Irakin valtio kohtelee virallisia vieraitaan kunnioituksella. Viiden tähden hotellissa satahenkisen eurooppalaisen rauhandelegaation jäsenet ovat ainoita, joiden kengät eivät kiillä, paita ei ole sileä ja joiden lantiolla roikkuu vyölaukkuja.

Irakin Rauha, Ystävyys ja Solidaarisuus-järjestön edustaja herra Hashem ottaa meidät vastaan rutiinilla. Hän on ollut vastuussa suuresta osasta ulkomaalaisia, jotka ovat päässeet tutustumaan Irakiin niiden 12 vuoden aikana, jolloin 1,5 miljoonaa irakilaista on kuollut YK:n Irakille asettaman taloussaarron seurauksena. Hashem pitää hotellin suuressa konferenssisalissa hyvin perustellun ja selkeän puheen, joka selventää irakilaisen näkökulman kiistaan YK:n asetarkastajista.

Asetarkastus irakilaisesta näkökulmasta

Hashemin mukaan Irakilla on 8 vuoden asetarkastusten jälkeen perusteita olettaa, että YK:n asetarkastajat välttelivät tahallisesti työn loppuun saattamista ja Irakin joukkotuhoaseettomaksi julistamista. Jos asetarkastajat olisivat myöntäneet, että he eivät enää löytäneet joukkotuhoaseita eikä merkkejä niiden valmistuksesta, Irakia puristava taloussaarto olisi ollut pakko purkaa. Sitä USA, joka on avoimesti ilmoittanut haluavansa syrjäyttää Irakin presidentin, ei halua. Lisäksi entisten asetarkastajien joukossa on todistetusti ollut myös vakoojia, ja Irakin viranomaiset uskovat, että asetarkastukset ovat vain tekosyy, jonka varjolla USA haluaa päivittää strategisen Irak-tietonsa juuri ennen uutta aseellista hyökkäystä.

Kuvittelen itseni Saddam Husseiniksi. Hassu olo, mutta perustelut ovat loogisia. Toivottaisinko minä tervetulleeksi maatani uhkailevan valtion huippututkijat, jos he ovat julkisesti myöntäneet, että asetarkastusten sijaan heidän pohjimmainen tavoitteensa on minun kaatamiseni? USA hyökkää koska USA haluaa hyökätä, eikä kyse enää ole asetarkastajista. Vaikka päästäisin asetarkastajat maahan nyt, he löytäisivät hyökkäykseen syyn ennemmin tai myöhemmin.

Useimmat irakilaiset ovat Husseinin kanssa samaa mieltä, mutta heiltä löytyy myös realismia, jota ei periaatteessa saisi Irakissa ilmaista. Kuinka kukaan voi yksin sotia maailman voimakkainta valtiota, USA:ta vastaan? Irakilaiset ovat ylpeätä kansaa, ja ajatus siitä, että kaiken koetun jälkeen USA saisi sittenkin maan öljyvarat tahtonsa alle, on kipeä. Kaikki eivät silti haluaisi olla yhtä uppiniskaisia kuin heidän johtajansa. Supervallan urhea vastustaminen on jo nyt maksanut tavallisille ihmisille liian paljon.

Silminnäkijän pohdintoja

Karkaan suuresta konferenssisalista ja kuulemasta korkeita puheita. Kukaan ei estä, kun kipitän vapauteen, kadulle, ruohon juurelle. Irakilaisten kärsimys ei aukea yhdellä kävelyretkellä hotellini ulkopuolella. Ihmiset ovat ystävällisiä ja haluavat, että heistä otetaan valokuvia. Jalkakäytävä on täynnä yhdenmiehenkojuja niin kuin missä tahansa Lähi-Idän maassa, pojat kaupittelevat kylmää pepsiä ja taksit toivovat minua asiakkaaksi odottaessani kadun reunalla sopivaa hetkeä sen ylittämiseen. Alueella on useita silmälasikauppoja ja hämmästyn kun näen, että kaikissa myydään tyylikkäitä aurinkolaseja. Toin mukanani Suomesta aurinkolaseja ajatellen, että ne olisivat hyviä tuliaisia aurinkoisessa, mutta saarretussa maassa eläville ihmisille.

