[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Syyskuu 2000 

Kaksi kokousta

Noam Chomsky

YK:n huippukokous New Yorkissa syyskussa oli vuoden 2000 toinen suuri valtionpäämiesten tapaaminen. Ensimmäinen oli Etelän huippukokous huhtikuussa Havannassa. YK:n kokous sai huomattavaa julkisuutta osakseen Yhdysvalloissa, kun taas Etelän huippukokousta tuskin edes mainittiin tiedotusvälineissä – jälleen yksi osoitus siitä samasta globaalin järjestelmän "epäsuhdasta", joka Etelän huippukokouksessa tuomittiin.

Etelän huippukokous toi saman katon alle "77:n ryhmän" (G-77) valtionpäämiehet. G-77:ssä on nykyään 133 maata ja se kattaa 80% maailman väestöstä. Nimi "G-77" on peräisin YK:n Kauppa- ja kehitysjärjestön UNCTAD:n perustamiskokouksesta vuonna 1964, johon osallistui 77 niin sanottua "kehitysmaata". Vuoden 2000 huhtikuun kokous oli erityisen tärkeä. Se oli ensimmäinen valtionpäämiesten tason kokous, ja siinä keskityttiin huoliin siitä, että Etelä on "kollektiivisesti uhanalaisena" rikkaiden maiden rakentamassa globaalissa talousjärjestyksessä.

Eräs johtava Kolmannen maailman lehti, Penangissa Malesiassa ilmestyvä Third World Economics kuvaili kokousta "käänteentekeväksi hetkeksi G-77:n historiassa". Kokous päättyi "itseluottamuksen ja määrätietoisuuden säveleen". Johtajat olivat sitoutuneet "toimimaan yhdessä luodakseen uuden maailmanjärjestyksen, joka perustuisi tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen". Heidän toimintasuunnitelmansa tähtää merkittäviin muutoksiin globaalissa järjestelmässä ja korostaa Etelän sisäistä yhteistyötä.

New York Timesin viikkokatsauksessa YK:n-kirjeenvaihtaja Barbara Crossette raportoi, että kokous "tuomitsi globaalin talouden ja sen symbolit" (eli Maailmanpankin, IMF:n ja WTO:n). Hän kuitenkin vähätteli kokousta, koska "iskulauseet ja puheet eivät juurikaan valaise uuden talousjärjestyksen puitteissa tapahtuvan inhimillisen kehityksen syvällistä kompleksisuutta". Kuulemma "kehitysmaa-asiantuntijat" ovat sitä mieltä, että "mikään ei voisi olla [köyhien mielestä] vähemmän tärkeää kuin globaalit teoriat tai polemiikit ylikansallisia yhtiöitä vastaan". Nämä "asiantuntijat", jotka ymmärtävät inhimillisen kehityksen "syvällisen kompleksisuuden", suosivat erilaista suhtautumista ylikansallisiin yhtiöihin. Heidän mukaansa yhtiöitä on neuvottava "auttamaan työläisiä parantamaan elinolojaan" ja "suuria kansainvälisiä instituutioita" on kehotettava toteuttamaan sellaista politiikkaa, joka "toimii yhteiskunnan joka tasolla".

Asiantuntijat ovat myös huvittuneita siitä "ironisesta" seikasta, että Maailmanpankki on nyt "dramaattisella tavalla kiinnostunut sosiaalisista ohjelmista... samalla, kun mielenosoittajat, jotka nojaavat vanhentuneisiin käsityksiin siitä, yksilöivät sen hyökkäystensä kohteeksi". Toisin sanoen, Maailmanpankki on reagoimassa mielenosoittajien vaatimuksiin, jotka ovat usean vuoden ajan nojanneet täysin totuudenmukaisiin käsityksiin siitä, kuten asiantuntijat nyt vaivihkaa myöntävät. Se, meneekö Maailmanpankin reaktio retoriikkaa pidemmälle, riippuu olennaisesti niistä kriitikoista, joiden ansiota se myös pitkälti on.

