[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Lokakuu 2000. Julkaistu aiemmin Yliopisto -lehdessä 1/01. 

Palestiinalaisten uusi kansannousu

Noam Chomsky

Käytyään sotaa Israelin miehittämillä alueilla kolmen viikon ajan, pääministeri Ehud Barak julkisti uuden suunnitelman alueiden lopullisen aseman päättämiseksi. Näiden viikkojen aikana yli 100 palestiinalaista kuoli, kolmannes heistä lapsia, usein seurauksena "liiallisesta tappavan voiman käytöstä tilanteissa jossa sotilaiden sen enempää kuin siviilienkään henget eivät ole olleet välittömästi uhattuina". Näin totesi Amnesty International yksityiskohtaisessa raportissa, jota tuskin edes mainittiin Yhdysvalloissa. Palestiinalaisten ja Israelilaisten kuolonuhrien määrän suhde oli tuolloin noin 15:1, mikä kertoo paljon Israelin käytössä olevista väkivallan resursseista.

Barakin suunnitelman yksityskohtia ei julkistettu, mutta sen yleisen piirteet vaikuttavat tutuilta: ne vastaavat palestiinalaisalueiden "lopullisen aseman karttaa", jonka USA ja Israel esittivät heinäkuussa kariutuneiden Camp Davidin neuvottelujen lähtökohdaksi. Tämä suunnitelma, joka oli jatke USA:n ja Israelin aiempien vuosien rejektionistisille ehdotuksille, edellytti Israelin vuonna 1967 valloittamien alueiden kantonisoimista järjestelyin, jotka varmistaisivat käyttökelposen maan ja resurssien (pääasiassa veden) pysymisen Israelin käsissä. Samalla alueiden väestöä hallitisisi korruptoitunut ja raakalaismainen palestiinalaishallinto, jolle lankeaisi samanlainen rooli kuin erilaisten imperialistisen hallinon järjestelmien alkuasukaspalvelijoille -- kuten esimerkiksi Etelä-Afrikan bantustanien mustille johtajille, ilmeisimmän vertauksen mainitakseni. Länsirannalla pohjoinen kantoni pitää sisällään Nabuluksen ja muita palestiinalaisia kaupunkeja, keskikantoni sisältää Ramallahin, ja Jeriko pysyy eristettynä. Näin palestiinalaiset pidettäisiin erillään Jerusalemista, palestiinalaisen elämä keskuksesta. Samanlaiset järjestelyt ovat todennäköisiä Gazassa, missä Israel aikoo pitää eteläisen rannikkoalueen sekä Netzarimin pienen siirtokunnan, jossa on tapahtunut paljon raakuuksia viime aikoina. Tätä tuskin voidaan pitää muuna kuin tekosyynä Israelin valtavan sotilasläsnäolon jatkamiselle ja teille, jotka leikkaavat Gazan kahtia. Nämä ehdotukset muodollistaisivat ne valtavat uudisasutus- ja rakennusohjelmat, joita Israel on toteuttanut -- kiitos Yhdysvaltojen anteliaan avun -- entistä innokkaammin siitä lähtien, kun Yhdysvallat ryhtyi toteuttamaan omaa versiotaan "rauhanprosessista" Persianlahden sodan jälkeen. Olen käsitellyt rauhanprosessin taustaa edellisessä artikkelissani (Yliopisto 14/00).