Kaupunginosa hotellini ympärillä on kuitenkin yksi Irakin rikkaimmista. Sen kaupat ovat pullollaan tavaraa, jonka uuden polven bisnesmiehet ovat salakuljetuttaneet Irakiin rajan yli. Koska Irakin oma valuutta, dinaari, on romahtanut pohjalle sodan ja taloussaarron takia, vain hyvin pienellä eliitillä on tänään varaa ostaa kauppojen ulkomaisia tuotteita. Ennen valtio piti Irakissa yllä kattavaa ja modernia koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmää ja maksoi virkamiesten, poliisien, ja opettajien palkat öljydollareillaan. Kun öljytulot vuonna 1990 katkesivat, valtio ei enää kyennyt suoriutumaan budjetistaan. Kukaan ei enää halunnut Irakin dinaareita, ja niiden arvo suhteessa dollariin valahti. Valtio painoi lisää rahaa, mutta se vain kiihdytti inflaatiota. Irakilaiset menettivät hetkessä säästönsä, pahanpäivänvaransa ja eläkkeensä. Vuonna 1990 yksi dollari oli n 0,33 dinaaria. Viisi vuotta myöhemmin dollari maksoi jo 3000 dinaaria. Suuri keskiluokka romahti köyhyyteen. Vuonna 1996 talouspakotteiden ehtoja muutettiin, ja Irakin sallittiin taas myydä öljyään, mutta vain elintarvikkeita ja välttämättömiä tuotteita vastaan. Valtion työntekijöiden palkkoja tai julkisten palveluiden ylläpitoa öljytuloilla ei saa vieläkään maksaa. Erityisesti opettajat ansaitsevat Irakissa niin vähän, että harva kykenee enää suoriutumaan työstään muiden epätoivoisten ansaitsemisyritystensä lomassa. Oppilaat häviävät tilanteessa eniten: lasten lukutaidottomuus on kasvanut hälyttävästi. Monet valittavat, että opettajat käyvät kouluissa vain puolella teholla, ja arvosanat annetaan lahjusten, ei koulumenestyksen mukaan. Opettajillakin on nälkäisiä vatsoja kotona ruokittavanaan.

Kun kirja on ylellisyyttä

Irakilaisten kultturinälkä on kauppasaaron myötä saanut uusia ulottuvuuksia. Kuuluisan runoilijan mukaan nimetyn Al-Mutanabbi kadun kirjatori oli aikaisemmin kirjakauppakatu. Sen vanhojen Ottomaani-ajalta periytyvien talojen seinät olivat yhtä korkeaa kirjahyllyä, ja Mutanabbi oli tunnettu laadukkaista kirjavalikoimistaan. Kun kauppasaarto alkoi, Iranin sodankin yli selvinnyt kirjakauppakeskittymä lakastui. Liian harva pystyi enää ostamaan uusia, kiiltäväkantisia kirjoja. Kirjojen kulutus astui kuitenkin toiseen vaiheeseen:

Ihmiset alkoivat kerääntyä kadun jalkakäytäville perjantaisin myydäkseen pois maassa huopien päällä vanhoja kirjojaan. Mutanabbi muuttui antikvariatoriksi. Nykyään torilta saa myös muutamia uusia kirjoja, sillä kopiotulosteiden ottaminen halpeni kaksi vuotta sitten ja Jordaniasta salakuljetettujen originaalien uudelleenpainatus on taas taloudellisesti mahdollista. Suurin osa kirjakaupoista on kuitenkin edelleen kiinni. 25-vuotias taideopiskelija Haider toteaa, että kirjatorin kirjat eivät enää kiinnosta, sillä hän tuntee ne ja ne ovat olleet samoja viimeiset kymmenen vuotta.

