TURVAA TUONPUOLEISESTA
Hannu Juusola & Heidi Huuhtanen (toim.t),
Uskonto ja politiikka Lähi-idässä.
Gaudeamus. Helsinki 2002.

Uskonnosta yleensä ja varsinkin suuresta maailmanuskonnosta islamista on 2000-luvun alussa alettu keskustella yhä enemmän poliittisten uutistapahtumien yhteydessä. Syyt tähän ovat itsestään selviä: Yhdysvallat on joutunut kohteeksi ennen näkemättömässä kamikaze-hyökkäyksessä, jonka tekijät toimivat islamin nimissä, ja myös loputtomalta tuntuvassa Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa vedotaan molemmin puolin toistuvasti uskontoon. Itse asiassa uskonnon ja politiikan yhdistelmä Lähi-idässä tuliuutisotsikoihin jo yli kaksikymmentä vuotta vuotta sitten. Sinne sen nostivat Iranin islamilainen "vallankumous" vuonna 1979 ja Neuvostoliiton asevoimien puuttuminen Afganistanin sisällissotaan saman vuoden lopulla, väliintulo, joka jouduttti niin sanotun "sosialistisen" järjestelmän romahtamista. Taistelu Afganistanin "ateistisia kommunisteja" ja heidän venäläisiä tukijoitaan vastaan käytiin islamin nimissä, ja - kuten hyvin muistetaan - tukemalla näitä "vapaustaistelijoita" Yhdysvallat itse rakensi sen Frankenstein-hirviön, joka syyskuussa 2001 hyökkäsi Amerikan vallan symboliseen ytimeen surmaten kolmetuhatta ihmistä.

Uskonto ja politiikka ovat muuallakin kuin Lähi-idässä olleet aina kiinteässä yhteydessä toisiinsa, niin kristillisessä Euroopassakin. Eurooppalaiseen aateperintöön on kuitenkin kuulunut uskonnon rinnalla myös uskonnon kritiikki. Sen juuret ovat antiikin Kreikan materialistien filosofiassa ja varsinkin epikurolaisuudessa, jota roomalainen Lucretius kuvaa vavahduttavan upeassa opetusrunossaaan De rerum natura (Olioiden luonnosta; suom, nimellä Maailmankaikkeudesta) Siinä Lucretius kirjoittaa, kuinka aikana, jolloin uskonnon raskas paino

katseen uhkaavan yli ihmis-heimojen luoden,
ensin helleenein mies nostaa rohkeni vastaan
silmät kuoloiset, etummaisena astua vastaan.
(suom. Paavo Numminen)

Euroopassakin tämä perinne lähes hautautui lähes pariksi tuhanneksi vuodeksi, kunnes se löydettiin uudelleen 1700-luvun valistuksessa ja suuressa porvarillisessa vallankumouksessa. Uskonnon kritiikki on kaiken kritiikin edellytys, kirjoitti Karl Marx. Bertrand Russellin käsitys uskonnosta oli sama kuin Lucretiuksen: se on pelosta syntynyt tauti ja sanoinkuvaamattomien kärsimysten lähde ihmiskunnalle.

Lähi-idästä tällainen perinne puuttuu melkein kokonaan; fanaattisuus ja kiihkoilu kukoistavat, ja uskontoa voi arvostella vain henkensä uhalla. Miksi näin?

Suureen kysymykseen uskonnon ja politiikan yhteydestä ja vuorovaikutuksesta on tarttunut joukko suomalaisia tutkijoita uudessa kokoomateoksessa. Yleissävy kirjan kaikissa artikkeleissa on äärimmäisen neutraali, ja voisi jopa sanoa, että uskontoa käsitellään niissä tavalla, joka on muutenkin ollut hallitsevaa viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa: uskontoon tulee suhtautua kunnioittavasti, uskovaisten tunteita ei saa loukata. Uskonto tuntuu olevan kritiikin ulkopuolella, sitä käsitellään silkkihansikkain.

Hannu Juusolan ja Heidi Huuhtasen toimittaman kirjan artikkelit on jaettu kolmeen ryhmään. Karttojen, huolella tehdyn kronologian ja Huuhtasen selkeän johdantoartikkelin jälkeen käsitellään ensin kolmessa artikkelissa "juutalaisuutta ja valtiota." Viisi artikkelia on omistettu teemalle "islam ja valtio." Kolmannen osan otsikoksi on pantu "Islamistiset äänet", ja se sisältää kolme artikkelia. Kirjoittajien väitteet on dokumentoitu yksityiskohtaisissa loppuviitteissä, ja kirjallisusluettelo on kahdeksan sivun mittainen. Lopussa on myös hyödyllinen sanasto ja indeksi.

Kolme ensimmäistä artikkelia, jotka ovat toimittajien kirjoittamia (kaksi Juusolan ja yksi Huuhtasen) käsittelee juutalaisuutta, siionismia ja Israelia. Runsaasti tietoa sisältävinä artikkelit ovat hyödyllisiä, mutta haluaisin esittää pari kriittistä huomautusta, toinen yleisempi, toinen yhteen yksityiskohtaan puuttuva.