Molemmat kokoukset tuottivat julkilausuman. YK:n kokouksen julkilausuma koostui etupäässä sovinnaisuuksista, joskin yhdessä päätöslauselmassa oli jonkinlaista särmää: "on rohkaistava lääketeollisuutta tekemään elintärkeistä lääkkeistä halvempia ja helpommin saatavia kaikille, jotka tarvitsevat niitä kehitysmaissa". Tuskin on tarpeen selostaa niitä valtavia inhimillisiä katastrofeja, joihin tässä päätöslauselmassa viitataan. Ja on selvää, kenellä on pääasiallinen vastuu reagoida näihin katastrofeihin.

Eräs keskeinen aihe, josta puhuttiin myös paljon median kommentaareissa, oli se, mitä pääsihteeri Kofi Annan nimitti "väliintulon dilemmaksi": "ne, jotka mielivaltaisesti rikkovat kanssaihmistensä oikeuksia ja elämiä, eivät saa käyttää kansallista suvereniteettia kilpenään." Tästä voivat kaikki olla yhtä mieltä, ainakin retoriikan tasolla. Mutta jo Annanin seuraavasta lauseesta on erimielisyyttä: "Massamurhan tapahtuessa turvallisuusneuvoston valtuuttama aseellinen väliintulo on vaihtoehto, jota ei voida sulkea pois." Yhdysvallat ja sen liittolaiset, joilla on sotilasvoiman monopoli, ovat omaksuneet toisenlaisen kannan: ne katsovat, että niillä on oikeus aseelliseen väliintuloon ilman valtuutusta. Annan on suhteellisen suosittu länsimaissa, koska hän on yleisesti ottaen pyrkinyt palvelemaan rikkaita ja vahvoja valtioita, mutta tässä kysymyksessä hän oli Etelän huippukokouksen puolella. Myös Etelän huippukokous hylkäsi "niin sanotun humanitaarisen väliintulon 'oikeuden'", jota vahvat valtiot käyttävät YK:n peruskirjaa ja "kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita" rikkoen.

Etelän huippukokouksen julistus myös "tuomitsee jyrkästi toisiin maihin vaikuttavien lakien ja säädösten ja kaikkien muiden taloudellisen pakkovalla keinojen, mukaanlukien unilateraalisten pakotteiden, käytön kehitysmaita vastaan". Julistuksessa vaaditaan "kansainvälistä yhteisöä olemaan tunnustamatta tällaisia lakeja tai noudattamatta niitä". Tässä puhutaan kierrellen etupäässä Yhdysvaltojen politiikasta. Julistuksessa vaaditaan "kehitysmaille oikeutta valita suvereenisti ja muiden sekaantumatta niiden sisäisiin asioihin sellainen kehityksen tie, joka on sopusoinnussa niiden kansallisten prioriteettien ja tavoitteiden kanssa". Se pitää "hälyyttävänä joidenkin kehittyneiden maiden viimeaikaisia taipumuksia unilateraalisesti kyseenalaistaa finanssipolitiikan käyttöä kehityksen välineenä" ja toteaa, että "jokaisella valtiolla on perustavanlaatuinen oikeus määrätä omasta finanssipolitiikastaan" sekä "oikeus valita oma poliittinen, talous- ja kulttuurijärjestelmänsä muiden valtoiden puuttumatta nähin valintoihin millään tavoin". Se vaatii "globalisaatiota koskevien vaihtoehtojen ja politiikan uudelleenarvioimista kehitysnäkökulmasta" ja suhtautuu terävän kriittisesti keskittyneen poliittisen ja taloudellisen vallan ajamiin kansainvälisen yhdentymisen muotoihin – siis siihen, mitä länsimaiden retoriikassa sanotaan "globalisaatioksi", joka usein esitetään neutraalina voimana, jolle "ei ole vaihtoehtoa", kuten Thatcherin kuuluisa iskulause kuului.

Nämä vaatimukset on etupäässä suunnattu Washingtoniin. Sama koskee vaatimuksia "puolustaa yleismaailmallisesti tunnustettuja ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, mukaanlukien oikeutta kehitykseen". Yhdysvallathan on voimallisesti kieltänyt oikeuden kehitykseen.

