KANSA VASTAAN NATO

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) tuore kysely osoittaa suomalaisten pitävän maamme sotilaallista liittoutumattomuutta entistäkin tärkeämpänä. Peräti 79 prosenttia oli tätä mieltä. Liittoutumisen kannattajiksi ilmoittautui vain 16 prosenttia vastaajista. Vakuuttavasta kansalaismielipiteestä piittaamatta ylätasolla jatketaan lähentymistä kohti NATOa. Puolustusministeri Enestam on julkisuudessa selvin sanoin ajanut asiaa. Myös valtakunnan äänenkannattajan Helsingin Sanomien NATO-propaganda käy aina vain kovemmin kierroksin.

Kiinnostava oli eilinen HS-uutinen Hornetien muuttamisesta myös rynnäkkötehtäviin soveltuviksi. Totutun tavan mukaan tieto sitten kiistettiin, mutta tuskinpa savua ilman tulta. Huvudstadsbladetin toisessa pääkirjoituksessa 12. joulukuuta hanke kytketään helikopterihankintojen historiaan. Sekin koski ensin vain kuljetushelikoptereita. Sitten nostettiin esiin ”saattohelikoptereiden” tarve. Vastaavasti Hornetit hankittiin nimenomaan torjuntahävittäjiksi. HBL:n tapaan onkin syytä kysyä, onko takana yleisempikin ajatus strategian muuttamisesta kaikessa hiljaisuudessa puolustuksellisesta hyökkääväksi. NATO-yhteensopivuudestahan on joka tapauksessa kysymys.

Kummeksuin presidentti Tarja Halosen menettelyä Suomen Pankin johtajanimityksessä. Pöly ei vielä vähään aikaan näytä laskeutuvan. Tärkeintä menettelyssä ei ole nimittämättä jääneiden henkilö, Esko Aho tai Ilkka Kanerva. Silti juuri heidän syrjäyttämisensä on herättänyt perusteltua myötätuntoa molempia kohtaan. Suomenmaan haastattelussa tänään Kanerva kyllä menetti ainakin minun myötätunnostani osan. Aiheena oli MTS:n kysely ja sen osoittama massiivinen NATO-vastaisuus. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Kanerva kylmästi ilmoitti, ettei NATO-jäsenyys sovi kansanäänestyksen kohteeksi ja että vastuullisten johtajien on pitänyt ennenkin uskaltaa ottaa ratkaisevat askelet riippumatta kansalaismielipiteestä. Täytyy tässä toistaa pari perusteesiämme. Niin Suomen oman kuin lähialueemme tai laajemmankin turvallisuuden kannalta pitäytyminen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannalla on oikea ratkaisu. Suuria turvallisuuspoliittisia linjanvetoja olisi palattava valmistelemaan parlamentaarisissa puolustuskomiteoissa, joita olisi täydennettävä myös kansalaisjärjestöjen edustuksella. Ja jos kysymys NATO-jäsenyydestä sittenkin joskus nousisi vakavasti asialistalle, siitä olisi toimitettava kansanäänestys, johon valmistautumisessa olisi tasapuolisesti tuettava kummankin vaihtoehdon kannattajia (toisin kuin tapahtui EU-kansanäänestyksen alla).

Lehtemme viime numeron ilmestymisen jälkeen Afganistania on pommitettu kivikauteen. Nyt alkaa kuulua ääniä, jotka kehuvat USA:n vetämää sotaa ennennäkemättömän menestyksekkääksi. Sota politiikan jatkeena on tullut taas pelottavasti salonkikelpoiseksi. Rauhanliikkeen epäkiitollinen ja vaikea tehtävä on tässäkin tilanteessa korostaa sitä, ettei sota nytkään ole oikea ratkaisu. On ennenaikaista tehdä tilinpäätöstä tähän asti tapahtuneesta. Vallitsevassa ilmapiirissä on pakko tässäkin välissä toistaa se perusasia, että Rauhanpuolustajat totta kai, kuten heti tuoreeltaankin, jyrkästi tuomitsee syyskuun 11. päivän kauhistuttavat terrori-iskut.