Camp Davidin neuvottelujen tavoiteena oli saada palestiinalaishallinnon tuki Israelin projektille. Kaksi kuukautta neuvottelujen kariutumisen jälkeen väkivalta alkoi. Jännitteet kiristyivät entisestään, kun Barakin hallitus valtuutti Ariel Sharonin käymään 1000 poliisin saattamana muslimien pyhässä paikassa, al-Aqsassa 28. syyskuuta. Sharon on Israelin harjoittaman sorron ja terrorismin symboli; hänen rikosrekisterinsä alkaa jo vuodesta 1953. Sharon ilmoitti vierailunsa tavoitteeksi todistaa "juutalaisten suvereenisuus" al-Aqsassa, mutta, kuten kokenut Lähi-Idän kirjeenvaihtaja Graham Usher huomauttaa, "al-Aqsan intifada" (kuten palestiinalaiset nimittävät uutta kansannousuaan), ei ollut reaktio Sharonin vierailuun. Se oli reaktio poliisin ja armeijan uhkaavaan läsnäoloon, josta Barak oli määrännyt edellisenä päivänä, joka oli rukousten päivä. Oli ennustettavaa, että tämä johti yhteenottoihin, kun tuhannet ihmiset poistuivat moskeijasta; 7 palestiinalaista kuoli ja 200 haavoittui. Mikä Barakin tarkoitus sitten olikaan, tuskin olisi ollut tehokkaampaa tapaa aloittaa väkivaltaisuuksia, jotka kiihtyivät silmittömäksi tappamiseksi seuraavina viikkoina. Samaa voidaan sanoa Camp Davidin epäonnistuneista neuvotteluista, joissa keskityttiin Jerusalemiin. Jerusalemiin keskittyi myös yhdysvaltalainen lehdistö. Israelilainen sosiologi Baruch Kimmerling ehkä liioittelee sanoessaan, että Jerusalemin ongelma "olisi voitu ratkaista viidessä minuutissa", mutta hän on oikeassa sanoessaan, että "minkä tahansa diplomaattisen logiikan mukaan [se] olisi ollut kaikkein helpoin ratkaista" (Ha'aretz, 4.10.). On siis ymmärrettävää, että Clinton ja Barak halusivat kiinnittää huomion pois siitä, mitä he olivat tekemässä miehitetyille aluielle, mikä oli paljon tärkeämpi kysymys. Miksi Arafat suostui tähän? Ehkä siksi, että hän ymmärtää arabivaltoiden johtajien pitävän palestiinalaisia vaivana ja että heillä ei ole mitään Israelin apartheid-tyyppistä ratkaisua vastaan, vaikka he sen sijaan eivät voi jättää huomiotta pyhien paikkojen hallinnon kysymystä, koska pelkäävät omien kansalaistensa reaktioita.

Barakin uudessa suunnitelmassa ei ole juuri mitään uutta kuin se, että palestiinalaiset pakotetaan hyväksymään Israelin ja Yhdysvaltojen suunnitelmat suoran väkivallan keinoin eikä pelkällä uhkailun ja diplomatien yhdistelmällä kuten ennen, ja suunnitelmat ovat entistä ankarampia, koska tottelemattomia palestiinalaisia halutaan rangaista. Perusajatukset esitettiin epämuodollisesti jo vuoden 1968 niin sanotussa "Allonin suunnitelmassa", ja molemmat Israelin poliittiset ryhmittymät ovat sittemmin kehittäneet niistä erilaisia muunnelmia. On tärkeää pitää mielessä, että suunnitelmia on toteutettu Yhdysvaltojen tuella, joka on ollut huomattavaa vuodesta 1971 lähtien. Tuolloin Washington hylkäsi itse aiemmin kyhäämänsä diplomaattisen viitekehyksen (YK:n turvallisuusneivoiston päätöslauselman 242), ja siitä lähtien yksipuolisesti kielsi palestiinalaisten oikeudet. Oikeuksien kieltäminen kulminoitui Oslon "rauhanprosessiin". Kaikki tämä on tehokkaasti pyyhitty pois historiasta Yhdysvalloissa, ja keskeisten tosiasioiden löytäminen edellyttää pientä tutkimustyötä. Ne eivät ole kiistanalaisia; niitä vain vältellään.

Kuten totesin, Barakin suunnitelma on erityisen ankara versio Israelin ja Yhdysvaltojen vanhasta politiikasta. Siinä vaaditaan sähkön- ja vedenjakelun, telekommunikaation ja muiden palveluiden eväämistä piiritetyltä palestiinalaisväestöltä. On syytä muistaa, että Israelin sotilashallinto häikäilemöttämästi esti taloudellisen kehityksen palestiinalaisalueilla vuonna 1967 ja tuomitsi väestön köyhyyteen ja riippuvuuteen, joka on pahentunut entisestään USA:n masinoiman "Oslon rauhanprosessin" aikana. Eräs kurjistumisen aiheuttaja ovat palestiinalaisalueiden säännöllinen "sulkeminen", joita työväenpuolueen hallitukset ovat harrastaneet eniten. Kuten Amira Hass, toinen erinomainen journalisti, toteaa, tämän politiikan aloitti jo Rabinin hallitus "vuosia ennen kuin Hamas suunnitteli itsemurhaiskuja, [ja] sitä on käytetty entistä tehokkaammin palestiinalaishallinnon perustamisen jälkeen". Alueiden sulkemista on käytetty samaan aikaan kun halpaa ja alistettua palestiinalaistyövoimaa -- josta suuri osa Israelin kansantaloudesta on riippuvainen -- on ryhdytty korvaamaan sadoilla tuhansilla laittomilla maahanmuuttajilla. Heitä virtaa Israeliin kaikkialta maailmasta, monet heistä viime vuosien niin kutsutun "globalisaation" mukanaan tuomien "uusliberaalien uudistusten" uhreja. He elävät äärimmäisessä köyhyydessä ilman minkäänlaisia oikeuksia, ja Israelin lehdistössä heitä usein verrataan orjiin. Barakin suunnitelmana on lisätä työvoiman tuontia ja siten heikentää palestiinalaisten mahdollisuuksia selviytyä edes nykyisessä minimaalisessa mielessä. Huomattava este tälle ohjelmalle on Israelin liike-elämän vastustus, sillä sen vientitulot palestiinalaisalueilta ovat noin 2,5 miljardia dollaria vuodessa. Israelin liike-elämä on myös "muodostanut suhteita palestiinalaisiin turvallisuusvoimiin" sekä "[ Arafatin] talousneuvonantajaan, mistä seurauksena heille on myönnetty monopoleja" (Financial Times 22.10; New York Times samana päivänä). Heidän tavoitteenaan on myös rakentaa palestiinalaisalueille teollisuusalueita saasteiden siirtämiseksi ja Israelilaisten yritysten ja palestiinalaiseliitin rikastuttamiseksi halvan työvoiman riistolla maquiladora-tyyppisissä laitoksissa.

