TERRORISMIA, POMMITUKSIA JA YHTEISTYÖTÄ
Vaiheikas syksy uutisissa ja sodanvastaisessa verkostossa

Terrori-iskut Yhdysvaltoihin, niitä seurannut syyllisten etsintä ja lopulta Yhdysvaltojen ilmaiskut Afganistaniin ja Taleban-liikkeen kukistuminen sodan seurauksena nostivat sodan ja rauhan kysymykset uudella tavalla esiin Suomessakin.

Rauhanaktivisti on saanut useampaan kertaan syksyn aikana kuulla olevansa Yhdysvaltain vastainen, naiivi tai yksinkertaisesti ajattelematon. Rauhanliikkeen menneisyys ei ole jättänyt nykypasifistiakaan rauhaan. Silti sodanvastaisen verkoston toiminta on ollut hieno osoitus rauhankysymysten ajankohtaisuudesta ja kansalaisjärjestöjen voimasta.

Rikos vai sodan julistus?

Helsingin Sanomat 8.12. teki graafisen yhteenvedon Afganistanin sodasta. Siinä sota alkoi, kun lentokone törmäsi WTC:n pilvenpiirtäjään New Yorkissa. Tällöin mitään sotaa ei ollut julistettu, eikä mikään maa ollut suunnannut aseistustaan toista maata vastaan. Silti terrori-iskuille Yhdysvaltoihin lähin vertailukohta löytyi äkkiä Pearl Harbourista, Yhdysvallat toiseen maailmansotaan vieneestä iskusta Havaijin laivastotukikohtaan, ei suinkaan lukuisista terrori-iskuista ympäri maailmaa, ei IRA:sta tai PLO:sta.
Jo kuunnellessa presidentti George W. Bushin puheita kävi ilmeiseksi, että kosto on välttämätön. Bush puhui alusta saakka kostosta, ei rikollisten löytämisestä ja rankaisemisesta.WTC-iskut erosivat suuresta osaa aiempaa terrorismia sillä, ettei kukaan tunnustautunut niiden tekijäksi. Siitä huolimatta oli selvää, että Yhdysvaltojenoli löydettävä syylliset. Syyllisiksi paljastuivat – turhan helposti, voisi joku sanoa – islaminuskoiset, ennen kaikkea epämääräinen al-Qaida -verkosto, mutta myös kaikki ”terrorismia tukevat” valtiot.

Jo viikko terrori-iskujen jälkeen, 18. syyskuuta, järjestimme Helsingissä Yhdysvaltain suurlähetystöllä pienimuotoisen hiljaisen hetken ”tulevien kostoiskujen uhreille”, luonnollisesti toivomuksella, ettei kostoiskuja ja niiden uhreja tulisi yhtään. Vastaanotto oli ristiriitainen: moni oli sitä mieltä, että rienaamme terrorismin uhrien muistoa. Toisaalta en ollut suinkaan ainoa, jonka mielestä oli syytä kääntää katse uhrien suremisesta siihen, mitä Yhdysvallat aikoo tehdä terrorismin kitkemiseksi.

Bush aloitti sodan

Samana iltana, kun uutisissa kerrottiin ilmaiskujen Afganistaniin alkaneen, sain monen muun aktivistin tavoin puhelimeeni tekstiviestin mielenosoituksesta seuraavana päivänä. Maanantai-iltana 8. lokakuuta noin 1500 mielenosoittajaa kulki Kiasmalta Yhdysvaltain suurlähetystölle Kaivopuistoon. Kirjoitin muiden tavoin nimeni vetoomuskirjaan rauhan puolesta, ja kuulin sodan vastaisen verkoston kokouksesta samalla viikolla. Olin melko vaikuttunut: tämä verkosto oli kyennyt organisoimaan mielenosoituksen nopeasti ja saamaan siihen päivän varoitusajalle valtavan joukon ihmisiä.

Alusta asti näki, ettei Afganistanissa kuole – historioitsija Jukka Relanderin sanoja lainatakseni – ihmisiä vaan terroristeja ja talebaneja, joiden ihmisoikeusrikkomusten kauhistelusta tuli muotipuheenaihe lähes joka mediassa. Yhtäkkiä naisten asema islamilaisessa maailmassa, Pakistan tai vaikka Koraanin suhde poliittiseen islamiin olivat aiheita, joista lähes jokaisella oli mielipide.

Myös valtamediat pitivät näitä teemoja ansiokkaasti esillä, samoin uhreista Afganistanissa ja Yhdysvaltain ”täsmäaseiden” käsittämättömistä harhaosumista uutisoitiin runsaasti. Silti tilanne oli täysin toisenlainen kuin terrori-iskujen kohdalla: uhrien omaisia ei haastateltu, eikä pakolaisleirien kotinsa menettäneillä afgaaneilla ollut yksilöllistä elämää, he olivat pelkästään sodan tai Talebanin uhreja.