Etelän huippukokouksen mukaan "tärkein päämäärämme on alikehityksen voittaminen, mikä merkitsee nälän, sairauksien ja köyhyyden eliminoimista". YK:n kokous käyttää samanlaista kieltä. "Mutta vaikka tämä on tärkein päämäärämme", julistaa Etelän huippukokous, "me kehotamme kansainvälistä yhteisöä ryhtymään välittömästi päättäväisiin toimiin kaikenkattavalla ja moniulotteisella lähestymistavalla näiden onnettomuuksien voittamiseksi sekä perustamaan oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon perustuvia kansainvälisiä taloussuhteita". G-77 paheksuu Etelälle äärimmäisen epäedullista "kansainvälisten taloussuhteiden kasvavaa epäsymmetriaa ja epätasapainoa" ja vaatii "kansainvälisen taloushallinnon" ja "kansainvälisen rahoitusarkkitehtuurin" uudistuksia, jotka tekisivät niistä "demokraattisempia ja läpinäkyvämpiä sekä enemmän kehitysongelmien ratkaisemiseen suuntautuneita". Julistus myös varottaa, että "kehittyneissä maissa vallitsevat tuotannon ja kulutuksen muodot eivät ole kestäviä ja niitä on muutettava, koska ne uhkaavat koko planeetan selviytymistä". Tämän lisäksi "teknologisten innovaatioiden taloudellisia, yhteiskunnallisia ja ympäristövaikutuksia tulisi systemaattisesti arvioida kaikkien niiden yhteiskunnan sektorien osallistumisella, joita ne koskettavat", mukaanlukien "ne ryhmät, joita ei ole perinteisesti otettu huomioon prosessissa" – toisin sanoen melkein kaikki. Se vaatii "kehittyneitä maita täyttämään lupauksensa antaa kehitysmaiden käyttöön niiden tarpeita vastaavaa rahoitusta ja ympäristöystävällistä teknologiaa". Myös muut vaatimukset, joita esitetään huomattavan yksityiskohtaisesti, lienevät tuttuja "vanhanaikaisiin käsityksiin" nojaaville mielenosoittajille.

Annanin YK:n kokoukselle esittämiin suosituksiin kuului Kioton kasvihuonekaasuja koskevan protokollan toteuttaminen, YK:n "mandaattien toteuttamiseen [erityisesti rauhanturvaoperaatioihin] tarvittavien resurssien" antaminen järjestön käyttöön sekä "anteliaampaa kehitysapua". Kaikissa näissä luokissa Yhdysvalloilla on erityinen vastuu, joskaan ei yksin.

Yhdysvallat on vältellyt Kioton protokollaa ja on yksi sen pahimmista rikkojista: sen päästöt ovat itse asiassa lisääntyneet huomattavasti. Yhdysvallat kieltäytyy myös noudattamasta YK:n rahoitussitoumuksiaan, mukaanlukien rauhanturvaoperaatioiden rahoitusta. Heinäkuussa Yhdysvaltojen kongressi jälleen kerran kieltäytyi rahoittamasta Kosovon ja Itä-Timorin rauhanturvaoperaatioita vaivaisella 107 miljoonalla dollarilla, jota Clintonin hallitus oli pyytänyt, ja samalla leikkasi rauhanturvatoiminnan rahoistusta melkein puolella. Velkojen lyhentäminen on yhä pelkkää puhetta, ja se on sidottu tiukkoihin ehtoihin (YK:lta vaadittuihin "uudistuksiin"). Kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysapua tuntuvasti viimeiset 10 vuotta, Yhdysvallat kaikkein radikaaleimmin. Tällä hetkellä USA tuskin myöntää lainkaan kehitysapua, suhteessa bruttokansantuotteeseen paljon vähemmän kuin mikään muu teollisuusmaa. USA:n kehitysavun johtava vastaanottaja on Israel – rikas maa – ja toisella sijalla on Egypti, joka saa kiittää avusta suhteitaan Israeliin.

