UPIN RAPORTTI MÄÄRITTELEE “TERRORISMIA”

Syyskuun yhdennentoista jälkeen olemme joutuneet arvioimaan uudelleen suhtautumistamme terrorismiin. Tiedotusvälineet tulvivat viittauksia terroristeihin, terrori-iskuihin, terrorismin vastaiseen sotaan ja kansainväliseen terrorismiin. Terrorismista on muodostunut ilmiö, johon jokaisen ihmisen ja valtion odotetaan ottavan kantaa, asianmukaisella vakavuudella.

Ulkopoliittisen instituutin (UPI) tuore julkaisu Kansainvälinen terrorismi ja Suomi tarkastelee kansainvälisen terrorismin uhkaa ja vaikutuksia Suomessa. Tässä puolustusministeriön tilaamassa raportissa brittitutkija Toby Archer keskittyy ääri-islamilaisten liikkeiden historiallisiin ja ideologisiin taustoihin, aina ottomaanien valtakunnan ajoista syyskuun yhdennetoista tapahtumiin asti. Lisäksi hän valottaa ääri-islamilaisen radikalismin kehitystä Euroopassa sekä sen mahdollista kasvualustaa Suomessa asuvien maahanmuuttajien keskuudessa.

Archerin mukaan “terrori-iskujen tekeminen edellyttää sekä toimintakykyä että motiivia”. Näiden puuttuminen Suomessa johtaa siihen että terrori-iskujen mahdollisuus on erittäin pieni, muttei kuitenkaan olematon. Ulkomaalaisiin ja maahanmuuttajiin kohdistuva epä- ja ennakkoluuloisuus, tai rasismi, saattaa kuitenkin luoda pohjaa syrjäytymiselle ja ääri-ideologioiden omaksumiselle.

Tässä suhteessa Archerin tutkimus on hieman kyseenalainen. Kansainvälinen terrorismi ja Suomi lienee tarkoitettu yhdeksi Suomessa käytävän terrorismikeskustelun perusteokseksi. Se tarjoaa puuttuvaa tietoa islamilaisuudesta ja pyrkii selittämään “ääri-islamilaista maailmankuvaa”, mikä on sinänsä tervetullut teko. Ne kuitenkin esitetään tavalla, joka rajaa väkivallattoman ääri-islamilaisuuden miltei marginaaliseksi mahdottomuudeksi. Teos osaltaan pönkittää kansainvälisesti omaksuttua terrorismin uhkakuvaa, jossa islaminusko ja väkivalta kytkeytyvät toisiinsa pelottavan analyyttisellä tavalla – vaikkei tekijä itse sitä haluaisikaan.

Lisäksi raportti vahvistaa käsitystä terrorismista valtiorakenteiden ulkopuolisena ilmiönä. Siinä terrorismi määritellään “ei-valtiollisten toimijoiden harjoittama(na) väkivalta(na), jolla pyritään vaikuttamaan yhteiskuntaan tai valtioon, taivuttamaan se tai pelottelemaan sitä poliittisen, ideologisen tai uskonnollisen päämäärän saavuttamiseksi”. Archer oikeuttaa määritelmän sen funktionaalisuudella, eli sillä kuinka hyvin se palvelee tutkimuksen – tässä tapauksessa myös puolustusministeriön – tarkoitusperiä.

Siitä mitä ‘terrorismi’ tarkoittaa on kiistelty jo vuosikymmeniä niin YK:n turvallisuusneuvostossa kuin tutkijapiireissäkin. Yleisesti hyväksyttyä määritelmää ei yksinkertaisesti ole. Terrorismin rajaaminen “ei-valtiolliseksi toiminnaksi” jättää eri hallitusten harjoittaman suoran tai rakenteellisen väkivallan – tai ‘valtioterrorismin’ – vaille tarpeellista huomiota.

Poistamalla ‘ei’ -etuliite Archerin määritelmästä pääsemme lähelle valtioterrorismin tuntomerkkejä. Se auttaa huomaamaan miten mm. miehitys- ja sotatoimet Irakissa ja palestiinalaisalueilla, tai systemaattiset ihmisoikeusrikkomukset Turkissa tai missä tahansa, ovat mitä räikeintä valtioterrorismia.

Kuten rauhantutkijat Johan Caltung ja Dietrich Fischer ehdottivat jo Afganistanin sodan jälkeen, paras keino terrorismin vastaisessa sodassa olisi lopettaa maailmanlaajuinen valtioterrorismi. He painottavat, että “uhrien kannalta erolla ei ole merkitystä, mutta määritelmällisesti valtioterrorismi ja terrorismi voidaan erottaa sen perusteella, onko harjoittajilla armeijan univormu vai ei”.

HENRI ONODERA