Tammikuu 2001
Noam Chomsky
Mielenkiintoisin tosiasia Yhdysvaltojen marraskuun 2000 vaaleista oli se, että ne päättyivät tilastolliseen tasapeliin – myös kongressissa, käytännöllisesti katsoen. Ja mielenkiintoisin kysymys on: mitä tämä kertoo demokratian tilasta?
Monet kommentaattorit olivat sitä mieltä, että se, että vaalitulos oli "kiinni muutamasta sadasta äänestä" on osoitus amerikkalaisen demokratian poikkeuksellisesta elinvoimaisuudesta. Näin sanoi muun muassa ulkoministeriön entinen edustaja James Rubin. Vaihtoehtoinen tulkinta katsoo tuloksen osoittavan, ettei mitään vaalia tapahtunut – ainakaan missään sanan "vaali" mielessä, jolla on jotain yhteyttä demokratiaan.
Millaisissa olosuhteissa saattaisimme odottaa 100 miljoonan äänen jakautuvan 50-50 kahden ehdokkaan kesken 1—2 prosentin virhemarginaalein? Muuan hyvin yksinkertainen malli johtaa tällaiseen odotukseen: ihmiset äänestivät sattumanvaraisesti.
Jos kymmeniä miljoonia ihmisiä pyydettäisi äänestämään X:ää tai Y:tä Marsin presidentiksi, voisimme odottaa samanlaista tulosta. Sikäli kun tämä selitysmalli on pätevä, mitään vaalia ei tapahtunut.
Tietenkin voidaan rakentaa monimutkaisempia malleja, ja me tiedämme, ettei yksinkertaisin malli ole täysin oikea. Voidaan tunnistaa äänestäblokkeja, ja joskus myös valintojen syitä. On ymmärrettävää, että rahoitussektori ylivoimaisesti tuki Bushia, jonka suunnitelmiin kuului valtavien julkisten resurssien siirtäminen sen hallintaan ja joka oli kilpailijaansakin vankemmin sitoutunut Yhdysvaltojen puolidemokraattisten instituutioiden (erityisesti sen kansaneläkejärjestelmän) tuhoamiseen. Eikä ole mitenkään yllättävää, että varakkaat valkoiset äänestäjät kannattivat Bushia kun latinot ja mustat vastustivat häntä vahvasti (eli tavanomaisessa kielenkäytössä "kannattivat Gorea"). Mutta äänestäjäblokkeja ei ole aina helppo selittää äänestäjien etujen perusteella, ja on syytä pitää mielessä, että ihmiset usein äänestävät tietoisesti omaa etuaan vastaan. Esimerkiksi vuoden 1984 presidentinvaalissa Reagan esiintyi "oikeana konservatiivina" ja vei niin sanotun "murskavoiton" (ts. häntä äänesti alle 30 prosenttia äänioikeutetuista). Mielipidetutkimusten mukaan suuri enemmistö äänestäjistä vastusti hänen lakiuudistusohjelmaansa ja alle 4 prosenttia hänen kannattajistaan piti itseään "oikeina konservatiiveina".
Tällaiset tulokset eivät ole yllättäviä, kun yli 80 prosenttia väestöstä uskoo, että maata hallitaan "harvojen ja etuoikeutettujen eikä kansan hyväksi" – äskettäisen mielipidetutkimuksen sanakäänteitä lainatakseni – luku, joka on kohonnut yli puolella aikaisemmista vuosista. Yhtä suuri enemmistö väestöstä uskoo talousjärjestelmän olevan "luonteeltaan epäreilu", että työssäkäyvillä ihmisillä on liian vähän sananvaltaa ja että "suuryhtyöiden käsiin on kekittynyt enemmän valtaa kuin on kansakunnan edun mukaista". Sellaisissa olosuhteissa ihmisillä on taipumus äänestää – jos he vaivautuvat äänestämään lainkaan – perustein, jotka ovat epärelevantteja niiden poliittisten valintojen kannalta, joihin he eivät usko juurikaan kykenevänsä vaikuttaa.
Näitä tekijöitä vahvistaa tiedotusvälineiden ja mainosteollisuuden keskittyminen tyyli- ja persoonallisuus- ja muihin epärelevantteihin kysymyksiin. Suuret presidenttidebattia koskeneet kysymykset olivat: muistaako Bush, missä Kanada on? muistuttaako Gore katsojia jostakin neljännellä luokalla tuntemaastaan näsäviisaasta lapsesta? Mielipidetutkimukset antoivat yksinkertaisimmalle selitysmallille lisää tukea.