Barakin uudet ehdotukset vaikuttavat enemmän varoitukselta kuin suunnitelmalta. Sikäli kun niitä ryhdytään toteuttamaan, ne vauhdittavat entisestään jo monta vuotta jatkunutta "väistämätöntä muuttoliikettä", joka on järkevämpää kuin suoranainen "etninen puhdistus" (kuten prosessia nimitetään silloin, kun viralliset viholliset ovat vastuussa siitä). Toivonsa menettäneet ihmiset, joille ei tarjota mitään mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään, vähitellen muuttavat muualle, jos heillä on siihen mahdollisuus. Nämä suunnitelmat, joiden juuret ovat (niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisenkin) sionistiliikkeen alkuperäisissä päämäärissä, esitettiin Israelin hallituksen arabituntijoiden keskustelussa vuonna 1948, joilloin palestiinalaiset joutuivat aidon etnisen puhdistuksen kohteiksi. He uskoivat, että osa palestiinalaispakolaisista "murskaantuisi" ja "kuolisi", kun taas "suurin osa heistä muuttuisi ihmistomuksi ja yhteiskunnan jätteeksi; he liittyisivät arabimaiden kurjimpiin yhteiskuntaluokkiin". Israelin nykyisillä suunnitelmilla on samanlaiset tavoitteet. Ja suunnitelmat eivät ole epärealistisia, jos Istael voi luottaa maailman ainoan supervallan ja sen intellektuaalisten luokkien tukeen.

Israelin lehdistössä totuus voidaan kertoa. Jälleen yksi erinomainen journalisti, Danny Rubinstein, kirjoittaa Israelin arvostetuimmassa päivälehdessä: "Israel rakentaa, laajentaa ja vahvistaa juutalaissiirtikuntia Länsirannalla ja Gazassa jatkuvasti. Israel anastaa koteja ja maita ja alueita vuoden 1967 rajojensa ulkopuolelta jatkuvasti. Tietenkin kaikki tämä tapahtuu palestiinalaisten kustannuksella. Heidät ahdistetaan nurkkaan ja työnnetään ulos. Toisin sanoen, tavoitteena on heidän kotimaansa ja pääkaupunkinsa, Jerusalemin anastaminen" (Ha'aretz, 23.10.). Israelilaisten lehtien lukijoita suojellaan usein ikäviltä tosiasioilta, mutta ei täydellisesti, Rubinstein jatkaa. Sen sijaan Yhdysvalloissa on paljon tärkeämpää, että väestö pysyy tietämättömänä, ilmeisestä syystä: Israelin taloudelliset ja sotilaalliset ohjelmat ovat pitkälti riippuvaisia Yhdysvaltojen avusta, joka on epäsuosittua väestön keskuudessa ja olisi entistä epäsuositumpaa jos sen tarkoitusperät tunnettaisiin.

Eräs esimerkki: 3.10., viikon kestäneiden taistelujen ja tappamisen jälkeen, Ha'aretzin sotilaskirjeenvaihtaja kertoi Israelin ilmavoimien tehneen "suurimman sotilashelikopterihankintansa kymmeneen vuoteen" -- 35 yhdysvaltalaista Blackhawk -helikopteria. Jerusalem Postin mukaan nämä ovat "USA:n sotilasvoimien uusimmat ja kehittyneimmät monitoimihyökkäyshelikopterit". Olisi epäoikeudenmukaista väittää, ettei tämän lahjan maksajilla ollut mahdollisuutta saada siitä tietoa: David Petersonin tekemä tietokantahaku paljasti, että helikopterikaupasta raportoitiin eräässä pohjoiscarolinalaisessa lehdessä.