Rikosoikeuden ammattilaisena olen kovasti huolestuneena seurannut syksyn terrorismin vauhdittamaa oikeudellista kehitystä muualla ja meillä. Luku sinänsä ovat Bushin valtuuttamat salaiset sotilastumioistuimet, jotka ovat oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien perusarvojen irvikuva. Mutta myös EU:n terrorismilainsäädännön kiireinen valmistelu on herättänyt monia kysymyksiä. Alkuperäiset ehdotukset olivat täysin kelvottomia. Valmistelun kuluessa on päästy parempaan suuntaan, eikä ole syytä kiistää Suomen edustajien panosta tässä kehityksessä. Erityisen kiitoksen ansaitsee eduskuntamme, jonka valiokunnat ovat rohkeasti vaatineet joidenkin oikeusvaltiollisten reunaehtojen noudattamista uusien puitepäätösten valmistelussa.

Syksyn valopilkkuja on kasvava kiinnostus toimintaan rauhan puolesta. YK-päivän kulkue Helsingissä oli jotain aivan muuta kuin edellisinä vuosina. Osanottajia oli paljon, ja erityisen ilahduttavaa oli uusien ihmisten, nuorten, aktiivinen osallistuminen. Myös muilla paikkakunnilla tapahtumat, joissa olimme mukana, houkuttelivat mukaan viime vuosina nähtyä enemmän ihmisiä. Tässä on hyvä pohja kehittää ja levittää rauhantyötä, ja Rauhanpuolustajien työtä.

Edellä kummastelin tasavallan presidentin menettelyä. Nyt on paikallaan kiitoksen sana. Joulukuun 6. päivän juhlavastaanotolle oli erityisesti kutsuttu myös kansalaisjärjestöjen edustajia. Tässä joukossa sain minäkin Rauhanpuolustajien puheenjohtajana vaimoineni kutsun Linnaan. Avasin kutsukirjeen Työpaikkojenrauhantoimikunnan kokouksessa 17.11. Kun kerroin kutsusta, oli reaktio oli sellainen, ettei enää tarvinnut miettiä, sopiiko sitä noudattaa vai ei. Yleisesti ymmärrettiin, että kysymys oli arvokkaasta tunnustuksesta Rauhanpuolustajien toiminnalle. Ne meistä, jotka muistavat pulujen tilannetta kymmenen vuotta sitten, tajuavat, mitäkaikkea presidentin kutsu symboloi. Kaikille lukuisille kutsuilla vastaan tulleille korostin edustavani nyt Rauhanpuolustajia. Ehkä tästä saatiin jotain pr-arvoakin meille.

Linnaan ei ihan helposti päässyt. Meidänkin taksimme takertui kuokkavierasväen sulkuun. Sulussa oli myös tuttua väkeä. Maailman todelliseen terroriin verrattuna tilanne oli harmiton. Leimallista oli myös poliisin korostetun hillitty käytös, ainakin siinä vaiheessa. Mutta kuka perustaisi yhdistyksen ”Taksikuskit rauhanpuolesta”? Vakavasti puhuen: Rauhanpuolustajienkin piirissä on jatkettava keskustelua hyväksyttävän toiminnan rajoista. Selvää laittomuutta ei tietenkään saa hyväksyä, ja sellaisiakin piirteitä kuokkavierastapahtumassa ilman muuta oli. Kaikkein tiukkapipoisimpien järjestysintoilijoiden joukkoonkaan emme kai toisaalta tunne tarvetta kuulua.

Lämmin kiitos kaikille SRP:n aktiiveille,
jäsenillemme, ystäville ja lehtemme lukijoille päättyvästä vuodesta. Menestystä uuteen vuoteen!

Helsingissä 12. joulukuuta 2001
PEKKA KOSKINEN