Euroopan ei pidä matkia Yhdysvaltoja

Eurooppa ei enää pidä demokratiaa ensisijaisena niin kuin ei Valkoinen talokaan.

Ehkä voi ymmärtää, miksi Ranska, Saksa, Belgia ja jossain määrin myös Englanti ponnistelevat lujasti saadakseen Euroopalle oman puolustuksen. Johtopäätös on, että Yhdysvaltojen päätökset painavat liikaa Natossa, siispä Euroopalle ei riitä vain vapaus tulkita kriisejä oman ymmärryksensä mukaan, ilman Washingtonilta saatua suostumusta, vaan sen pitää olla kehittynyt poliittinen kokonaisuus, jolla pitää olla oma sotilaallinen esikunta komento- ja valvontarakenteineen. Vasta kun sillä on merkittävässä määrin sotilaallista voimaa, kohdistaa Yhdysvallat Eurooppaan sen arvostuksen ja huomion jonka se ansaitsee. Niinpä ilman tätä sisältöä Euroopassa ajatellaan, että Yhdysvallat saa voiton toisensa jälkeen harjoittamassaan hajoita ja hallitse –politiikassa.

Mutta mitä Eurooppa täsmälleen ottaen saisi? Ja onko mieltä edetä näin vaarallisessa ja kalliissa hankkeessa, kun ainoa varma tulos on se, että näin ruokitaan Yhdysvaltojen ylimitoitettua epäluuloa Euroopan pitemmälle menevistä suunnitelmista? Eikä Yhdysvallat sitä paitsi lakkaa olemasta kallellaan yksinapaisuuteen vain sen vuoksi, että Eurooppa päättää vankentaa omaa puolustustaan. Asia taitaa olla juuri päinvastoin. Ellei tätä eurooppalaista mielipidettä tulkita niin, että Eurooppa haluaa katkaista peruuttamattomasti suhteet Yhdysvaltoihin, mitä se ei selvästikään halua. Eikö silloin olisi parempi keskittyä siihen, mitä Eurooppa tekee parhaimmin eli avunantoon, diplomatiaan ja rauhanturvaamiseen ja jatkaa ponnistelujaan olemassa olevissa yhteisissä instituutioissa, ovat ne sitten Naton tai YK:n rakenteita, jotta Yhdysvallat saataisiin luopumaan totutusta ajattelustaan, että mutkikkaisiin ongelmiin on olemassa nopea sotilaallinen ratkaisu. Ja lisäksi vielä, eikö viimeinen asia mitä maailma tarvitsee tänä suurvaltojen ennennäkemättömänä rauhan kautena ole uuden poliittisen liittoutuman sotilaallisen voiman kasvattaminen?

Giscard d’Estaing, Ranskan entinen presidentti ja nykyinen Euroopan konventin puheenjohtaja, on Irakin sodan vastaista liikettä tarkoittaen puhunut Euroopan yleisen omantunnon syntymisestä. Ristiriidassa tämän kanssa on kuitenkin hänen tulkintansa, että kyseessä on kutsu ryhtyä uuteen sotilaalliseen hankkeeseen. Eikö olisi parempi vain hyväksyä Euroopan sotilaallisen mahdin suhteellinen heikkous ja löytää vahvuutensa sodan vaihtoehtojen löytämisessä, ja käyttää maanosan valtavaa taloudellista potentiaalia luodakseen poliittisia välineitä diplomatian, neuvonnan ja joissain tapauksissa taloudellisten pakotteiden käyttämiseen, mikä usein toimii paljon paremmin kuin sotilaallinen voimankäyttö.

Käytännön luvuissa ilmaistuna ei ole mitään keinoa, jolla Eurooppa kuroisi umpeen välimatkan Yhdysvaltoihin, joka käyttää kolme prosenttia kansantulostaan sotilaallisiin tarkoituksiin siinä missä Eurooppa käyttää kaksi prosenttia. Vastaavasti Yhdysvallat, johtavat maata sitten republikaanit tai demokraatit, ei lähitulevaisuudessa pääse siihen tasoon, millä Eurooppa ulkopolitiikassaan käyttää siviilielämän keinoja. Euroopan maat antavat kehitysapua kolme kertaa enemmän ja kaksi kertaa enemmän varoja YK:n budjettiin kuin Yhdysvallat. Euroopan maat lähettävät sotilaita kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvallat rauhanturvaamis- ja poliisitoimiin maailmalle, Bosniaan, Kosovoon, Afganistaniin, Kambodzhaan, Eritreaan, Mosambikiin ja nyt viimeksi Kongoon. 90 % Afganistanin-avusta tulee Euroopasta.

Tämä on sitä, mitä Eurooppa osaa suhteellisen hyvin tehdä, ja sen perustalle pitää rakentaa, jotta Euroopan poliittinen ja diplomaattinen energia olisi verrattavissa maailman suurimman talousmahdin asemaan. Kuitenkin aina vuonna 1999 pidetystä EU:n Helsingin-kokouksesta lähtien EU on halunnut kulkea toiseen suuntaan, ovathan lähes kaikki sen aloitteet ja rahoituspäätökset lihottaneet uutta sotilaallista voimaa.

Balkanin sotien opetus ei ollut se, että Eurooppa tarvitsee enemmän suuria pommikoneita, vaan se, ettei se pystynyt yhdistämään toimiaan tuona myrskyisenä aikana, jolloin oli meneillään monoliittisen kommunistisen valtion siirtyminen individualismin, keskinäisen kilpailun ja nationalistisen pakkovallan aikaan. Jos se olisi pystynyt yhdistämään toimensa ja käyttänyt samantapaisia houkuttimia kuin se nyt käyttää kaikkialla itäisessä Euroopassa, olisi tilanne toinen. Se olisi myötävaikuttanut Jugoslavian yleiseen mielipiteeseen, joka olisi saatu luopumaan kansalaissotaa mielivistä johtajistaan. Kannatus olisi silloin ohjautunut niille, jotka olisivat saaneet valitsijansa suuntautumaan rauhan ja vaurauden saavuttamiseen EU:n jäsenyyden edellyttämässä kovassa työssä.

On ilmiselvää, että Eurooppa tarvitsee kipeästi omaa selkeää ulkopolitiikkaa ja että yhteisten sotilaallisten hankkeiden tehostaminen vie aivan väärään suuntaan.

Euroopalla on laajat mahdollisuudet antaa kauaskantoista apua maailman kriisipisteissä niillä voimavaroilla, jotka sillä jo on käytettävissään. Täytyy vain oppia käyttämään mahdollisuuksia paremmin, niin kuin hiljattain tapahtui kun Iranin johto saatiin taipumaan maan ydintuotannon avaamiseen ulkopuolisille tarkkailijoille.

Jonathan Power
www.transnational.org