”Kulttuurien välinen aito vuorovaikutus ehkäisee sotia ja rasismia”, uskoo tamperelainen rauhanaktivisti Liisa Lahdenmäki. Hän tekee ennakkoluuloista piittaamatta ruohonjuuritason työtä ihmisten asenteiden muuttamiseksi, passiivisuuden ja pessimismin nujertamiseksi.

Liisa Lahdenmäki on ruohonjuuritason rauhantyötä tekevä aktivisti: hän on keskeinen vaikuttaja Rauhanpuolustajien paikallistoiminnassa Tampereella, jakaa kaduilla lentolehtisiä Lähi-idän rauhan puolesta, on mukana niin Nato-vastaisessa kuin Irakin sodan vastaisessa verkostossa, keskustelee rauhankysymyksistä lähipiirissään ja aktivoi tuntemiaan ihmisiä mukaan rauhantyöhön.

Lahdenmäki on äskettäin jättäytynyt lähes kokopäiväiseksi aktivistiksi. Suurimman osan elämästään hän on työskennellyt tanssinopettajana, jolloin häneltä ei liiennyt kovin paljon aikaa rauhantyölle. Nuorena hän tosin oli mukana Sadankomiteassa ja 1980-luvun alussa aktivoitui uudelleen järkytyttyään Sabran ja Shatillan pakolaisleirien verilöylyistä. Edelleenkin hän tekee työtä palestiinalaisten puolesta, vaikkeivät ihmisten reaktiot olekaan aina pelkästään myönteisiä. Lentolehtisiä jakaessaan hän on saanut välillä hyökkäävääkin palautetta.

”Aina kun alkaa puhua asiasta, täytyy ensimmäisenä sanoa, että en hyväksy itsemurhaiskuja ja terroritekoja. Se johtuu mielipideilmastosta, jota George W. Bush on ollut tuomassa tännekin: olet joko meidään puolellamme tai meitä vastaan. Sodan vastustajat leimataan helposti terroristien tukijoiksi”, Lahdenmäki pahoittelee.

Kuka tahansa pystyy vaikuttamaan

”Ihmisten sympatiat vaihtelevat sen mukaan, kumpi osapuoli on viimeksi tehnyt jotakin erityisen veristä. Kun iltapäivälehdessä on iso kuva israelilaisista siviiliuhreista itsemurhaiskun jälkeen, ihmisiltä ei liikene mitään mielenkiintoa itse perusongelmalle. Kun taas Israel on tehnyt tuhoisan kostoiskun, joka tuomitaan maailmalla laajasti, lentolehtisten vastaanotto on suopeampaa”, Lahdenmäki sanoo. Vaikka Lahdenmäkikin tuomitsee molempien osapuolten väkivallan, hänestä on turhauttavaa, että ihmiset unohtavat kokonaistilanteen – eli miehityksen – ja sen epäoikeudenmukaisuuden, jonka ratkaiseminen olisi välttämätön ehto väkivallan loppumiselle.

Toinen Palestiina-solidaarisuustyöhön liittyvä hankaluus ovat jatkuvat syytökset antisemitismistä. ”Minuakin on siitä syytetty, vaikken koskaan puhu juutalaisista yleensä, vaan vain Ariel Sharonin hallituksen politiikasta”, Lahdenmäki kertoo ja huomauttaa, että esimerkiksi Tampereella järjestetyissä kampanjoissa israelilaisten tuotteiden boikotoimiseksi kaikkein aktiivisimmat toimijat ovat itse olleet juutalaisia. ”Israelilaisten rauhanaktivistien kanta on selvä: jos halutaan rauhaa, on ensimmäisenä alettava purkaa palestiinalaisalueille rakennettuja siirtokuntia ja vedettävää joukot pois miehitysalueilta”, Lahdenmäki korostaa.

Liisa Lahdenmäen työ on ollut ennen kaikkea mielipidevaikuttamista – sen konkreettiset tulokset eivät näy käden käänteessä. Hän kuitenkin uskoo saaneensa useita ihmisiä pohtimaan sodan ja rauhan kysymyksiä ja aktivoitua myös sellaisia ihmisiä, jotka jo valmiiksi ovat olleet samaa mieltä, mutta eivät ole olleet aktiivisia. ”Myös ne, jotka toimivat vain suppeassa piirissä, eivätkä ole poliitikkoja tai Helsingin Sanomien pääkirjoittajia, pystyvät aina jollakin tavalla vaikuttamaan toisiin ihmisiin”, Lahdenmäki sanoo.

