RAUHANPOLITIIKAN PUOLESTA PITÄISI TOIMIA VIELÄ ENEMMÄN

Lähipäivinä julkaistaan keskustan kansanedustajan Aulis Ranta-Muotion johtaman parlamentaarisen työryhmän työ, jossa tarkastellaan Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Se liittyy turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jota hallitus valmistelee. Se julkistettaneen syksyllä.

On siis tulossa selvityksiä puolustuskysymyksistä. Julkinen keskustelu käy kyllä muutenkin runsaana. Siihen osallistuvat monet poliitikot ja turvallisuuskysymysten asiantuntijat sekä aina valmis media.

Mielipidetiedusteluja tehdään.

Puolueissakin keskustellaan. Osallistuin keskiviikkona Helsingin työväentalolla järjestettyyn mielenkiintoiseen tilaisuuteen, jonka otsikkona oli ”Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuus”. Seminaarin alustajat ja keskustelijat olivat kovaa sosiaalidemokraattista joukkoa: Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja, Liisa Jaakonsaari, Kimmo Kiljunen.
Esille tuli erilaisia näkemyksiä. Jos joku odotti, että nyt kirkastuvat SDP:n linjat, ei tässä suhteessa tosin tultu juuri hullua hurskaammiksi.

Sitä jäin seminaarin jälkeenkin ihmettelemään, miksi on nyt niin suuri tarve askaroida sodan ja väkivallan keinojen parissa. Miksi sosiaalidemokraattienkin tilaisuudessa selvitellään sotaväen tarkoituksiin suunniteltuja kuljetuskoneita aivan nimeltä ja miksi kansanedustaja sanoo kirkkain silmin, että ”ei se Natoon liittyminen juuri mitään maksa”.

Kylmä sotahan on päättynyt. Toinen suurista sotilasliitoista on hajonnut.

Eikö nyt olisi sopiva aika takoa miekkoja auroiksi?
Mutta ei. Kaiken aikaa vain vatvotaan turvallisuustoimien kehittämistä, tehostetaan ja edistetään puolustusta, arvuutellaan sotilaallista liittoutumista, laskeskellaan lisävarustautumisen kustannuksia...

Ei Helsingin työväentalollakaan keskiviikkoiltana kukaan puhunut rauhanpolitiikasta mitään. Vaikka eikös se sosiaalidemokraattisen aatteen lähtökohtiin ja perinteisiin kuulu?

Olen varma, että en ole ollenkaan yksin ihmetellessäni tätä.

Rauhanaatteelle pitäisikin saada nyt eri tavalla uutta innostusta.

Sellaista ymmärrystä kaivataan kaikkialle - mutta erityisesti puolueiden sisälle. Kaikissa niissä se näyttää olevan enemmän tai vähemmän henkitoreissaan.

Olen tästä ennenkin kirjoittanut. Mutta tärkeistä asioista pitää kirjoittaa usein.

Jos SDP:ssä pitäisi rauhanaatteen näkyä, niin vähintään yhtä lailla se sopii myös osaksi keskustan politiikkaa. Urho Kekkosen perintö oikein velvoittaa siihen.

Olen aikaisemminkin lainannut Kekkosen kannanottoja rauhantyöstä. Ne voi hyvin soveltaa myös meille.

Näin UKK puhui nuorison rauhanfoorumilla 1967:
”Rauhantyö ... nykyisenä aikana on osa nuorison isänmaallisuutta – se on osa kaikkien kansalaisten isänmaallisuutta. Jos maanpuolustuksen hyväksi toimiva suhtautuu halveksivasti rauhantyön tekijään, hän on väärässä. Maailman rauha on kaukainen päämäärä, mutta se ei toteudu, ellei sen hyväksi tehdä työtä. Yhteiskunnan silmissä on rauhantyö tunnustettava yhtä isänmaalliseksi kuin mikä tahansa muu kansallisesti jalo tehtävä.”

Kun Kekkonen puhui Etykin kolmannen vaiheen Suomen pääpuheenvuorossa, hän puhui kuin meidän ajoillemme:

”Poliittinen jännitys on vähentynyt ilahduttavalla tavalla ja se on miltei kadonnut tai katoamassa. Samanaikaisesti seisovat valtavat sotakoneistot edelleen vastakkain valmiina hetkessä ennennäkemättömään tuhoon. Siksi on välttämätöntä, että omistamme kasvavassa määrin tulevaisuudenuskomme ja toimemme aseistariisunnan kysymyksille.”