Harvardin yliopiston "Katoavat äänestäjät -projekti" tutki asenteita koko presidentinvaalikampanjan ajan. Sen johtaja Thomas Patterson kertoo, että "amerikkalaisten voimattomuuden tunne on saavuttanut hälyttävän lakipisteen". Tutkimuksessa 53 prosenttia vastasi "vain vähän" tai "ei yhtään" kysymykseen: "Kuinka paljon vaikutusvaltaa kaltaisillasi ihmisillä mielestäsi on siihen, mitä hallitus tekee?" Edellinen huippu, joka saavutettiin 30 vuotta sitten, oli 41 prosenttia.
Vaalikampanjan aikana yli 60 prosenttia äänestäjistä piti politiikkaa Yhdysvalloissa "yleisesti ottaen aika kuvottavana". Jokaisessa viikoittain tehdyssä mielipidekyselyssä entistä useampi ihminen piti kampanjaa pikemminkin pitkästyttävänä kuin jännittävänä – viimeisen viikon aikana luvut olivat 48%-28%. Kolme neljäsosaa väestöstä piti koko prosessia pelinä, jota pelaavat keskenään puolueiden suuret rahoittajat (eli ylivoimaisesti suuryhtiöt), puoluejohtajat ja PR-teollisuus, joka panee ehdokkaat sanomaan "melkein mitä tahansa tullakseen valituiksi", niin, että heidän puheisiinsa tuskin oli uskomista edes silloin, kun heidän kantansa kysymyksiin oli selkeä. Kansalaiset eivät tienneet ehdokkaiden kantoja lähes mihinkään kysymykseen, eikä syynä ollut se, että he olivat typeriä tai eivät yrittäneet ottaa selvää asioista.
Näyttää siis todennäköiseltä, että ensimmäinen selitysmalli on lähellä totuutta vaalista. Jos näin on, se merkitsee, että Yhdysvallat on entistä lähempänä tilannetta, jota Kolumbian entinen presidentti Alfonso Lopez Michaelsen kuvailee omassa maassaan: poliittista järjestelmää, jossa kaksi valtapuoluetta ovat vain "kaksi hevosta, joilla on sama omistaja". Tämä tuntuu olevan myös kansalaisten näkemys asiasta.
Sivumennen sanoen, ehkä yhtäläisyydet auttavat ymmärtämään Clintonin suurta ihailua ja ylistystä Kolumbian demokratiaa ja maan irvokasta, väkivalloin ylläpidettyä talousjärjestelmää kohtaan. Ehkä ne auttavat ymmärtämään myös sitä, miksi Kolumbia, joka oli viime vuosikymmenen ajan sekä läntisen pallonpuoliskon johtava ihmisoikeusloukkaaja että Yhdysvaltain aseiden ja sotilaskoulutuksen johtava vastaanottaja (perusteellisesti tutkitun korrelaation mukaisesti), saavutti ensimmäisen sijan Yhdysvaltain avun vastaanottajana koko maailmassa vuonna 1999 (Egypti ja Israel kuuluvat eri luokkaan). Ja miksi Kolumbian sotilasapua ollaan nyt lisäämässä entisestään.
Kun vaali on enimmäkseen merkityksetön tilastollinen tasapeli ja kun voittaja on valittava jotekin, olisi järkevintä käyttää jotakin sattumanvaraista menetelmää – vaikkapa kolikonheittoa. Mutta sellainen olisi sopimatonta. Johtajamme valitsemisen prosessin on näytettävä sopivan majesteetilliselta. Majesteetillisuutta siihen yritettiinkin saada: maan eliitti omistautui tehtävälle viideksi viikoksi, mutta menestys näyttää olleen vähäinen.
Ne viisi kiireistä viikkoa eivät menneet kuitenkaan täysin hukkaan. Niiden ansiosta paljastuivat äänestysmenettelyn rasistiset vinoumat Floridassa ja muualla – jotka todennäköisesti perustuvat huomattavassa määrin luokkasyrjintään, vaikka kommentaarit Yhdysvalloissa eivät voi myöntää luokkarakenteen ja rotu-luokka -korrelaatioiden olemassaoloa. Jotkut myös kiinnittivät huomiota erääseen rotusyrjinnän puoleen, joka oli tilastollisesti paljon merkittävämpi tekijä kuin mustien äänestäjien ahdistelu ja muu äänestysmenettelyyn liittynyt temppuilu: vangitsemisen kautta tapahtuvaan äänioikeuden riistämiseen.
