Nuorten elämää tämänpäivän Suomessa

Epävarmuus on varmasti kuvaavin sana puhuttaessa nuorison elämästä Suomessa. Hyvinvointivaltion purkaminen koskettaa myös nuoria. Peruskoulun tai toisen asteen koulutuksen jälkeen tulisi voida jatkaa opintoja, mutta yhä useammalle se on taloudellisista syistä mahdotonta. Valtion opintotuki on liian pieni taatakseen edes kohtuullisen elämäntason.

Opiskelijan on yhä useammin oltava mukana myös työelämässä välttääkseen kohtuuttoman suuret opintolainat. Työssäkäynti opiskeltaessa taas venyttää opiskeluaikaa ja vaikuttaa opintoihin. Valmistumisen jälkeen ei ole varmuutta oman alan töistä, mikä myös vaikuttaa opiskelumotivaatioon. Ne nuoret, jotka eivät jatka opintoja, siirtyvät työelämään yhä useammin pätkätöiden ja työttömyyskierteen kautta. Asuntopulan vuoksi nuorten on yhä vaikeampi saada kohtuuhintaisia pieniä asuntoja ja vanhempien luona asutaan yhä vanhemmiksi. Näin ollen itsenäistyminen ja omasta elämästä vastuun ottaminen siirtyy myöhäisemmäksi.

Usein törmään kysymykseen siitä mikseivät nuoret ole nykyisin yhtä aktiivista yhteiskunnallisissa asioissa kuin aikaisemmin. Syitä on varmasti monia. Yhtenä suurimpana syynä on varmasti se, että arjesta selviäminen vie niin paljon energiaa, ettei resursseja aktiiviseen toimintaan enää riitä. Kuitenkin on olemassa myös suuri joukko nuoria, jotka todella ovat aktiivisia yhteiskunnallisissa asioissa. Protestoinnin keinot ovat muuttuneet, mutta syyt pysyneet pitkälti samoina. Nuoret, jotka protestoivat näkyvästi kaduilla leimataan usein häiriköiksi. Muunlaista toimintaa, joissa nuoret ovat joko järjestäjinä tai valtaosana osallistujista, ei juuri huomioida.

Arvot maailmassa ovat muuttuneet yhä kovemmiksi; jokaisen olisi pärjättävä omillaan. Ulkomailta kantautuu huolestuttavia uutisia ja yhä useammalle on tullut voimattomuuden tunne. Mitä voi ihminen tehdä parantaakseen edes pienen palasen maailmaa? Yhä useammin kuulee myös aktivistien suusta: ”Niin moneen asiaan pitäisi reagoida, mutta aika ei riitä”.

Kansainvälisyyden virkistävä vaikutus

Kirjoittaessani tätä on sunnuntain ja maanantain välinen yö. Istun lentokoneessa lopen uupuneena ja ihmeissäni kokemastani. Olen paluumatkalla Kölnistä, Saksasta takaisin Suomeen.

Perjantaina 13.9. osallistuin sikäläisen opiskelijaliikkeen järjestämään foorumin nimeltä ”Education not for sale!” (Opiskelu ei ole kaupan). Siinä tiedotettiin ja keskusteltiin GATS - sopimuksen vaikutuksesta koulutukseen ja julkisiin palveluihin, Bertelsmann - mediakonsernin yksityisen yliopiston hankkeesta, Euroopan opiskelijaprotesteista ja opiskelijademokratiasta. Toimme matkatoverini Olli Hernbergin kanssa terveiset Suomen tilanteesta. Myöntää täytyy, että tällä hetkellä tilanne Suomessa on monia muita maita parempi, mutta kuinka kauan? Matkalla Suomesta Kölniin luimme
suunnitelmista perustaa sellainen yksityinen yliopisto pääkaupunkiseudulle, joka aloittaisi toiminnan jo ensi syksynä. Kuulimme Kölnissä terveiset myös Saksan, Englannin, Ranskan ja Espanjan tilanteesta. Illan päätyttyä osallistujat olivat yhtä mieltä siitä, että on herätettävä laajaa keskustelua eri Euroopan maissa GATS – sopimuksesta ja yksityisten yliopistojen seurauksista.

Lauantaina(14.9) oli vuorossa suuri mielenosoitus, johon osallistui yli 40 000 ihmistä, valtaosa nuoria. Pääjärjestäjinä mielenosoituksessa toimivat ammattiliittojen nuorisojärjestöt sekä Attac. Aamusta alkaen Kölnin keskustan kaikilla aukioilla oli kansalaisjärjestöjen ohjelmaa ja kojuja, ja kaupunki täyttyi hiljalleen nuorista mielenosoittajista. Iltapäivällä alkaneessa mielenosoitusmarssissa kannettiin banderolleja, joissa vaadittiin rauhaa ja mm. tuomittiin USA:n sotapolitiikka. Vaadittiin myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mm. 30 tunnin työviikkoa ja maksutonta koulutusta kaikille. Mielenosoitus oli vaikuttava ja se päättyi suureen konserttiin esiintyjinään Saksan huippuartistit ja jatkuen myöhään yöhön.

Uudet ystävämme hymyilivät useaan otteeseen meidän ihmetellessämme suurta osallistujamäärää. He tyytyivät vain toteamaan osallistujamäärän olevan normaali, ehkä jopa hieman pienempikin lomakauden vielä jatkuessa.

Tanja Pelttari