Suomalaistakin rauhanliikettä voi kritisoida – ja on kritisoitukin – siitä, että se kiinnostuu sodasta vasta kun mukana on suurvalta ja sodasta tulee yleinen puheenaihe. Mielestäni asia on kuitenkin lähes päinvastoin: rauhanliikkeestä tulee yleinen puheenaihe vasta, kun sota on tarpeeksi merkittävä maailmanpoliittisesti. Onhan rauhanliike ottanut kantaa vaikkapa Tshetsenian sotaan myös silloin, kun se ei ole muuten ollut juurikaan esillä. Eri asia on, onko kukaan valtamediassa kuunnellut.

Toki tilaisuus saada yleistäkin rauhansanomaa läpi on käytettävä hyväksi, silläkin uhalla, että rauhanliikettä päästään syyttämään Yhdysvaltain vastaiseksi. Omasta mielestäni maalle, joka väittää olevansa demokraattinen oikeusvaltio voidaan myös asettaa ankarammat kriteerit sen käsityksissä rangaistuksesta ja kostosta. Yhdysvallat haluaa olla oikeudenmukaisuuden ja vapauden mallimaa, joten johdonmukaisuuden nimissä sen on toimittava näiden periaatteiden mukaan myös ulkopolitiikassaan.

Sodanvastainen verkosto

Suomalainen sodanvastainen verkosto syntyi nopeasti, eikä suinkaan jäänyt ainoaksi: lähes kaikissa länsimaissa organisoitiin mittavia mielenosoituksia pitkin syksyä, etenkin heti pommitusten alettua ja YK-päivän ympärillä. Eri puolilla Suomea, ainakin Turussa, Tampereella, Helsingissä ja Oulussa, osallistui YK:n päivän rauhankulkueisiin yhteensä noin 7000 ihmistä.

Siihen nähden onkin käsittämätöntä, kuinka täydellisesti valtamedia, etunenässä Helsingin Sanomat ja TV-kanavien uutistoimitukset, vaikenivat Suomen sodanvastaisesta toiminnasta. Lokakuun 8. päivänä järjestetystä pommitusten vastaisesta mielenosoituksesta Helsingin Sanomat kirjoitti yhden rivin osana Suomen virallista, pommitukset hyväksyvää kantaa esittelevää uutista. YK:n päivän kulkueesta, suurimmasta yli vuosikymmeneen kaikkine siihen liittyvine tapahtumineen oli yksi ainoa kuva. Sodanvastaisen verkoston keräämästä lähes viidentuhannen nimen vetoomuksesta pommitusten lopettamiseksi ei mainittu sanallakaan.

Ennen kaikkea mediassa, mutta myös varsinaisessa toiminnassa tuntui suomalaisen rauhanliikkeen vahvan menneisyyden paino. Rinnastuksilta Vietnamin sodan vastustamiseen ei voinut välttyä, ei etenkään, kun Suomen hallituksessa toimivat vanhat rauhanaktiivit olivat mukana antamassa tukensa Yhdysvaltojen pommituksille. Samoin vertauksia 1980-luvun rauhanmarsseihin käytettiin perusteena Afganistanin pommitusten vastaisten mielenilmausten vähättelemiselle.

Sinänsä on erikoista verrata tämän syksyisiä mielenosoituksia täysin toisenlaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, osittain vahvan ydinsodan pelon motivoimina järjestettyihin marsseihin. Vertailukohta olisi löytynyt paljon lähempääkin, viime vuosien YK-päivän kulkueista tai vaikkapa mistä tahansa Helsingissä järjestettävästä mielenosoituksesta. Molemmat syksyn mielenosituksista sijoittuvat kiistatta suurimpien joukkoon yli sataa Helsingissä tänäkin vuonna järjestettyä mielenosoitusta vertailtaessa.

Sodan analyysia Vanhalla

Sodanvastainen verkosto ei tyytynyt vain osoittamaan mieltä. Järjestimme valtavaa vapaaehtoispanostusta vaatineen Sotako ratkaisu? -tapahtuman Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä 15.11. Ohjelmassa oli keskustelutilaisuus, johon osallistuivat ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari, historioitsija Jukka Relander, sotaretoriikan tutkija Riikka Kuusisto ja kehitysmaatutkija Pertti Multanen. Ilta jatkui rauhanbileillä, joissa esiintyivät mm. Kitkerät Neitsyet, mc Avain, Dave Lindholm ja Pelle Miljoona.

Tapahtuma oli raskas toteuttaa, mutta sitä pidettiin yleisesti onnistuneena. Keskustelutilaisuus oli antoisa.
Keskustelu panelistien ja yleisön välillä kulki Suomen hallituksen kannasta sotaan eri kulttuuristen ihmisten mahdollisuuksiin tai mahdottomuuteen ymmärtää toisiaan. Erityisen mielenkiintoisia näkökulmia tuli globalisaatiokehityksen merkitykseen sodassa. Toisaalta on vaikea kiistää Afrikan ja Keski-Aasian maiden köyhyyden vaikutusta terrorismin kasvualustana, toisaalta tätä käsitystä voi aina kritisoida sillä, että esimerkiksi Osama bin Laden on upporikas.