Seuraavana päivänä vaalin jälkeen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkaisi (enimmäkseen tiedotusvälineiden huomaamatta jääneen) tutkimuksen, jonka mukaan Floridan vaalissa "keskeinen" tekijä oli se, että 31 prosentilla mustista miehistä ei ollut äänioikeutta. He ovat joko vankilassa tai kuuluvat niihin 400.000 "entiseen rikolliseen", joiden äänioikeus on viety pysyvästi. Human Rights Watch arvioi, että "yli 200,000 potentiaaliselta mustalta äänestäjältä [oli] poistettu äänioikeus". Koska mustat äänestävät demokraatteja ylivoimaisesti, tämä tekijä oli niin "keskeinen", että sen puuttuminen olisi muuttanut tuloksen. Sama koski muita osavaltioita, joissa äänet jakautuivat tasan. Human Rights Watch kertoo, että seitsemässä osavaltiossa "yksi neljästä mustasta miehestä on pysyvästi pannassa" vaaliuurnilta; "lähes joka osavaltiossa USA kieltää vankeja äänestämästä" ja "neljätoista osavaltiota kieltää vankeja äänestämästä senkin jälkeen kun he ovat kärsineet rangaistuksensa loppuun". Tuloksena "yli miljoonalta entiseltä vangilta" on pysyvästi riistetty äänioikeus. Nämä ihmiset ovat mustia ja latinoja. Heidän määränsä ei ole missään yhteydessä mustien tai latinojen osuuteen kokonaisväestöstä tai edes siihen, mitä sanotaan "rikollisuudeksi". New Mexicon osavaltion yliopiston oikeustieteen professori Tim Canova toteaa, että "Enemmän kuin 13 prosentilta mustista miehistä (1,4 miljoonalta ihmiseltä maanlaajuisesti) viedään äänioikeus useaksi vuodeksi, jokus pysyvästi, monessa tapauksessa seurauksena tuomiosta samojen huumeiden jakelusta, joita Al Gore poltti ja George W. Bush nuuskasi takavuosina."
Ne harvat raportit tästä aiheesta, jotka ilmestyivät Yhdysvaltain valtavirran lehdistössä, pitivät poliittisia vaikutuksia merkittävinä ja Demokraateille epä-edullisina. Luvut ovat suuria. Alabamassa ja Floridassa kokonaiselta 6 prosentilta potentiaalisista äänestäjistä on viety äänioikeus, koska heillä on rikosrekisteri: "Alabamassa tämä on 12,4 prosenttia mustasta väestöstä ja Floridassa 13,8", ja "Viidessä muussa osavaltiossa – Iowassa, Mississippissä, New Mexicossa, Virginiassa ja Wyomingissa – laki estää yhtä neljästä mustasta miehestä äänestämästä", New York Timesin (3.11.) mukaan. Raportissa viitataan ihmisoikeus- ja akateemisiin tutkimuksiin.
Sosiologit Jeff Manza Northwestern -yliopistosta ja Christopher Uggen Minnesotan yliopistosta toteavat, että "ilman äänioikeudettomia vankeja Demokraatit hallitisisivat yhä USA:n senaattia". "Jos Bush-Gore vaalin tulos on yhtä täpärällä kuin Kennedy-Nixon -vaalin, voimme hyvin kiittää tuloksesta vankien äänioikeuden kieltämistä." Tutkimuksessaan täpäristä senaatinvaaleista vuodesta 1978 eteenpäin he toteavat, että "vankien äänet olisivat voineet estää Republikaanien voitot Virginiassa, Texasissa, Georgiassa, Kentuckyssa, Floridassa ja Wyomingissa, ja estää Republikaaneja valloittamasta senaattia" (Los Angeles Times, 8.9.). Samoihin tutkimuksiin viittaavassa Santa Fe New Mexicanin artikkelissa (9.11.) huomautetaan, että 5,5 prosentilta New Mexicon potentiaalisista äänestäjistä – missä tulos oli myös tasapeli – oli viety äänioikeus. "Peräti 45 prosenttia osavaltion mustista miehistä ei saa äänestää – luku on maan korkein", vaikka absoluuttinen määrä ei ollut yhtä korkea kuin Floridassa. Vastaavia lukuja ei ole tiedossa latinoista, joita on 60 prosenttia osavaltion vangeista (ja 40 prosenttia osavaltion kokonaisväestöstyä), mutta vastaavien lukujen voidaan olettaa koskevan heitäkin. "Kumpikaan puolue ei näytä olevan kiinnostunut puuttumaan tilanteeseen", Manza sanoi. Republikaaneille siitä ei olisi hyötyä, koska näiden äänestäjien oletetaan olevan ylivoimaisesti demokraatteja. Ja, hän lisäsi, "Demokraatit ovat niin huolissaan siitä, että heitä pidetään 'pehmeinä' rikollisuuden suhteen, että olen varma etteivät he aio nostaa tästä meteliä."