Kun kuulemme sanan ”rauhanpolitiikka” tai ”rauhanaate”, älkäämme ajatelko muutaman vuosikymmenen takaista punaväristä ja valikoivaa politiikkaa. Se näki pahimmillaan hyviä ja tarpeellisia aseita (”Neuvostoliiton ja sen rauhaarakastavien liittolaismaiden”) ja vahingollisia ja onnettomia aseita (”jenkki-imperialistien ja USA:n kätyreiden”). Mutta ajatelkaamme vaikka Urho Kekkosta ja hänen näkemyksiään.

Tai ajatelkaamme sitä, että USA käyttää sotilasmenoihinsa käsittämättömät 400 miljardia euroa vuodessa ja EU-maatkin yhteensä 170 miljardia.

Samaan aikaan maailmaa vaivaa nälkä, juomaveden puute, monenlaiset tavallisetkin sairaudet ja muut sellaiset ongelmat, jotka voitaisiin vaikka poistaa kokonaan, jos asevarusteluun käytettäisiin vähemmän varoja.

Mutta me Suomenkin kaltaisten maiden asukkaat pohdimme maailman ongelmien ratkaisuihin vain sodan keinoja. Siltä ainakin näyttää.

Ja kuitenkin kylmä sota on ohi.

Eikö sellaisen pidä ihmetyttää?

Mutta maailmaa hallitsevat myös epätasa-arvo, itsekkyys, rikollisuus, edistyneempien ja rikkaampien ylivalta... Ne ainakaan eivät ole erityisen puolustamisen arvoisia asioita.

Toivon, että kun puolustuspoliittisia selvityksiä tulee ja keskustelua käydään, emme innostuisi liikaa. Että säilyttäisimme kylmän järjen, suhteellisuudentajun ja muistaisimme aina vähän väliä kyseenalaistaa ja väittää vastaan.

Vaikka näin:

On totta, että maailmaan on syntynyt uusia uhkia. Sellaisia ovat vaikkapa ympäristökatastrofit, ydinonnettomuudet, kulttuurien yhteentörmäys, pakolaisuus, terrorismi, rikollisuus, ruuan ja veden puute, saastuminen. Jokainen osaa keksiä niitä vielä lisää.

Mutta yhtä totta on – ulkoministeri Tuomiojan sanoin – että ”kaikille näille on ominaista se, ettei niitä usein jos lainkaan voi torjua perinteisin sotilaallisin välinein. Ja silloinkin, kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua ... se ei koskaan ole yksin riittävä keino”.

Niin juuri. Mutta sotilaallisen varustelun lisääminen vain vähentää mahdollisuuksia käyttää muita keinoja ja selvitä näistä uhkista.

Presidentti Mauno Koivisto tiivisti tämän asian hyvin kekkoslaisella tavalla:

”Turvallisuutta ... edistää parhaiten arkinen yhteistyö kansakuntien välillä. ”

Rauhan asia pitäisi saada tärkeäksi seminaariaiheeksi, yhtä tärkeäksi kuin Nato ja muut turvallisuusjärjestelyjen mahdollisuudet. Rauhan asiaa on saatava esittelemään uusia ihmisiä. Tarvitaan arvovaltaisia ja nimekkäitä kansalaisia nostamaan äänensä, mutta tarvitaan myös tavallisten ihmisten mielipiteitä.

Tarvitaan monenlaisia kanavia. Tarvitaan keskusteluja rauhanomaisista ratkaisuista, seminaareja, lehtikirjoituksia, ohjelmia sähköiseen mediaan, puheenvuoroja, mielenilmaisuja, tapahtumia...

Ja siis tarvitaan asian huomaamista puolueissa ja muiden kansalaisvaikuttajien parissa.

Rauhan asian nostaminen kansainväliseen keskusteluun uudella painolla sopisi hyvin Suomelle, vaikkapa yhdessä Ruotsin kanssa.

Urho Kekkonen sanoi aivan ensimmäisen presidenttikautensa alussa näinkin:

”Eikö rauhanpolitiikka tämän päivän maailmassa ole kansallinen välttämättömyys kaikille kansoille? Laupias Sallimus varjelkoon maailmaa, että tämä ymmärrettäisiin ajoissa.”

JUHA MAUNO

Kirjoittaja on Keskustan
pää-äänenkannattaja
Suomenmaan päätoimittaja
Artikkeli on julkaistu aiemmin
Suomenmaa-lehdessä 27.2.2004