Amnesty International tuomitsi helikopterikaupan 19.10., koska "USA:n viemiä helikoptereita on käytetty palestiinalaisten ja Israelin arabikansalaisten ihmisoikeuksien rikkomiseen nykyisessä konfliktissa". Varmasti päättäjät osasivat odottaa tätä, elleivät he ole täydellisiä kretiinejä.

Israelin vastaus YK:n ja Punaisen Ristin tuomioihin sen "liiallisesta voimankäytöstä" ja "suhteettomasta reaktiosta" palestiinalaisten väkivaltaan on ollut, että on epäoikeudenmukaista, että Israelia yksin kritisoidaan tästä. Tässä Israel on täysin oikeassa. Israel soveltaa vain USA:n virallista doktriinia -- joka tunnetaan täällä "Powellin doktriinina" mutta joka on paljon vanhempaa perua -- vastaamalla massiivisella voimalla jokaiseen pieneen uhkaan. Israelin puolustusvoimien lakiasioiden neuvonantajan Daniel Reisnerin mukaan Israelin sotilasdoktriini sallii "täyden aseiden käytön ketä tahansa vastaan, joka vaarantaa henkiä tai ampuu meidän joukkojamme tai israelilaisia kohti" (Financial Times, 16.10.). Tämä tarkoittaa tankkeja, hyökkäyshelikoptereita ja tarkk'ampujia, jotka tappavat siviilejä (usein lapsia). Eräs Pentagonin virkamies totesi, että USA:n asekaupoilla "ei ole ehtona, ettei aseita saa käyttää siviilejä vastaan". Ja: "Me emme voi ryhtyä kritisoimaan israelilaista komentajaa, joka kutsuu apuun Cobra-helikopterin, kun hänen miehiään vastaan hyökätään" (Deutsche Presse-Agentur, 3.10.). Niinpä Israelille on annettava lisää tappokoneita.

Ei ole lainkaan yllättävää, että USA:n satelliittivaltio on omaksunut USA:n sotiladoktriinin. USA ja Israel eivät tietenkään sovella sitä yksin maailmassa, ja sen käyttö joskus jopa tuomitaan -- nimittäin silloin, kun sitä soveltavat viralliset viholliset. Eräs äskettäinen esimerkki oli Serbian reaktio, kun Albaniassa tukikohtiaan pitävät sissit hyökkäsivät sen alueelle (jota myös USA piti sen alueena), tappaen ja siepaten serbipoliiseja ja siviilejä (myös albaaneja) julkilausuttuna päämääränään nimenomaan provosoida "suhteeton reaktio", joka johtaisi lännen tuomioihin ja Naton hyökkäykseen. USA, Nato ja muut läntiset lähteet ovat julkistaneet tapauksesta jo runsaasti dokumentaatiota, josta suurin osa on tuotettu Naton pommitusten oikeuttamiseksi. Jos oletamme näiden lähteiden olevan uskottavia, voimme todeta, että Serbian reaktio -- joka epäilemättä oli "suhteeton" ja rikollinen -- ei ollut läheskään yhtä suhteeton kuin USA:n ja sen satelliittien, Israel mukaan lukien, saman doktriinin tavanomaiset sovellukset.

Britannian valtavirran lehdistössä voimme sentään lukea, että "Jos palestiinalaiset olisivat mustia, Israel olisi nyt paariavaltio ja USA:n talouspakotteiden kohde [tämä ei ikävä kyllä pidä paikkaansa]. Sen rakennus- ja asutushankkeet Länsirannalla nähtäisi rotusorron järjestelmänä, jossa alkuperäisväestön annetaan asua pienessä osassa omaa maataan, itsehallintoisissa 'bantustaneissa', joissa 'valkoiset' monopolisoivat veden ja sähkön käytön. Ja samoin kuin mustien annettiin asua Etelä-Afrikan valkoisilla alueilla häpeällisen kurjissa oloissa townshipeissään, samoin myös Israelin oman arabiväestön kohtelua -- sen räikesti syrjivää asunto- ja koulutuspolitiikkaa -- pidettäisiin myös skandaalimaisena" (Observer, Guardian, 15.10.).

Nämä johtopäätökset tuskin ovat kovin yllättäviä ihmisille, joiden näkökenttää eivät hämärrä ideologiset suodattimet. Suodattimien poistaminen on yhä tarpeellinen tehtävä kaikkein tärkeimmässä maassa. Se on ennakkoehto millekään rakentavalle reaktiolle silmiemme edessä eskaloituvaan kaaokseen ja tuhoamiseen.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]