Viimeinen kommentti suuntaa huomion kriittisen tärkeään kysymykseen, josta on keskusteltu Yhdysvaltain ulkopuolella runsaasti – siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Duncan Campbell (Guardian, 14.11) ja Serge Halimi ja Loic Wacquant (Le Monde diplomatique, joulukuu 2000), ja Yhdysvalloissa Earl Ofari Hutchinson (Christian Science Monitor, 14.12.). Viimeisen kahdeksan vuoden ajan Clinton ja Gore ovat vieneet äänioikeutta tärkeältä äänestäjäblokilta, joka olisi voinut kääntää vuoden 2000 vaalin tuloksen Goren hyväksi. Heidän kaudellaan vankien määrä Yhdysvalloissa paisui 1,4 miljoonasta 2 miljoonaan, mikä poisti äänioikeuden valtavalta määrältä potentiaalisia demokraattien äänestäjiä. Syynä oli se, että Clinton ja Gore olivat erityisen omistautuneita Reagan-Bush -tyylisille ankarille rikoslaeille, kuten Hutchinson huomauttaa. Heidän politiikkansa ytimenä olivat huumelait, jotka liittyivät hyvin vähän huumeisiin mutta paljon yhteiskunnalliseen kontrolliin: ne poistavat yhteiskunnasta turhia ihmisiä ja saavat muut pelkäämään.
Kun "huumesodan" uusin vaihe suunniteltiin 1980-luvulla, heti ymmärrettiin, että "me olemme luomassa valtavaa, vähemmistöihin keskittynyttä rikosongelmaa" (Daniel Patrick Moynihan, yksi harvoista senaattoreista, jotka seuraavat sosiaalisia tilastoja). "Sodan suunnitelijat tiesivät täsmälleen mitä olivat tekemässä", kirjoittaa kriminologi Michael Tonry selonteossaan rasistisista ja luokkasyrjintään perustuvista menettelytavoista, jotka ovat ominaisia Yhdysvaltain rikosoikeusjärjestelmälle pidätyksistä tuomioihin – ja jotka jatkavat pitkää ja häpeällistä perinnettä (ks. Randall Shelden, Controlling the Dangerous Classes: A Critical Introduction to the History of Criminal Justice).
20 vuotta sitten Yhdysvallat muistutti muita demokraattisia teollisuusmaita vankien määrän suhteen mutta nykyään se on aivan omassa luokassaan. Yhdysvallat pitää suurempaa osaa väestöstään vankilassa kuin mikään muu maa, josta on olemassa luotettavia tilastoja. Eskalaatiolla ei ole mitään tekemistä rikollisuustilastojen kanssa, jotka eivät eronneet merkittävästi muiden teollisuusmaiden tilastoista silloin ja ovat 20 vuoden ajan joko pysyneet vakaina tai laskeneet. Mutta ne ovat luonnollinen osa Carterin kauden loppupuolella aloitetuista sisäpoliittisista ohjelmista, jotka ovat olleet eräänlainen versio niistä "uusliberaaleista uudistuksista", jotka ovat saaneet aikaan paljon tuhoa kolmannessa maailmassa. Näillä "uudistuksilla" on ollut maailmanlaajuisesti sovinnaisilla indikaattoreilla mitattua "talouden terveyttä" huonontava vaikutus, mutta kaikkein dramattisin vaikutus niillä on ollut keskeisiin sosiaalisiin indikaattoreihin: "elämänlaadun" mittareihin. Yhdysvalloissa elmämänlaadun mittarit seurasivat talouskasvua kunnes "uudistuksia" ryhdyttiin toteuttamaan, minkä jälkeen ne ovat laskeneet ja ovat tällä hetkellä 40 vuoden takaisella tasolla. Nämä ovat Fordhamin yliopiston tutkimusinstituutin tärkeän Yhdysvaltain "sosiaalista taantumaa" koskevan tutkimuksen tulokset (Marc ja Marque-Luisa Miringoff, The Social Health of the Nation; ks. myös Paul Street, Z Magazine, marraskuu 2000). Taloudelliset palkkiot ovat äärimmäisen keskittyneitä, ja suurin osa väestöstä on vallan ja voitontavoittelun näkökulmasta turhaa.
