Pääkirjoitus 2|2005

Maassamme kevään aikana käyty turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut kalseaa kuultavaa. Voitaisiin paremminkin puhua sotapolitiikasta. Askel askeleelta Suomi näyttää siirtyvän kohti sotilaallista liittoutumista ja valmistautuu näyttävästi aktiivisiin sotatoimiin.
Lehtitietojen mukaan entinen kokoomuksen puheenjohtaja ja ministeri Pertti Salolainen kertoikin diplomaattien yhdistyksen lounaalla selkein sanoin miten asiaa on tulkittava: Suomen on haettava Naton jäsenyyttä muutaman vuoden kuluessa. Poliittinen eliitti tullee jälleen kerran selittämään meille, että itse asiassa mehän päätimme siitä jo muodostaessamme taistelujoukko-osastoja yhdessä Nato-maiden kanssa.

Meille vakuutetaan, että vaikka syrjäytämmekin lainsäädännöllä YK:n päätäntävallan (vastoin Suomenkin allekirjoittamaa YK:n peruskirjaa!), säilyy meillä viime kädessä oikeus ratkaista mihin kulloinkin osallistumme ja mihin emme. Stt:n uutisoinnin mukaan YK:n peruskirjaan nojattaisiin edelleen tanakasti. Epäilenpä vain, että tositilanteessa nojaamisesta siirrytään liian helposti No jaa -meininkiin. Joissain puheenvuoroissa on maalailtu, että veto-oikeudellamme voimme estää jopa koko EU:n sotaanlähdön. Uudistukset yhdistettynä mahdollisesti hyväksyttävän EU:n uuden perustuslain kanssa kaventavat liikkumavaramme sotapolitiikassa äärimmäisen niukaksi.

Jos pohditaan vakavasti sodankäynnin oikeutusta ohi nykyisen, YK:n peruskirjan mukaisen käytännön, vaatii se vähintäänkin aivan eri tason keskustelun. Innostus loikkia kohti taistelujoukkoja ja -operaatioita vaatii nykyistä paljon perusteellisempaa ja syvällisempää pohdintaa mandaatista ja toimintatavoista. Keskustelussa tulee olla mukana muun muassa YK, Etyj, kansainväliset humanitaariset kansalaisjärjestöt sekä kansainvälisen politiikan ja oikeuden tutkijat. Siihen asti pitäkäämme tiukasti kiinni YK:n peruskirjasta: sanotaan selkeä EI uudelle kriisinhallintalaille.

Tämä vuosi on myös rauhanliikkeen juhlavuosi. Toisen maailmansodan päättymisestä ja Yhdistyneiden kansakuntien perustamisesta tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta. Maailmansota päättyi tiedotusvälineiden eurosentrisestä uutisoinnista huolimatta vasta Japanin antautumiseen elokuussa 1945. Hiroshiman ja Nagasakin järkyttävien pommitusten muisto velvoittaa meitä tekemään työtä edelleen ajankohtaisen ydinaseriisunnan edistämiseksi. Tässä yhteydessä lienee syytä muistuttaa, että EU:n alueella ja EU-maiden hallussa olevan edelleen ydinaseita. Mikään ei viittaa siihen, etteivätkö rakkaat EU-kumppanimme Iso-Britannia ja Ranska aio jatkaa ydinaseistuksensa modernisointia. Eivätkä nykyiset ydinasevaltiot millään tavoin pyri parhaillaan New Yorkisssa arvioitavan NPT-ydinsulkusopimuksen velvoittamaan ydinaseriisunnan toteuttamiseen.
Lopuksi tämän kevään hyviin uutisiin. Rauhanpuolustajat viettää yhdessä lukemattomien muiden kansalaisjärjestöjen kera Mahdollisuuksien tori ja Maailma kylässä -tapahtumia ympäri Suomea. Toivottavasti mahdollisimman moni Rauhan Puolesta -lehden lukijakin ehtii paikan päälle, erityisesti tutustumaan kevään Pystykorvakirjoihin, joiden skaala on mittava.

TEEMU MATINPURO

PS. Lämpimät onnittelut vanhemmalle sisarjärjestöllemme Suomen Rauhanliitolle 85-vuotisen taipaleen johdosta. Nuorekkaasti yhteistyössä kohti parempaa maailmaa!