Suomen Rauhanpuolustajien jäsenlehti

Julkaisija:
Suomen Rauhanpuolustajat ry
Hämeentie 48, 00500 Helsinki |
Puhelin: (09) 774 43 10
Fax: (09) 773 23 28 | Sähköposti: pulut(at)kaapeli.fi

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Seuraava numero, 4/2008, ilmestyy joulukuussa.


Vastaava toimittaja: Teemu Matinpuro Toimituskunta:
Timo Forss, Anu Harju, Leona Kotilainen sekä vaihtuvia avustajia
Ulkoasu ja taitto:
Essi Rajamäki

Tilattuna: 14 € | vuosi

Ilmestyneet lehdet

2|2009

1|2009

4|2008

3|2008

2|2008

1|2008

4|2007

3|2007

2|2007

1|2007

4|2006

3|2006

2|2006

1|2006

4|2005

3|2005

2|2005

1|2005

5|2004

4|2004

3|2004

2|2004

1|2004

4|2003

3|2003

2|2003

1|2003

4|2002

3|2002

2|2002

1|2002

4|2001

 

Demokraatti oikealta

 

 

YK-liiton puheenjohtajan Sirpa Pietikäisen mielestä rauhanliike tarvitsee lisää muskelia.

Paikallisjuna Tikkurilaan saapuu perille hiukan myöhässä. Asemalla odottava Sirpa Pietikäinen heilauttaa iloisesti kättään, kun huomaa minut alikulkutunnelin portaissa. Tämä haastattelutehtävä on minulle mieluinen, sillä tiedän, että Pietikäisellä on paljon mielipiteitä ja niille vahvat perustelut. Sitä paitsi hänen tapansa määritellä kokoomuslaisuuttaan on minusta aina tuntunut olevan hämmentävän lähellä sitä miten itse määrittelen omaa punavihreyttäni.

Tutustuin Pietikäiseen 90-luvun lopulla, kun toimin Luonto-Liiton pääsihteerinä ja olin lobbarina tekemisessä kansanedustajien kanssa. Pietikäisellä oli tuolloin ja on yhä hyvä maine ympäristöjärjestöjen keskuudessa. Niiden piirissä muistetaan hyvin hänen 90-luvun alkupuolen kestänyt kautensa korkeaprofiilisena ja aidosti asiaansa sitoutuneena ympäristöministerinä.

Kokoomuksessa nopeasti edennyt kykypoliitikko ehti toimia myös puolueensa varapuheenjohtajana ja vastata jopa sen ohjelmatyöstä. Pietikäisen poliittinen asema heikkeni kuitenkin merkittävästi Sauli Niinistön puheenjohtajakaudella, kun tuuli puolueen sisällä kääntyi muutenkin markkinaliberaalimpaan suuntaan. Vuonna 1983 eduskuntaan 24-vuotiaana noussut Pietikäinen ehti olla kansanedustajana 20 vuotta ennen kuin jättäytyi pois viime vaalikauden jälkeen.

Nykyään Pietikäinen opettaa neuvottelutaitoja Kauppakorkeakoulussa ja toimii aktiivisesti maailmanrauhan ja globaalipolitiikan ajamiseen omistautuneissa kansalaisjärjestöissä. Hän on puheenjohtajana YK-liitossa ja varapuheenjohtajana Reilun kaupan edistämisyhdistyksessä, hallituksen jäsenenä Earth Action -, Maailma.net - ja OWi -organisaatioissa, kansainvälisessä demokratian edistämisjärjestö IDEA:ssa sekä State of the World Forumissa. YK-liittojen maailmajärjestön puheenjohtajana hän ehti olla kuusi vuotta ennen kuin jätti tehtävän tänä syksynä.

Haastattelussa on tarkoitus puhua nimenomaan 2000-luvun rauhanliikkeen tilasta. Kotiuduttuamme läheiseen kahvilaan utelen kuitenkin lämmittelyksi mistä Sirpa Pietikäisen yhteiskunnallinen aktiivisuus on saanut alkunsa. "Kuulun siihen poliittiseen sukupolveen, joka myöhästyi Vanhan valtauksen aiheuttamasta poliittisesta murroksesta. Silti Vietnamin sota ja Rachel Carsonin Hiljainen kevät toimivat minullekin yhteiskunnallisen omantunnon herättäjänä”, muistelee Pietikäinen.

70-luvun lopulla Suomessa politiikka oli hyvin puoluekeskeistä ja osallistuva kansalaisyhteiskunta niiden ulkopuolella ohut. Pietikäinen vieroksui silloisen vasemmiston hegemonista asemaa ja sitä, että sen piirissä vallalla oli hyvin autoritäärinen johtamiskulttuuri. Osin tätä kautta hän hakeutui mukaan Kokoomuksen nuorisotoimintaan. "Kaikissa puolueissa on aatteellisesti sitoutuneita ihmisiä ja sitten se suurempi enemmistö, joilla toimimisen intressi on sillä lailla käytännöllinen, että pitkissä linjoissa mennään mieluiten näiden aatteenkantajien mukana. Kokoomuksesta voi erottaa konservatiivisen, markkinaliberaalin sekä sosiaalireformistisen suunnan, joista viimeksi mainittu on ollut minulle läheisin", Pietikäinen määrittelee.