Yleisempi huomautus on se, että missään näistä kolmesta artikkelista ei ituoda esiin sitä, että se ihmiskollektiivi, josta voidaan käyttää nimitystä ”Israelin juutalaiset" ei ole mikään uskonnollinen yhteisö niinkuin juutalaisyhteisöt muualla maailmassa tällä hetkellä ovat ja muina aikoina (myös Palestiinassa ennen siionistien organisoimaa maan kolonisointia) ovat olleet, vaan kansallisuus, kansallinen ryhmä, uusi hepreaa äidinkielenään puhuva kansakunta Lähi-idässä. Konflikti Palestiinan arabien kanssa on pohjimmiltaan kansallinen kiista samasta pienestä alueesta, sen omistuksesta, vaikka uskonto tietenkin tuo oman vaarallisen lisänsä tähän myrkylliseen cocktailiin. Vaikka siionistien pioneerit olivat maallistuneita juutalaisia ja monet jopa ateisteja, ja vaikka kesti kauan ennenkuin uskonnollisten juutalaisten enemmistö hyväksyi heidän tavoitteensa, ei heidän perustamansa poliittinen liike ole koskaan täysin voinut irtautua uskonnosta. Syy siihen on yksinkertainen:

ainoa asia, jolla siionistit saattoivat viime kädessä perustella Palestiinan kolonisointia oli uskonnollinen, juutalaisuuden yhteys Eretz Israeliin, Israelin maahan. On mielenkiintoista, että siionistit itse asiassa kiistävät todellisen Israelin kansakunnan olemassaolon ja pitävät Israelia ei kansalaistensa, vaan maailman kaikkien juutalaisten valtiona. Uskonto ja politiikka ovat tässä ajattelussa kietoutuneet omituiseksi vyyhdeksi, jonka purkaminen on hyvin vaikeaa. Ja kuitenkin välttämätön - vaikkakaan ei ehkä vielä riittävä - ehto kestävälle israelilaisten ja palestiinalaisten rauhalle on Israelin tunnustaminen siksi, mikä se on: uusi hepreankielinen kansakunta Välimeren pohjukassa. Vasta tältä pohjalta Israel voi integroitua osaksi Lähi-itää, mutta se on prosessi, joka vaatii radikaaleja muutoksia myös arabimaissa.

Toinen kriittinen huomautus koskee sitä, mitä Heidi Huuhtanen kirjoittaa israelilaisesta Matzpen-ryhmästä (ss.55-56). Huuhtasen mukaan"Marxilais-trotskilainen Matspen (kompassi) oli pieni, mutta aktiivinen antisionistinen ryhmä, joka teki yhteistyötä palestiinalaisen terroristijärjestön PDF:n kanssa ja ajoi vallankumousta ja Israelin valtion tuhoa."

Lähteenään Huhtanen on käyttänyt israelilaista "juutalaisen ekstremismin asiantuntijaa" Ehud Sprinzakia. Kaikki, mitä Huuhtanen kirjoittaa Israelin Sosialistisesta Järjestöstä, joka tunnettiin hepreankielisen lehtensä mukaan nimellä Matzpen, on joko vääristelevää panettelua tai suorastaan virheellistä tietoa alkaen väitteestä, että ryhmä toimi - vuosina 1968-1970. (Matzpen alkoi ilmestyä vuonna 1962, ja itse ryhmä perustettiin pian sen jälkeen. Lehti ilmestyi säännöllisesti vuoteen 1983, ja Matzpenin ei-leninistinen pääsuunta on edelleen olemassa, vaikkakaan ei ryhmänä toimi enää kovin aktiivisesti.) On täysin käsittämätöntä, että suomalainen tutkija voi käyttää lähteenään Sprinzakin kaltaista establishment-ideologia, kun alkuperäiset dokumentit on helposti saatavilla. Suuri amerikkalainen kustantamo on julkaissut Matzpenin kannanottoja ja ryhmään kuuluneitten henkilöitten kirjoituksia: Arie Bober (ed.) The Other Israel: The Radical Case Against Zionism. Doubleday. Garden City, New York. 1972.

Kirjan toinen osa on omistettu islamille, ja siinä on erilliset luvut Saudi-Arabiasta (Heikki Palva) ja Afganistanista (Jaakko Hämeen-Anttila). Pertti Multanen kirjoittaa mielenkiintoisesti siitä, kuinka enemmän tai vähemmän maallisen arabinationalismin epäonnistuminen kanavoi arabimaailman anti-imperialistiset virtaukset fanaattiseen islamismiin.

Kolmannen osan artikkelit on omistettu varsinaiselle islamismille. Sanna Negus kirjoittaa mielenkiintoisesti Egyptin Muslimiveljeskunan taustasta. Minna Saarnivaara tarkastelee palestiinalaista islamismia ja Sylvia Akar poliittisen islamin suhtautumista naisiin. Siinä siirrytään politiikasta yhteiskuntaelämän ja kulttuurin peruskysymyksiin.

Hannu Reime