Viime aikoina rauhanliike on ympäri maailmaa saanut uusia kannattajia ja aktiiveja kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi. Mutta miten pitää ihmisten aktiivisuus yllä myös silloin, kun mitäään mediassa näkyvää suurta kriisiä tai konfliktia ei ole meneillään? Lahdenmäen mielestä olisi pohdittava muun muassa sitä, minkälaista rauhaa halutaan ja vallitseeko edes Länsi-Euroopassa tällä hetkellä täydellinen rauhantila. ”Rauha tulisi käsittää laajemmin kuin pelkästään sodan poissaolona. Jos ihmiset ovat rauhallisia vain siksi, että heidät on saatu pelkäämään armeijaa, poliisia ja muuta valtiokoneistoa, onko se oikeaa rauhaa? Luulen, että poliisin ylimitoitettu voimankäyttö Göteborgin EU-mielenosoituksissa oli viesti kriittisesti ajatteleville ihmisille ja kansalaisjärjestöille. Haluttiin muistuttaa, että tällaista voimaa on ja sitä ei epäröidää käyttää.”

Taide ja kulttuuri kansainvälisyyskasvatuksen välineenä

Lahdenmäki on pohtinut myös sitä, miten lapsille ja nuorille tulisi puhua sodan ja rauhan kysymyksistä. Hänen työskennellessään lasten ja nuorten parissa tanssinopettajana nämääkin kysymykset nousivat toisinaan esiin. ”Rauhankasvatus ei saisi olla idealistista sanahelinää. On tärkeää opettaa optimismia; että asioihin kannattaa yrittää vaikuttaa. Kuitenkin samalla pitäisi kertoa todenmukaisesti maailmantilanteesta ja sen epäoikeudenmukaisuudesta.”

Hyvin tärkeää olisi Lahdenmäen mukaan oikeanlainen kansainvälisyyskasvatus: usko oman kulttuurin ylivertaisuuteen on vaarallista. Kulttuurien välistä aitoa vuorovaikutusta edistäisi esimerkiksi se, jos nähtäville saataisiin enemmän pienellä budjetilla tehtyjä ei-ylikansallisia elokuvia eri puolilta maailmaa, käännettäisiin nykykirjallisuutta pienemmiltä ja kaukaisemmiltakin kielialueilta ja kuultaisiin muutakin kuin ylikansallista maailmanmusiikkia. ”Silloin nuoret oppisivat huomaamaan, että vaikka kulttuurien välillä on eroja, on myös paljon samaa. Taiteen kautta ihminen oppii ymmärtämään vieraita kulttuureja. Minunkin nuoruudessani 1950- ja 60-luvuilla jazzin ja bluesin läpimurto vähensi monien ihmisten ennakkoluuloja”, Lahdenmäki sanoo.

Rauhantyö jatkuu. ”Lähiaikojen suuria projekteja on estää USA:n hyökkäys Irakiin, saada Israel purkamaan siirtokuntansa ja vetäytymään palestiinalaisalueilta ja estää Suomen liittyminen Natoon. Siinä on tekemistä loppuviikoksi”, Lahdenmäki hymyilee.

Nato on Lahdenmäen mielestä kohtalonkysymys, paitsi rauhan ja turvallisuuden, myös demokratian kannalta. Tällä hetkellä ihmiset tuntuvat uskovan, että Natoon mennään vääjäämättä, vaikka kansan selvä enemmistö on liittymistä vastaan. ”Jos me tähän alistumme ja heittäydymme uhrilampaiksi, me osoitamme, ettei meillä ole kansalaisina minkäänlaista itseluottamusta. Nyt on ryhdistäydyttävä ja otettava asia voimakkaasti esiin ennen eduskuntavaaleja”, Lahdenmäki sanoo.

”Ennen kaikkea on saatava ihmiset ymmärtämään, ettei Nato-jäsenyys lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin heikentäisi sitä.”

Elias Krohn