70-luvun lopulla tietyissä kokoomusnuorten piireissä oltiin kiinnostuneita itävaltalaisen tieteenfilosofi Karl Popperin (1902–1994) yhteiskuntateorioista, joissa korostuu kriittisyys yleispäteviä yhteiskunnallisia totuuksia kohtaan. Popperilaisessa kriittisessä rationalismissa pantiin painoa moniarvoisuudelle, osallistuvalle ja osallistavalle demokratialle sekä eettiselle individualismille.

Pietikäistä huvittaa kun kerron, että 90-luvun alun opiskelijapolitiikassa hyödynsimme samoja popperilaisia teemoja Sitoutumaton Vasemmisto -järjestön ideologisen ohjelman rakentamisessa.

 

Monen murroksen rauhanliike

Rauhanliikkeestä ei ole sanottu vielä sanaakaan, vaikka kahvi jo jäähtyy. Korjaan kurssia ja Pietikäinen valottaa olleensa rauhantyössä aktiivisesti mukana jo 80-luvulla. Hän toimi Porvarillisen Rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana ja Taksvärkki-yhdistyksessä ja jopa Suomi–Neuvostoliitto-seurassa. Hän oli myös mukana ajamassa Ydinaseetonta Pohjolaa.

Pietikäisen rauhanaktivismin takana oli ajatus, että kylmän sodan maailmassa rauhantyötä ei kannattanut jättää vain vasemmiston harteille. Siis samalla tavalla kuin hän 90-luvulla tottui ajatelemaan, että ympäristöasiat ovat liian tärkeitä paalutettavaksi vain vihreiden reviirille.

Pietikäisen kokemuksen mukaan koko järjestökenttä oli etenkin 1970-luvulla vahvasti puoluepoliittisesti läänitettyä ja siksi rauhanliikkeen monipuoliseen toimintaan sekottui toisinaan myös puolueiden välistä ja sisäistä pikkupolitikointia. 80-luvulla puoluevalta alkoi laajemmin hellittää ja monipuolisempi kansalaisaktivismi nosti eri puolilla päätään.

Muurien murtumisen jälkeen rauhanliike joutui kuitenkin hankalaan alhoon. Samalla kun se kadotti institutionaalisen asemansa, kaiken politiikan tekemisen uskottavuus hetkeksi kärsi, kun yleisesti haikailtiin kaiken markkinaohjautuvuuden perään.

Tässä kohtaa Pietikäinen innostuu: "Kun rauhanjärjestöjen kenttä ei ollut enää houkutteleva pikkupoliitikkojen näkökulmasta, liikkeen piiriin jäivät juuri ne, jotka alun perinkin olivat olleet kiinnostuneita nimenomaan rauhantyön sisällöistä. Samalla mukaan tuli uuden aikakauden tekijöitä ja näkökulmia." Samaan henkeen hän jatkaa: "Siksikin tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta, kun nykyään rauhanliikkeen merkitystä ja resurssitarpeita arvioidaan vanhojen puoluevaltaisten mielikuvien takia."

Uuden rauhanliikkeen ansioksi Pietikäinen lukee sen, että varustelupolitiikan rinnalla painotetaan huolta laajemmin tulkitusta inhimillisestä turvallisuudesta. Tänään sen piiriin kuuluu esimerkiksi sellaisia asioita kuten vanhojen asevarastojen aiheuttamat uhat, etniset konfliktit ja lapsisotilaat sekä esimerkiksi monitasoiset ympäristöongelmat ja sosiaaliset kysymykset.

90-luvulla nousseen globalisaatiokriittisen liikkeen yhteys uuteen rauhanliikkeeseen on Pietikäisen mielestä vahva. Tosin YK-liiton aktiivin näkökulmasta jo YK:n toiminta on ollut alusta asti globalisaatiokritiittistä, onhan sen tavoitteena ollut toimia koko maailman tasolla sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Esimerkiksi Attacin ansioksi Pietikäinen laskee onnistuneen tavan puhutella rohkean haastajan näkökulmasta laajoja ihmisjoukkoja. Pietikäisen mielestä kansalaisjärjestökentässä tarvitaan palvelutehtäväänsä korostavien järjestöjen ohella aina myös radikaalimpia toimijoita, jotka "tarpeen tullen keksivät pyörän tai vaikka koko vankkurit uudelleen".

 

Yhden totuuden Suomi

Suomalaisessa demokratiassa kansalaisosallistuminen ja edustuksellisuus näyttäytyvät Pietikäisen mielestä oudon vastakkaisina: "Järjestöjen tai liikkeiden tehtävä on nostaa esiin rajattuja näkökulmia ja teemoja, kun taas edustuksellisen demokratian tehtävänä on rakentaa kompromisseja kaikista esillä olevista asioista”. Ja edelleen: “Siksi valtiovallan on tarpeen tukea taloudellisesti myös toimijoita, jotka uskaltavat kritisoida kulloinkin vallalla olevaa yhden totuuden status quota. Etenkin kun juuri tähän status quoon vallassa oleva polittinen eliitti aina nojaa omaan valta-asemansa."

