Erillissotateesi suurennuslasin alla

Tohtori Markku Jokisipilä sohaisi muurahaispesää pureutumalla väitöskirjassaan Aseveljiä vai liittolaisia Suomen sotahistoriaan haastaen erillissotateesin. Tutkimusaiheen valinta oli monien asioiden summa, mutta siihen vaikutti myös Jokisipilän huomio siitä, että Suomen ulkopolitiikan historia jatkosodan loppuvaiheesta oli kirjoitettu hyvin isänmaalliseen ja suomalaiskansalliseen sävyyn. Jokisipilä halusi tuottaa asiasta oman näkemyksensä.

okisipilän vuonna 2004 ilmestyneessä väitoskirjassa kiistetään Ryti–Ribbentrop-sopimuksen välttämättömyys. ”Kun lähteitä ja päivämääriä lukee ennakkoluulottomasti niin johtopäätös on väistämättä se, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisella ja sopimuksen nojalla tulleella avulla ei ollut kovinkaan paljon tekemistä keskenään”, hän toteaa. Yksi Suomen poliittisen historian keskeisimpiä myyttejä on, että Ryti pelasti maan itsenäisyyden ja kansakunnan tulevaisuuden ottamalla sopimuksen omiin nimiinsä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana ja varsinkin Neuvostoliiton kukistumisen myötä Rytin päälle on laskettu kansallisen marttyyrin sädekehä. Kovin kritiikki, mitä Jokisipilän väitöskirjaan on kohdistettu, onkin liittynyt juuri Rytin uhrauksen välttämättömyyden esiintuomiseen. ”Se katsotaan niin merkittäväksi isänmaalliseksi teoksi, että siihen ei olisi saanut puuttua”, Jokisipilä kertoo.


ERILLISSOTATEESI ULKOPOLITIIKAN TYÖKALUNA

Jokisipilän väitöskirjan mukaan erillisotateesi oli propagandistinen kehitelmä, jolla pyrittiin osoittamaan ulkovalloille, miksi demokraattinen Suomi oli päätynyt taistelemaan kansallissosialistisen Saksan rinnalle. Jokisipilän mukaan Suomen poliittinen johto kehitti erillissotateesin jo sota-aikana, kun alkoi olla selvää, että Saksa ei selviä voittajana edes itärintamalta. ”Tarvittiin työkalua sellaisen ulkopolitiikan tekemiseen, jonka avulla Suomea voitaisiin pyrkiä johtamaan kohti rauhaa ja pois Saksan rinnalta”, Jokisipilä kertaa.

Julkisuuteen lanseerattiin väite, että Saksan ja Neuvostoliiton sodalla sekä Suomen ja Neuvostoliiton sodalla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Katsottiin, että Suomi taisteli puhtaasti kansalliselta pohjalta talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja että Saksalla oli omat tavoitteensa, jotka eivät liittyneet Suomen sodankäyntiin. ”On totta, että ideologista liittymäkohtaa Suomen ja Saksan taisteluiden välillä oli hyvin vähän, mutta strategisesti ja sotilaallisesti on keinotekoista puhua erillisestä luonteesta. Suomen jatkosotaa ei olisi käyty päivääkään ilman Saksan merkittävää tukea”, Jokisipilä sanoo. Paradoksaalista on, että merkittävimmät tunnustukset erillissotateesilleen Suomi sai nimenomaan Saksalta ja Neuvostoliitolta.

Toiseksi erillissotateesillä pyrittiin selittämään kansalle jatkosotaan ajautumista. Koska taistelu oli vaatinut suuria uhrauksia ja kymmeniätuhansia ihmishenkiä, perusteltiin erillissotateesin avulla uhrausten tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä sekä sitä, että niiden hyöty ei mennyt Saksan vaan Suomen omien sotatavoitteiden saavuttamiseksi.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on se suurin yksittäinen väylä miten erillissotateesi on kulkeutunut myös myöhempiin näkemyksiin. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Risto Rytin johdolla suomalaiset poliitikot saivat tilaisuuden esittää oman näkemyksensä tapahtumista. Patrioottisten historioitsijoiden koulukunnassa näkemykset kanonisoituivat nopeassa tahdissa pyhäksi tulkinnaksi, jota ei ole haluttu kyseenalaistaa.