Kun kylmä sota päättyi, sovinnainen käsitys oli, että länsimaisilla eliiteillä olisi nyt tilaisuus toimia ihanteidensa ja arvojensa mukaan. Niin he myös tekivät: he ilmaisivat ihanteensa ja arvonsa harvinaisen selkeästi heti, kun edes kyynisille eleille köyhien auttamiseksi ei ollut enää tarvetta, kun puolueettomuuden mahdollisuus oli kadonnut. Virallisen kertomuksen mukaan kylmän sodan päättyminen ja oivallus, että kauppa auttaa köyhiä enemmän kuin kehitysapu, osuivat sattumalta yhteen. Siksipä Annan myös vaati rikkaita maita avaamaan markkinoitaan Etelän tuotteille. Mutta tällaisia vaatimuksia rikkaat eivät ole kuunnelleet, vaikka he ovat samalla vaatineet omille tuotteilleen ja palveluilleen vapaata pääsyä Etelän markkinoille ja tukeneet omaa vientiään monenlaisin välinein. Näihin ovat kuuluneet kaupan rajoitukset sekä subventio, joka on ollut joko suoraa tai kätketty "'puolustuksen' nimikkeellä", kuten Maailmanpankin entinen pääekonomisti Joseph Stiglitz sanoi paheksuessaan sitä talouden herroja palvelevaa liberalisaation ja protektionismin sekoitusta, jota harhaanjohtavasti nimitetään "vapaakaupaksi". Juuri samaan aikaan, kun Etelän huippukokous oli alkamassa, Clintonin hallitus ilmoitti vastustavansa Maailmanpankin ehdotusta, että Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan köyhien maiden annettaisi viedä tuotteitaan Yhdysvaltoihin ilman tariffeja tai kiintiöitä. Siitä olisi seurannut "valtava taloudellinen etu niille kehitysmaille", New York Times raportoi: se olisi ollut "huomattavasti edullisempi niille kuin hallituksen pyrkimyksen saada kongressi antamaan anteeksi niiden velkoja samalla, kun ne toteuttavat talousuudistuksia" – eli jouduttavat kansantalouksiensa joutumista länsimaisten yhtiöiden omistukseen. Maailmanpankki ja IMF yhtyvät Etelän huippukokouksen esittämään kritiikkiin, jonka mukaan "Yhdysvallat ja muut rikkaat maat käyttävät valtavaa vaurauttaan ja teknologiaansa kasvaakseen nopeasti taloudellisen globalisaation jälkeensä jättämien maiden kustannuksella". Tähän voidaan lisätä, että samaa tapahtuu rikkaiden maiden sisällä.

Vaikka YK:n huippukokouksen julistus on Etelän huippukokouksen julistusta vaisumpi, tunnelma kulissien takana näyttää olleen samanlainen. John Donnellyn hyvälle raportille Boston Globessa on annettu otsikko: "Afrikkalaiset johtajat moittivat". He syyttävät YK:ta ja Länttä "mantereen pitämisestä köyhyydessä". Donnellyn mukaan Afrikkalaisten johtajien "pääteemana" on, että "globalisaation voimat rikastuttavat Länttä entisestään ja tuomitsevat [Afrikan] entistä suurempaan kurjuuteen" – mikä oli myös Etelän huippukokouksen viesti. "[Afrikkalaiset johtajat] sanoivat, että länsivallat puhuivat paljon globalisaation hyödyistä Afrikalle mutta eivät tehneet mitään, kun yhtiöt ryöväsivät mantereen rikkauksia", seuraten klassista kuviota, jota Maailmanpankin ohjelmat ovat toisinaan jouduttaneet. Esimerkiksi Maailmanpankin yksitystämisvaatimukset Gambiassa johtivat siihen, että ulkomainen ostaja tuhosi maan maapähkinäteollisuuden siirtämällä prosessoinnin ulkomaille, niin että Gambia nykyään tuo oman tuotteensa ulkomailta.

Afrikkalaiset johtajat huomauttivat, että "äänet kaduilla" länsimaissa toistavat nyt sitä, mitä "kehitysmaat ovat sanoneet monta vuotta monenlaisilla kansainvälisillä foorumeilla ilman vastakaikua". Tämä vaikuttava kehitys on tapahtunut ruohonjuuritasolla. Se on täynnä mahdollisuuksia ja lupausta, ja se vallanpitäjät ovat varmasti huolissaan siitä.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]