Erityisen pieleen Pietikäisen mielestä mennään silloin, kun tulkitaan yksittäisten poliitikkojen tai yritysjohtajien edustavan koko Suomelle yhteistä ja jakamatonta etua: "Meillä nykyään on vallalla yksiulotteinen ajattelu, että Jumalaa saa kyllä pilkata, mutta taloutta ja Jorma Ollilaa ei. Kun 70-luvulla Suomessa ongelma oli yhden totuuden sosialismi, tänään riesanamme on yhden totuuden markinaliberalismi. Juuri tämä johtaa meidät kansallista kilpailukykyä uskonkappaleena palvovaan korporatiiviseen yhteiskuntaan, jossa aito demokratia on koko ajan uhattuna."

Pietikäinen palaa taas Popperiin. "Jos lähdetään siitä että totuutta pitää etsiä vertailemalla eri argumenttien pitävyyttä, tarvitaan kipeästi useita vaihtoehtoisia argumentteja.” Rauhanliikkeen näkökulmasta tätä voi tulkita esimerkiksi niin, että valtion virallinen ulkopolitiikka ei todellakaan pärjää ilman ulkoparlamentaarista vahtikoiraansa. Näin on koko yhteiskunnan ongelma, jos järjestöillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia lähettää toisinajattelijoitaan kansainvälisiin kokouksiin.

 

Rauhanliikkeen uudet rintamalinjat

Lopuksi Pietikäinen määrittelee neljä tärkeää rauhanliikkeen haastetta. Ensimmäisenä hän nimeää jo esillä olleen laajan turvallisuuden konseptin: "Tarkoitan, että rauhan kysymykset on nähtävä laajemmin kuin asekysymyksenä. Sen piiriin pitää lukea kansalaisten osallisuus, ihmisoikeudet, oikeudenmukainen talouspolitiikka sekä sosiaaliset oikeudet ja ympäristökysymyksetkin".

Toisena haasteena hän nimeää siviilikriisihallinnan ongelmat: "Nykyään nämä nähdään liian voimakkasti vain poliisi- ja pelastustoimen asioina, vaikka siviilikriisihallinnan välineitä pitäisi hakea niiden rinnalla myös laajemman turvallisuuspolitikan alueelta."

Kolmantena haasteena Pietikäinen varoittaa terrorismin vastaisen sodan toimista. Niitä on Suomessakin viety läpi melko vähäisellä keskustelulla silloinkin, kun on kajottu syvälle kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Näin on voitu nimenomaan vaikeuttaa sitä työtä, joka pitkällä tähtäimellä tuottaisi pitävimpiä tuloksia terrorisminkin juuria kitkettäessä.

Neljännäksi hän nostaa esiin perinteisen asevarustelun alueen, joka välillä näyttää jääneen pienempien konfliktien alle. Silti asevarustelun aika ei ole ohi. USA:n ohella aseteollisuuden uudet asiakkaat löytyvät etenkin kehitysmaista.

Tärkeimpänä vastalääkkeenä sodan ja siviilikriisien kärjistyviin ongelmiin Pietikäinen näkee ajatuksen rauhanliikkeesta laajana kansanliikkeenä."Tällä hetkellä Irakin sota ja monet muut maailmanpoltiikan tapahtumat ovat luomassa otolllista maaperää laajallekin osallistumiselle.”

"Rauhanliike tarvitsee nyt lisää muskelia", Pietikäinen provosoi. Tällä hän ei tietenkään peräänkuuluta uutta militantimpaa rauhanliikettä, vaan haluaa rohkaista rauhanjärjestöjä kohentamaan itsetuntoaan ja sivuuttamaan ne 70-luvun traumoihin palautuvat imago-ongelmat, jotka jotkut yhä haluavat liittää siihen. “On aika herättää suomalainen yhteiskunta näennäiseen turvallisuuden tunteeseen nojaavasta unihalvauksesta”, Pietikäinen tiivistää.

Pietikäinen kiittelee vielä erikseen Rauhanpuolustajien aktiivisuutta myös perinteisen rauhanjärjestötyön ylittävissä projekteissa. Esimerkiksi Solidaarisuuskalenteri ja Voima-lehti ovat kuulemma hankkeita, joiden kautta rauhanliikkeelle tärkeitä asioita voidaan saada esiin ilman karsinoivia rauhantyö-nimilappuja.

Eikä Pietikäinen olisi YK-liiton puheenjohtaja, ellei hän muistaisi vielä korostaa, että rauhanliikkeen piirissä kannattaa nähdä YK:n aseman vahvistaminen tärkeänä työkaluna. "YK ei ole täydellinen instituutio, vaan päinvastoin hyvinkin ongelmallinen. Silti samalla se on se keskeinen sivistynyt globaalisti vaikuttava organisaatio, johon maailman kaaoksessa voi edes yrittää nojata."

Tuomas Rantanen
Kirjoittaja on Voima-lehden kustannuspäällikkö ja vihreä kunnallispoliitikko