Termin ’liittolaisuus’ määrittely on tulkinnanvaraista. Jokisipilällä on siitä oma näkemyksensä: ”Kun kahdella eri taholla on jokin yhteinen tavoite, he ovat liittolaisia riippumatta siitä, onko sopimuksia allekirjoitettu paperille vai ei. Näin nähtynä Suomen ja Saksan liittosuhde oli kiistaton. Oli olemassa sellainen yhteisten tavoitteiden joukko, jota sekä Suomi että Saksa tavoittelivat yhteistoimin.”


SELITYKSEN MAKUA

Näkemykset jatkosodan luonteesta ovat aina olleet kytköksissä kunkin ajankohdan poliittiseen näkemykseen. Kekkosen mukaan Suomella oli aktiivinen rooli jatkosodan synnyssä. Suomen politiikka 1930-luvun loppupuolella sekä talvisodan jälkeen oli hoidettu niin, että jatkosotaan ei ajauduttu vaan se oli tietoisten omien poliittisten ratkaisujen tulos. Paasikiven ja Kekkosen näkökulmasta virheellistä tässä politiikassa oli se, että siinä oli jätetty huomioimatta Neuvostoliiton turvallisuusintressit.

1960-luvulla käytiin aktiivista vuoropuhelua suomalaisen tutkijayhteisön ja Kekkosen historiantulkintojen välillä. Tutkijat vetosivat siihen, että he tarkastelevat tapahtumia ilman ulkopolitiikan painolastia ja ilman pyrkimystä tai tarvetta miellyttää Neuvostoliittoa, mistä taas Kekkosta syytettiin. Itse asiassa historiantutkimus tuotti tuolloin puheenvuoroja viralliselle ulkopolitiikalle ja historiantulkinnalle. Stalinin kuoleman jälkeen vallitsi ensimmäinen intellektuaalinen suojasää, jolloin Suomessa julkaistiin kirjallisuutta, jossa peittelemättä tuotiin esille suomalainen versio tapahtuneesta. Sen punaisena lankana oli ajatus, ettei jatkosotaa voi ymmärtää ottamatta huomioon talvisodan tapahtumia: Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 määritti kaiken mitä tapahtui vuosina 1944–45, eikä Suomen poliittista johtoa voi syyttää hakeutumisesta Saksan rinnalle.

1970-luvulla elettiin suomettuneisuuden mustinta aikaa ja Kekkosen ideologisten seuraajien historiantulkinnat olivat vahvimmillaan. Kouluopetuksessa käytettiin ns. Pirkkalan monistetta, joka oli vasemmistolainen yritys esittää kokonaistulkinta Suomen historiasta. Nykyään sitä käytetään varoittavana esimerkkinä siitä, miten historiantutkimus ja politiikka voivat mennä solmuun keskenään. 1980-luvun puolivälistä alkaen Gorbatshovin kaudella Neuvostoliiton politiittinen asenne Suomea kohtaan alkoi lientyä ja Suomen puoluettomuus tunnustettiin kirjaimellisestikin. Patrioottinen historiantulkinta sai näin lisää elintilaa.


TILITTÄYTYMISEN TARVE

Suurin suunnanmuutos tapahtui 1990-luvulla Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen. Alettiin puhua kansallisen itseinhon vuosikymmenistä viitaten YYA-sopimuksen aikaiseen Suomeen. ”Nousi tilittäytymisen tarve sekä tutkimuksessa että yleisessä keskustelussa, jossa haettiin hyvitystä sille, että kylmän sodan aikana Suomen menneisyyttä ei saanut tarkastella suomalaiskansallisessa valossa”, Jokisipilä kertoo. Kun asioista vihdoin sai puhua niiden oikeilla nimillä, esimerkiksi torjuntavoitto-tulkinta tuotiin vahvasti esiin. ”Alettiin puhua ’me voitimme sittenkin’ -tulkinnasta, jonka tarkoituksena oli nostaa jatkosota talvisodan rinnalle kansakunnan kaapin päälle ja nähdä se myös pyhänä kansallisena taisteluna”, Jokisipilä analysoi.

Tarja Halosen lausunto erillissotateesistä on Jokisipilän mukaan hyvä kiteytys siitä tulkinnasta, joka vakiintui Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen. ”Halonen puhui ensin talvisodan hyökkäyksestä vuonna 1939 ja hyppäsi siitä suoraan kesään 1944 Neuvostoliiton toiseen hyökkäykseen, ikään kuin välissä ei olisi tapahtunut yhtään mitään”, Jokisipilä ihmettelee. Torjuntavoittotulkinta historiallisena kuvauksena on Jokisipilän mielestä hyvin kyseenalainen. ”Jos ajattelee Suomen alkuperäisiä tavoitteita sodassa, niin minimitavoitteena oli saada talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Sen lisäksi oli epämääräisesti määritelty Suomeen liitettäväksi alueita Laatokan pohjoispuolelta. ’Me voitimme sittenkin’ -tulkinnassa nämä lakaistaan maton alle”, hän kertaa.


MANNERHEIM – SUURIN SUOMALAINEN?

Jokisipilän väitöskirjassa Mannerheim ei saa pelkästään puhtaita jauhoja pussiinsa. ”Mannerheim piti itsensä tietoisesti tahrattomana Saksaan nojautuvista ratkaisuista, jotta pääsisi sitten poliittisena johtajana luotsaamaan maan rauhaan mahdollisimman edullisista lähtökohdista käsin”, hän kertoo. Mannerheimista on tehty ritarillinen hahmo. ”Se on kuva, jota hänestä halutaan ylläpitää. Tosiasiassa Mannerheim laittoi tietoisesti Rytin selkä seinää vasten”, hän toteaa. Jokisipilälle ei ollut yllätys, että Mannerheim valittiin suurimmaksi suomalaiseksi. ”Jopa pätevien akateemisten historiantutkijoiden kirjoitusten perusteella häneen sovelletaan toisenlaista arvosteluasteikkoa ja moraalikoodia kuin kehenkään muuhun”, Jokisipilä kertoo.

Demokratian -vaatimusten kannalta kauneusvirheeksi Mannerheimin ja silloisen hallituksen politiikkaan jäi myös se, ettei päätöstä Ryti–Ribbentrop-sopimuksesta tuotu missään vaiheessa eduskunnan käsiteltäväksi.


KOMMUNISMIN PELKO

Suomessa pelättiin kommunistista vallankumousta vuoteen 1948 asti. Eduskuntavaalit pidettiin vuonna 1945 Lapin sodan ollessa vielä kesken ja äärivasemmisto sai 25 prosenttia kaikista äänistä. ”Se oli huomattava poliittinen voima suomalaisessa yhteiskunnassa. Jälkikäteen voidaan kuitenkin nähdä, ettei Suomen muuttuminen kansandemokratiaksi tai peräti neuvostotasavallaksi kuitenkaan ollut kovin realistinen uhkakuva”, Jokisipilä kertoo.

Siitä, mitkä olivat Stalinin lopulliset tavoitteet Suomen osalta, ei vieläkään ole yksimielisyyttä suomalaisten historiantutkijoiden keskuudessa. ”Olen aika vakuuttunut siitä, ettei Neuvostoliitolla ollut lopullista suunnitelmaa Suomen miehittämiseksi tai liittämiseksi osaksi itseään. Oli Neuvostoliiton oman edun mukaista nostaa mainettaan ulkovaltojen silmissä pyrkimällä säilyttämään naapurina demokraattinen Suomi, joka oli ystävällisissä väleissä Moskovan kanssa. Toki talutusnuorassa kuitenkin”, hän kiteyttää. Neuvostoliittolaiset olivat myös oppineet sen, ettei suomalaisten kynnys tarttua aseisiin ollut kovin korkea, kun itsemääräämisoikeutta uhattiin.


ENTÄ JOS?

Jos Ryti–Ribbentrop-sopimusta ei olisi tehty, Jokisipilän mukaan erillissotateesillä olisi vieläkin enemmän kannatusta. ”Isänmaallinen koulukunta historiantutkijoita on ratkaissut tämän sopimuksen aiheuttaman pulman selittämällä, että kesään 1944 asti liittolaisuutta ei ollut ja että sen jälkeen Saksa kiristi Suomea ja hyödynsi sen sotilaallista ahdinkotilaa”, hän kertoo.