Turhan väestön marginalosoinnilla on monta muotoa. Joitakin niistä käsiteltiin Business Weekin äskettäisessä pääartikkelissa, joka oli otsikoitu "Why Service Stinks" ("Miksi palvelu haisee", 23.10.). Artikkeli käsitteli äskettäisiä innovaatiota kauppakorkeakouluissa opetetussa "80-20 -säännössä": säännön mukaan 80 prosenttia voitoistasi tulee 20 prosentilta asiakaskunnasta, joten voit yhtä hyvin luopua niistä 80 prosentista. Business Weekin mukaan "uusi kuluttaja-apartheid" käyttää hyväkseen modernia informaatioteknologiaa (joka on pitkälti tietämättömän veromaksajan lahja yksityissektorille), joka sallii yritysten myydä ruhtinaallisia palveluita kannattaville asiakkailla ja samalla tarkoituksellisen huonoja palveluita muille, joiden kysymykset ja valitukset voidaan turvallisesti jättää vastaamatta. Tällaisen menettelyn kustannukset ovat huomattavia – sitä, miten suuria ne tarkalleen ovat, kun ne jaetaan suuren väestön kesken eivätkä ne kuulu yleisesti käytettyjen, äärimmäisen ideologisten taloudellisten indikaattorien piiriin. Rikosoikeusjärjestelmää voidaan pitää äärimmäisenä versiona siitä; sen kanssa joutuvat tekemisiin kaikkein vähiten kannattavat asiakkaat.
Ihmisten vangitsemisesta on myös muuta hyötyä. Se on valtion työmarkkinoihin puuttumista: sillä poistetaan työikäsiä miehiä, ja lisääntyvässä määrin myös naisia, työvoimasta. Laskelmissaan Yhdysvaltain reaalityöttömyysasteesta, jossa otetaan vangittu työvoima huomioon, erään valaisevan akateemisen tutkimuksen kirjoittajat toteavat Yhdysvaltain työttömyysasteen olevan eurooppalaista tasoa, toisin kuin yleisesti väitetään (Bruce Western ja Katherine Beckett, American Journal of Sociology, tammikuu 1999; ks. myös Prison Legal News, lokakuu 2000). Heidän mukaansa Yhdysvaltain ja Euroopan eroissa ei ole kysymys työmarkkinoihin puuttumisesta sinänsä, vaan siitä, minkälaista puuttumista valitaan: joko ammattikoulutusta, työttömyysturvaa yms., eli sosiaalidemokraattinen malli, tai turhien ihmisten vangitsemista.
Valitsemalla jälkimmäisen politiikan Yhdysvallat on etääntynyt muista teollisuusmaista. Eurooppa luopui rikollisia koskevista äänioikeuden rajoituksista vuosikymmeniä sitten, ja vuonna 1999 Etelä-Afrikan perustuslakituomioistuin myönsi vangeille äänioikeuden, todeten, että "joka kansalaisen ääni on hänen ihmisarvonsa tunnus".
Ennen "uusliberaaleja uudistuksia" ja niitä seurannutta "huumesotaa" Yhdysvallat oli menossa samaan suuntaan. National Law Journal (30.10.) kommentoi: "Yhdysvaltain juristien liiton vuonna 1980 hyväksytyt rikoksesta tuomitun henkilön kansalaisoikeuksia koskevat normit sanovat selvästi, että 'rikoksesta tuomitulta ei saa viedä äänioikeutta' ja että muut tuomittujen kansalaisoikeuksia rajoittavat lait 'tulee kumota'."
Clintonin ja Goren ohjelmat, jotka ovat vieneet äänioikeutta heidän omilta kannattajiltaan, on ymmärrettävä luonnollisena osana heidän koko yhteiskunnallis-taloudellista käsitystään. Itse vaalit ovat esimerkki siihen liittyvästä käsityksestä poliittisesta järjestelmästä, jonka kaksi hevosta omistavat samat yhtiöt. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Ei ole mitään kadotettua "kulta-aikaa", eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun demokratia ja ihmisoikeudet ovat intensiivisen hyökkäyksen kohteina. Sikäli kun Yhdysvaltain presidentinvaalista kannattaa keskustella ollenkaan, sitä pitäisi mielestäni tarkastella näistä näkökulmista.
© Noam Chomsky 2001
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri