Demokratia ja Bushin bootsit

Demokratia sanaa on käytetty jo pitkään niin monimerkityksellisesti, että sen sisältö on alkanut hämärtyä. Viime kuukausina käyty keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä järjestettävästä kansanäänestyksestä on yksi osoitus siitä miten demokratialla voidaan perustella jopa aivan päinvastaisia näkemyksiä. Toisille kansanäänestys merkitsee edustuksellisen demokratian heikentämistä, myönnytystä populismille ja päätösvallan siirtämistä liian tärkeässä kysymyksessä asiaa ymmärtämättömälle kansalle. Toisille taas kansanäänestys merkitsee edustuksellisen demokratian laajentamista.

Demos tarkoittaa maa-aluetta, ja siitä johdettu demokratia pääpiirteittäin sitä, että demoksessa asuvat ihmiset päättävät itse siitä, miten heidän asioitaan hoidetaan. Edustuksellisen vallan oikeutus perustuu taas siihen, että kansalla on mahdollisuus valita vapaissa vaaleissa eri vaihtoehtoja edustavista ehdokkaista mielestään parhaat edustajat. Järjestelmän toimivuuden edellytys on, että vaihtoehdot ovat todellisia ja että ihmisillä on mahdollisuus osallistua vähintäänkin julkisessa keskustelussa niiden luomiseen.

Edustukselliselle demokratialle on siksi pidemmän päälle tuhoisaa, jos joudutaan tilanteeseen, jossa ihmiset eivät voi luottaa siihen, että valitut edustajat toteuttavat heidän tahtoaan keskeisissä poliittisissa kysymyksissä. Tai että ihmiset huomaavat, ettei todellisia vaihtoehtoja ole. Tällainen tilanne näyttää syntyneen monilla suomalaisen yhteiskunnan keskeisiin kysymyksiin kuuluvilla osa-alueilla. Ihmiset arvostavat hyvin järjestettyä koululaitosta, korkeatasoista terveydenhuoltoa ja riittävää sosiaaliturvaa, mutta siitä huolimatta ne kaikki ovat joko ajautuneet HUS:n kaltaiseen kriisiin tai joutuneet säästöjen kurjistavaan kierteeseen.

***

Samankaltainen asetelma vallitsee Nato-keskustelussa. Kansan valtaenemmistö vastustaa liittymistä sotilasliittoon ja kannattaa liittoutumattomuutta, mutta uskoo – eikä aiheetta – samalla, että poliittinen eliitti valmistelee kaikesta huolimatta Suomen liittämistä Natoon. Koska demokratiaan kuuluu kiistatta myös huolehtiminen vähemmistöjen oikeuksista - joihin myös sananvapaus kuuluu - on sillä runsaalla kymmenellä prosentilla kansasta, joka kannattaa Nato-jäsenyyttä, kiistaton oikeus tehdä se avoimesti. Siksi olisi toivottavaa, että myös tähän vähemmistöön kuuluva maamme eliitti tulisi ulos kaapeistaan ja rohkenisi puolustaa näkemystään avoimesti. Ei ole kovin ylevää eikä ulkopoliittisen linjamme kannalta myöskään uskottavaa kuunnella kovin kauaa niin poukkoilevaa ja sekavaa kannan määrittelyä kuin mitä esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on pitkin vuotta harrastanut.

Suomessa vallitsevasta, lievästi sanoen kummallisesta tilanteesta johtuen poliittiseen eliittiin kuulumattomien kansalaisjärjestöjen ja muiden voimien merkitys korostuu. Niiden ylläpitämä kriittinen keskustelu muun muassa Natosta ja Yhdysvaltojen nykyisestä ulkopolitiikasta sekä vaihtoehtoisen linjan hahmotteleminen nykyiselle turvallisuuspoliittiselle linjallemme luo oleellisella tavalla demokratiaa tilanteessa, jossa valtaosa puolueista ei siihen kykene tai näe sitä tarpeelliseksi.