Jokisipilä hahmottaa väitöskirjassaan kaksi hypoteesia sopimuksen allekirjoittamiseen ja Saksan painostukseen liittyen. Hypoteesejaan hän kuvaa minimi- ja maksimilinjoiksi. Minimilinjan mukaan Saksan lisäapu olisi huomattu tarpeettomaksi ilman sopimustakin. Ajallisesti ensimmäiset asetoimitukset Suomeen saatiin ennen heinäkuun puoliväliä ja Neuvostoliiton suurhyökkäykset päättyivät 12.7.1944. ”Olisi huomattu, että ominkin voimin oltaisiin pärjätty ja samalla vältytty tältä ikävältä poliittiselta tahralta”, Jokisipilä hahmottaa.

Jokisipilän maksimiteesin mukaan koko sopimuksen syntyminen oli Ribbentropin huijausta. Tässä hän vetoaa kevääseen ja kesään 1943, jolloin Saksalla oli painostusprojekti meneillään Suomen suhteen. Mannerheim oli vakuuttunut siitä, että Hitler ei tiennyt asiasta yhtään mitään ja Saksan vaatimuksiin ei siten tarvinnut suhtautua vakavasti. Mannerheim varoitti Suomen hallitusta menemästä mukaan sopimukseen. Vuonna 1944 tilanne muuttui toiseksi suurhyökkäyksen johdosta. Vielä silloinkin Mannerheim epäili hanketta Ribbentropin yksityisprojektiksi. Hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi saksalaista kenraali Jodlia vetämään vaateet takaisin.

Viime hetkessä Mannerheim kuitenkin päätti, ettei kirjettä lähetetäkään. ”Tässä tuli esiin se Mannerheimin ominaisuus, että hän ei koskaan halunnut jättää mitään yhden kortin varaan. Hän tajusi, että sodasta olisi irtauduttava aivan lähitulevaisuudessa, ja että jos halusi vielä vaikuttaa tuleviin rauhanneuvotteluihin, olisi se parasta tehdä heti. Hyvä valttikortti neuvotteluissa olisi hyvin varustettu armeija”, Jokisipilä kertaa. Mielenkiintoinen piirre on se, että suurhyökkäyksen aikana ammusten kulutus oli suurta luokkaa, mutta välirauhaa solmittaessa Suomen armeija oli vahvempi kuin koskaan sodan aikana tai ennen sitä. Neuvostoliitossa tiedettiin, että aseapua Suomeen oli virrannut tasaisesti Saksasta. ”Sotilasekspertit ovat laskeneet, että taisteluja olisi jatkettu samalla intensiteetillä vuoden 1944 loppuun asti ilman aseapuakin”, Jokisipilä toteaa.


TORVISOITTOISÄNMAALLISUUS ELÄÄ VIELÄKIN

Vaikka Jokisipilä onkin kuullut soraääniä tutkimuksensa johtopäätöksistä, on palaute valtaosin ollut positiivista. Tosin väitösviikolla kotiin oli tullut puhelinsoitto, jossa keski-ikäinen veteraanin jälkeläinen kysyi, olisiko Jokisipilä kirjoittanut asiasta näin jos olisi itse ollut poterossa ase kädessä taistelemassa. ”Vastasin, että tuosta lähtökohdasta koko historiantutkimus olisi aivan mieletöntä, jos sitä tuottaisivat vain tapahtumissa mukana olleet. Esimerkiksi 1800-luvun historiantutkimus olisi loppunut siihen, kun siinä vaiheessa toimineet ihmiset itse olisivat kuolleet”, hän toteaa.

Jokisipilä kertoo, että kriittiset puheenvuorot ovat tulleet pääosin sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät osaa tehdä eroa itsenäisyyspäivän puheiden ja historiantutkimuksen välillä. Hän kuvaa ilmiötä torvisoittoisänmaallisuudeksi: ”Osa ihmisistä katsoo, että historiantutkijan velvollisuutena olisi tukea kansallista versiota menneisyydestä ja tukea myyttisiä käsityksiä. Näin osa suomalaisista historiantutkijoista on oman työnsä mieltänytkin. Heidän isänmaallinen velvollisuutensa on vaieta niistä asioista, jotka poikkeavat kiiltokuvamaisemasta.” Jokisipilä jaksaa yhä ihmetellä sitä, kuinka tiukassa suomalaisten asenteet istuvat, vaikka tapahtumista on kulunut jo 60 vuotta, eikä Neuvostoliittoakaan ole ollut 15 vuoteen. ”Perinteisestä ryssävihasta olen saanut hyviä oppitunteja, se ei ole kadonnut Suomesta mihinkään. Tämä on yksi masentavimmista havainnoista, jonka olen tehnyt väitöskirjani ympärillä velloneista keskusteluista. Joku on joskus sanonut, että historiasta ei opi mitään muuta kuin että historiasta ei opi yhtään mitään”, hän kiteyttää.

”Jos katsotaan ketkä jatkosodasta ovat kirjoittaneet ja sitä tutkineet, niin hallitsevin ryhmä ovat suurten ikäluokkien edustajat ja miespuoliset tutkijat”, hän kertoo. Jokisipilä on nähnyt, miten paljon kiihkoa ja ideologista suhtautumista liittyy juuri Suomen suhteeseen Venäjään. ”Mielestäni tällä torvisoittoisänmaallisuudella tehdään hallaa nykypäivälle. Venäjä voisi olla Suomelle suuri voimavara ja hyödynnettävä resurssi. Mutta kun syvälle juurtunutta asennetta pidetään yhä yllä ja viestitään ennakkoluuloja ja vanhoja fobioita, lähtökohdat ovat huonot”, hän toteaa. Jokisipilä toivoo, että ainakin nuorempi sukupolvi pystyisi vapautumaan ryssävihasta, jota hän sen levinneisyydessä ja sitkeydessä vertaa jopa Keski-Euroopan antisemitismiin.


VANHOJEN USKOMUSTEN PAINOLASTIT

Väitöskirjastaan Jokisipilä painottaa, että kaikki siinä esitetty on hänen omaa tulkintaansa asioista. ”Olen yrittänyt päästä eroon omista henkilökohtaisista painolasteistani ja tulla tietoiseksi siitä, mikä vaikuttaa mihinkin. Kaikkein tärkein ero itseni ja muiden koulukuntien välillä on sukupolviero. 1970-luvun alussa syntyneenä minulla ei ole Neuvostoliittoon liittyviä poliittisia traumoja”, hän kertoo. Jokisipilän tärkein motivaatio onkin menneisyyden totuudenmukaiseen selvittämiseen liittyvä tiedollinen intressi.


MYYTTIEN TUTKIJA

Markku Jokisipilä työskentelee puolipäiväisenä Suomen Akatemian tutkijana Turussa Political aspects of history -projektissa (suomeksi historian poliittiset ulottuvuudet), jossa hän tutkii suomalaisen poliittisen historian ”keskeisiä myyttisiä uskonkappaleita” sekä niiden syntymekanismeja ja motiiveja. ”Suomen poliittinen historia on täynnä myyttejä”, hän kertoo. Esimerkiksi jääkärisukupolvi rakensi jälkikäteen itse myytin Suomen itsenäistymisestä ja omasta panoksestaan siihen. ”On eroteltavissa oikeistolainen tapa tulkita historiaa, kuten jääkäri- ja vapaussotamyytit osoittavat. Puhuttaessa torjuntavoitosta voidaan sanoa samaa. Oikeistolaisittain ajateltuna paisutellaan kommunistisen vallankaappauksen vaaraa isommaksi kuin se olikaan. Kylmä sota esitetään niin, että se oli kommunistien myyräntyötä Suomen vahvemmaksi sitomiseksi Neuvostoliiton rinnalle. Tällainen tulkinta ei kuitenkaan vakuuta”, tutkija toteaa.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen esimerkiksi Paavo Lipponen on puheissaan käyttänyt määritelmää ”Suomen kansan historian tuhatvuotiset läntiset juuret”. ”Lipponen esitti, että koko Suomen historia on ollut länteen suuntautumisen projektia ja kuittasi koko YYA-ajan sekä Suomen ja Neuvostoliiton väliset hyvät naapuruussuhteet epämiellyttäväksi välivaiheeksi, joihin jouduttiin olosuhteiden pakosta. Eihän tämä historiallisena kokonaisselityksenä ole kovinkaan vakuuttavaa”, Jokisipilä toteaa naurahtaen.

MAISA KUIKKA