Epätoivoa ja kuolemaa

Irakilaiset tekevät parhaansa, jotta tuntisin oloni kotoisaksi. Virantoimituksessa olevia poliiseja ja vartijoita lukuunottamatta he ovat vieraanvaraisia ja iloisia nähdessään länsimaalaisia kaupunkinsa kadulla. Heidän suhtautumisensa liikuttaa minua, sillä irakilaisilla olisi monta syytä syyttää ongelmistaan länsimaalaisia.

Otan kuvia ystävällisistä ihmisistä ja hyväntuulisista tilanteista. Hyväntuuliset irakilaiset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta. Irak elää jatkuvassa hätätilassa. Vierailen delegaation mukana sairaalassa. Sairaalassa haisee passiiviseksi muuttuneelta epätoivolta ja tyhjiltä lääkehyllyiltä. Sairaalan lääkäri kertoo terveydenhuollon toivottomuudesta, kun YK kieltää tarpeellisten lääkkeiden sekä nukutus- ja puudutusaineiden saanti on riittämätöntä. Valtion sairaaloissa koulutetut lääkärit kirjoittavat kuolintodistuksia sellaisista sairauksista, jotka he olisivat helposti pystyneet parantamaan kauppasaarron kieltämillä lääkkeillä. Rikkaat ihmiset pystyvät kiertämään lääkepulaa matkustamalla hoitoon joko Jordanian puolelle tai turvautumalla pimeiden markkinoiden huippukalliisiin yksityislääkäreihin. Tavallisille ihmisille lääketurva ja terveydenhoito ovat vain kaunis muisto 1980-luvulta.
Lääkkeiden puute ei ole ainoa syy, jonka takia 5000 irakilaisen uskotaan turhaan kuolevan joka kuukausi – kauppasaarron vaikutuksesta. Eräällä osastolla suurilla vuoteilla kyyhöttää liikkumattomina pienen pieniä nyyttejä. Nuori äiti nostaa sängyltä valokuvaa varten pienen vauvansa, joka ei räpäytä silmiänsä kertaakaan sinä aikana, kun viivyn heidän luonaan. Vauva kärsii pahasta aliravitsemuksesta. Sillä on kaulassaan punainen tutti. En usko, että vauva pystyy enää imemään.

Myös ripuli tappaa lapsia. Irakin vedenpuhdistusjärjestelmä tuhottiin Persianlahden sodassa ja YK on kieltänyt puhdistukseen tarvittavan kloorin maahantuomisen joukkotuhoaseiden tuotantoon vedoten. Myös sähköntuotanto tuhoutui sodassa, eikä se vieläkään pysty kattamaan maan energian tarvetta. Päivittäisten sähkökatkosten takia elintarvikkeet pilaantuvat kuumassa ilmastossa herkästi, eivätkä heikosti ravittujen lasten herkistyneet vatsat pysty käsittelemään pahentunutta ravintoa.

Toinen todellisuus

Valittavanani on kahta eri sorttia kanaa, lihaa, hummusta, salaattia – jota vatsataudin pelossa välttelen – porkkana-papupaistosta, valkoista riisiä, keltaista riisiä, jälkiruoaksi vitamiinipitoisia hedelmiä ja meheviä taateleita… Viiden tähden hotellissa elän yhtä laveasti kuin taloussaarrosta hyötyneet Irakin uusrikkaat. Syön, mutta en pysty nauttimaan mässäilyn ilosta. Kuolevien kuvaaminen sai palan kurkkuuni.
Irakilaiset ovat iloisia siitä, että olemme uskaltaneet tulla käymään heidän kotimaahansa sodanuhasta huolimatta. Meille uhka kestäää kuitenkin vain kaksi viikkoa. Ihmiset, jotka ovat vieraanvaraisia ja vastaanottavaisia ja jotka menevät naimisiin ja saavat lapsia saman uhan alla, ovat paljon urheampia.

Pakkaudumme busseihimme, ja matkustamme pitkän taipaleen takaisin Eurooppaan.

Laura Junka