VENÄJÄ JA ME

Venäjä jos mikä oli ”meidän asiamme” kun Rauhanpuolustajat perustettiin 1949. Suomi oli juuri käynyt kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja hävinnyt ne. Pariisin rauhansopimuksessa sodan voittajat Neuvostoliitto, Englanti, Yhdysvallat jne. sanelivat Saksalle ja sen liittolaisille – Suomi mukaan lukien – rauhanehdot ja määräsivät sotakorvaukset maksettaviksi.

Suomessa oli aika tehdä uudet johtopäätökset. Presidentit Paasikivi ja Kekkonen tekivät lujasti töitä saadakseen eduskunnan ja kansan ymmärtämään, että vaikka Neuvostoliitosta ja sen kolhooseista ei pidettäisikään, ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin luoda siihen uusi suhde. Vastakkainasettelun vaihtoehtoa ei enää ollut. Tämä oli myös 1950-luvun Rauhanpuolustajien vakaumus ja siinä työssä monet yhä jäseniämme olevat veteraanit olivat vilpittömästi mukana.

Oleellinen osa uutta ulkopolitiikkaa oli Venäjää koskeneiden vanhojen ennakkoluulojen muuttaminen ja menneen sotapropagandan esiin nostaman russofobian vastustaminen. Yksi keino oli mm. Rauhanpuolustajien Neuvostoliittoon järjestämät ystävyysmatkat. Oli iso asia, että entisten vihollismaiden kansalaiset tapasivat kas- vokkain toisiaan ja jopa ystävystyivät.

Kaikkiaan kysymys oli suuresta mentaalisesta muutoksesta, joka oli myös luomassa perustaa hyvinvointi-Suomen synnylle. Neuvostokauppa toi kirjaimellisesti leivän ja elintason nousun sadoilletuhansille suomalaisille. Se toimi myös merkittävänä puskurina tasoittamassa kansainvälisten laskusuhdanteiden vaikutuksia Suomen talouteen. Vappumarsseissa monesti nähty iskulause ”idänkaupan myötä työttömille työtä” oli totta.

Tästä kaikesta johtuen suhteen uudelleenmäärittäminen Venäjään voi välillä olla hämmentävää. Maantiede ja sen mukanaan tuomat realiteetit eivät ole muuttuneet miksikään. Venäjän kanssa on vain yritettävä tulla toimeen, sillä hyville naapurisuhteille ei ole järkevää vaihtoehtoa. Ei meidän eikä Venäjän näkökulmasta.

Mentaalisella tasolla tuota toimeentulemista vaikeuttaa kuitenkin melkoisesti se Venäjän politiikka, jota Rauhanpuolustajien on mahdotonta hyväksyä. Räikeimmät esimerkit tästä ovat Venäjän vallanpitäjien brutaalit sota- ja sortotoimet Tshetsheniassa, kansallisten vähemmistöjen väärinkohtelu myös muualla Venäjällä – kuten viimeksi Marin tasavallasta tulleet uutiset murhatuista ja pahoinpidellyistä oppositioaktivisteista kertovat – sekä Venäjän hallitusten ajama sosiaalisesti epäoikeudenmukainen talouspolitiikka, joka on ajanut miljoonat eläkeläiset ja suunnattoman määrän muita tavallisia venäläisiä köyhyyteen.
Silti Venäjä on yhä ”meidän asiamme” siinä vanhassa mielessä, että sen menestys ja hyvä yhteistyö sen kanssa koituu myös meidän hyväksemme. Vanhaan ”ryssä-vihaan” ei ole paluuta, mutta ei sen vastustamisen vuoksi myöskään tarvitse hyväksyä Venäjällä tapahtuvia ilmeisiä vääryyksiä. Arvostava suhtautuminen Venäjään, sen kulttuuriin ja sympatia ihmisten selviytymistaisteluun keskellä kivuliasta järjestelmämurrosta ei edellytä sitä, että vaike-nisimme ongelmista. Viime kädessä kuitenkin Venäjä itse – emme me – ratkaisee omilla teoillaan sen, miten siihen suhtaudutaan.

Markku Kangaspuro