Ville Komsi esittikin kiinnostavan näkemyksen siitä, kuinka ongelma ei niinkään ole suoranainen köyhyys, vaan länsimainen ylimielisyys, islaminuskoisten näkeminen vähemmän ihmisinä, erilaisuudessaan automaattisesti huonompina ja kehityksessä jäljessä länsimaista. Ylipäänsä selvältä tuntui, että Yhdysvaltain yritys ratkaista terrorismin ongelma pysyvästi sodalla Talebania vastaan on paitsi moraaliton, myös naiivi.

Jo Vanhan keskustelutilaisuudessa, mutta ennen kaikkea sen jälkeen on esiin noussut huoli Naton viidennen artiklan käyttöönoton ja pommitusten seurauksista. Näyttää siltä, että kylmän sodan opetus on unohdettu, sodasta on jälleen tulossa hyväksyttävä keino jatkaa siitä, mihin politiikka loppuu. Jos maailman johtava suurvalta alkaa käyttää sotaa kuin se olisi todellinen ratkaisu ongelmaan, tässä tapauksessa terrorismiin, voi sillä olla arvaamattomat seuraukset. Jo nyt Israel on oikeuttanut iskujaan palestiinalaisalueille Yhdysvaltain terrorismin vastaisten toimien esimerkillä.

Entä nyt?

Uutisia seuratessa näyttäisi, että sota Afganistanissa olisi ohi. Näinhän ei tietenkään ole. Alunperin jokseenkin yhtenäisenä Talebania vastaan lähtenyt Pohjoisen liitto on alkanut riitaantua ja jopa käydä sotaa keskenään. Vaikka Saksassa saatiinkin koottua Afganistanille uusi hallitus, ei edes sen toiminnan alkuun saamisesta ole minkäänlaista varmuutta.
Toinen mediassa sitkeästi elävä myytti on käsitys naisten aseman nopeasta paranemisesta Pohjoisen liiton hallitsemassa Afganistanissa. Kabulista saaduissa ensimmäisissä TV-kuvissa monet naiset eivät kuitenkaan vielä uskaltaneet riisua peittävää huntuaan. Toisaalta mahdollisesti pakosta olla ilman huntua tulee yhtä vahva kuin menneestä pakosta kantaa huntua: tuskin kenelläkään on varaa – tai halua – leimautua Talebanin, kukistetun vihollisen kannattajaksi.

On olemassa suuri vaara, että Afganistanin sota päätyy siksi, mitä se oli ennen Yhdysvaltain pommituksia: kehitysmaasodaksi, josta tuskin kukaan edes tietää mitään. Naisten aseman korjaantuminenkaan ei voi tapahtua yhdessä yössä, länsimaiden painostuksesta tehdyt parannukset saattavat jäädä kosmeettisiksi muutoksiksi, joilla on vähän tai ei lainkaan vaikutusta tavallisen afgaaninaisen elämään.
Parhaassakin tapauksessa, jossa lännen tuella Afganistaniin saadaan toimiva hallinto ja maan jälleenrakennus voi alkaa, piilee läntisen kulttuurin pakkoviennin ongelma.

Afganistanilainen kulttuuri on – kuten mikä tahansa muukin kulttuuri maailmassa – korvaamattoman arvokas, eikä sitä saa tuhota ja alistaa länsimaisen kulttuurin ylivallalle maan demokratisoimisprosessissa. Mielestäni tätä riskiä ei tule unohtaa, joskin olisi täysin väärin käyttää sitä Taleban-hallinnon oikeuttamiseen tai naisten sorron perustelemiseen.
Sodanvastainen verkosto on ollut uskomattoman hieno projekti mielenosoituksineen, vetoomuksineen ja keskustelutilaisuuksineen. Se on ollut paitsi tärkeää rauhantyötä, myös oiva näyte hyvinkin erityyppisten kansalaisjärjestöjen kyvystä yhdistää voimansa yhteiseen toimintaan. Tällaisena hienona projektina se ansaitsee arvoisensa lopun nyt, kun Afganistanin sodan erityisluonne on häviämässä.

Tietenkin, mikäli Yhdysvallat jatkaa iskujaan Afganistaniin tai pommittaa jotakin toista ”rikolliseksi” katsomaansa valtiota, verkosto on syytä saada jälleen nopeasti toimintaan. Muutoin on hyödyllisempää, että kaikki verkostossa mukana olleet aktiiviset ihmiset kanavoivat aikansa ja energiansa toimimalla rauhan puolesta olemassa olevissa rauhanjärjestöissä, tekemällä työtä rasismia vastaan tai vaikka työskentelemällä globaalin epätasa-arvon korjaamiseksi.

Jokaisen työtä tarvitaan edelleen!

Riikka Taavetti