.

Aiheellisesti Björn Månsson pääkirjoituksessaan (Hbl 8.2.) kysyykin, katsooko Enestam, että Suomella sitten olisi turvallisuusvaje, ja eikö ydinsateenvarjo puolustusministerin mielestä olisi mikään moraalinen pulma meille.

Ja kun Enestam yksinään ei päätä Nato-jäsenyydestä – lopettaa kirjoituksensa Månsson – olisi mielenkiintoista saada tietää, kuinka presidentti, pääministeri, ulkoministeri sekä eri puolueemme – ensi vuoden vaalien alla – suhtautuvat juuri näihin kahteen kysymyksenasetteluun.

Rauhanpuolustajat varmasti yhtyvät tähän toivomukseen. Lukuisissa gallupeissa todetun massiivisen vastarinnan takia halutaan karttaa Nato-kysymystä ja edetä sammutetuin lyhdyin. Nato-asiaa esillä pitäviä taas pyritään leimaamaan vainoharhaisiksi populisteiksi.

Pari oireellista kannanottoa sentään on viime viikkoina kuultu hallituksen huipulta: Sotilaallisen liittoutumattomuuden hyvä puoli on, että siitä voidaan luopua. Sotilaallisen liittoutumattomuuden hyvä puoli on, että siitä voidaan pitää kiinni. – Valistunut lukija osannee päätellä, kumpi repliikki on Lipposen ja kumpi Tuomiojan.

Tilanne Lähi-idässä käy päivä päivältä kestämättömämmäksi. Sharonin hallinnon häikäilemätön alistamis-, nöyryytys- ja tuhoamispolitiikka niittää veristä satoa. Jos terrorisminvastaista sotaansa käyvä Yhdysvallat tosissaan haluaisi rauhoittaa tilanteen, sillä olisi siihen kaikki mahdollisuudet.

Palestiinan presidentin Jasser Arafatin nöyryyttävä eristäminen loukkaa syvästi kansainvälisen yhteisön pelisääntöjä. Ja millainen parku maailmalla nousisi, jos Arafat julkisuudessa katuisi, ettei tullut aikanaan tappaneeksi Sharonia? Kun osat ovat toisin päin, maailma kohauttaa olkapäitään.Tai pahempaa: USA:n varapresidentin Cheyneyn tokaisun mukaan on yksi lysti, vaikka Arafat hirtettäisiin.

Haagin sotarikostuomioistuimessa jatkuu oikeudenkäynti Slobodan Milosevicia vastaan. Syytteet ovat raskaat, ja on vaikea uskoa, etteivät ne ainakin suurelta osin menestyisi oikeudessa. Myös poliittisten johtajien saattaminen rikosoikeudelliseen vastuuseen vakavimmista ajateltavissa olevista rikoksista on sinänsä myönteistä kehitystä.
Jokin silti mättää. Tapa, jolla oikeudenkäyntiä on selostettu julkisuudessa, on ollut vähintäänkin yksipuolinen. Juttua on pidetty itsestäänselvänä, ja Milosevicin puolustuksesta ja hänen esittämistään näkökohdista on annettu, jos mitään, jotenkin huvittuneen vähättelevä kuva. Kun on päästy tilanteeseen, jossa syytetty voi ristikuulustella syyttäjän todistajia, julkisen sanan huomio on kääntynyt pois.

Paristakin lehdestä olen lukenut yleisluonteisen kommentin siitä, kuinka taitavasti Milosevic yksin hoitaa prosessiaan tältä osin. Mitään yksityiskohtaisempaa tietoa vastaajan väitteistä ja todistajien vaikeuksista on kuitenkin vaikea löytää.

Kansainvälisen rikosoikeuden uskottavuuden kannalta olisi välttämätöntä hoitaa koko oikeudenkäynti ja sen raportointi niin kliinisen puolueettomasti kuin ikinä mahdollista. Syyttäjäpuolen osin ”overkill”- henkinen asenne ja tiedotuksen tendenssimäisyys jättää epäilyksen varjon siitä, täyttyvätkö nyt täysin määrin oikeudenmukaisenoikeudenkäynnin edellytykset.

Huhtikuun lopulla pidetään Rauhanpuolustajien yleiskokous. Olen jo aikaisemmin ilmoittanut jättäväni siinä yhteydessä puheenjohtajan tehtävät. Tulin silloisen keskusjohtokunnan jäseneksi 1986 ja varapuheenjohtajaksi 1989. Puheenjohtajana olen toiminut keväästä 1992. Nyt on korkea aika toisten jatkaa.

Liioittelisin jos sanoisin, ”etten päivääkään vaihtaisi pois”. Silti on ollut
hienoa saada tehdä työtä rauhan puolesta, upeiden ihmisten kanssa. Ja on hienoa saada jättää hyvässä iskussa olevan järjestön johto turvallisiin käsiin.

Tämä on viimeinen pääkirjoitus, jonka puheenjohtajana kirjoitan. Toivon, että joskus saan palstatilaa myös rivijäsenenä. Tässä vaiheessa kiitokset lukijoille, rauhanpuolustajille ja ystävillemme.

Helsingissä 2. maaliskuuta 2002
PEKKA KOSKINEN