Niin kauan kuin Nato-jäsenyys on pääministerin määritelmän mukaan avoin optio, Nato on ajankohtainen keskustelun aihe -- myös tulevissa vaaleissa. Tilanne olisi toinen, jos myös Suomen hallitus ottaisi yhtä yksiselitteisen kielteisen kannan Nato-jäsenyyteen kuin Ruotsin pääministeri Göran Persson on tehnyt.

***

Demokratioissa harjoitetaan monenlaista demokratiaa. Irlantilaiset hylkäsivät EU:n Nizzan huippukokouksen sopimuksen kansanäänestyksessä, mutta koska tulos oli väärä, kansa pannaan äänestämään uudelleen. Hallitus ja EU pyrkivät varmistamaan tällä kertaa ”oikean” äänestystuloksen mittavalla propagandakampanjalla. Sopimuksen vastustajille taas ei ole edes pyritty tarjoamaan tasaveroista mahdollisuutta saada mielipidettään esille.

Yhtään paremmalta ei näytä tilanne myöskään YK:n ja kansainvälisen rikostuomioistuimen suhteen. YK perustettiin toisen maailmansodan jälkeen maailman valtioiden yhteistyöjärjestöksi estämään uusien sotien syttyminen. Sen peruskirjassa kielletään voiman käyttö kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi. Peruskirjan mukaan YK:n turvallisuusneuvosto on se elin, joka toteaa rauhan rikkoutumisen uhan tai hyökkäysuhan olemassaolon. Tämä jälkeen sen tehtävä on päättää niistä toimenpiteistä, joihin tämän uhan poistamiseksi on ryhdyttävä. Rauhaa uhkaavaa maata vastaan voidaan käyttää myös sotilaallista voimaa jos YK:n turvallisuusneuvosto toteaa, että muut keinot on käytetty loppuun.

Kansainvälinen rikostuomioistuin taas saatiin perustettua tänä vuonna pitkällisen diplomaattisen prosessin päätteeksi. Sillä on ollut tarkoitus taata se, etteivät edes valtionpäämiehet voisi syyllistyä ihmisoikeus- ja sotarikoksiin joutumatta niistä vastuuseen.

Yhdysvaltojen presidentti George W. Bushin äärirepublikaaninen oikeistohallitus talloo isoilla bootseillaan sekä YK:ta että kansainvälistä rikostuomioistuinta. Yhdysvallat vaatii muita maita suostumaan sopimukseen siitä, että sen kansalaisille myönnetään erioikeus olla joutumatta kansainväliseen rikostuomioistuimeen. YK:n turvallisuusneuvostoa Yhdysvallat taas painostaa myöntämään sille valtuudet hyökätä Irakiin. Se on ilmoittanut hyökkäävänsä joka tapauksessa, asetarkastajista ja YK:sta riippumatta. Jos YK taipuu painostuksen edessä ja hyväksyy hyökkäyksen, se osoittautuu yhden supervallan marionetiksi ja menettää paljon vielä jäljellä olevasta arvovallastaan. Tosin on väitetty, että YK:n pitäisi suostua Yhdysvaltojen vaatimuksiin juuri siksi, ettei se menettäisi arvovaltaansa siinä tapauksessa, että Yhdysvallat hyökkäisi Irakiin ilman YK:n valtuutusta.

Logiikka on nurinkurinen. Minusta on selvä, että jos Yhdysvallat todellakin hyökkäisi Irakiin ja YK vastustaisi hyökkäystä, moraalinen voittaja näistä kahdesta olisi ilman muuta sotaa vastustanut YK. Rauhanpuolustajat on ottanut asiassa kannan, jonka mukaan emme hyväksy Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin siinäkään tapauksessa, että sillä olisi YK:n valtuutus. Se on myös Saksan pääministeri Gerhard Schröderin kanta. Voi vain toivoa, että myös Suomi ottaisi asiassa yhtä selvän asenteen.

Helsingissä 2.10.2002

Markku Kangaspuro