[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Luku 4 kirjasta Uusi sotilaallinen humanismi (Like, 2000). Kääntäneet Juhani Yli-Vakkuri, Marko Ampuja, Erkka Öörni, Tomi Toivio. Tilaa kirja Rauhanpuolustajilta! © Noam Chomsky 1999
 

Kiistämisen oireyhtymä

Noam Chomsky

Kuten on aiemmin todettu, pommituksiin turvautuminen, mikä tahansa olikaan sen päämäärä, "nopeutti teurastusta ja karkotuksia", joiden uhreiksi Kosovon albaanit joutuivat. Erityisesti Nato-joukkojen komentaja odotti juuri tätä "tulosta", eikä ainoastaan pitänyt seurauksia alusta alkaen "täysin ennustettavina", vaan myös tiedotti lehdistölle, että "poliittisella johdolla ei koskaan ollut mitään aikomusta estää Serbien etnistä puhdistusta". Hän tiedotti myös, että sotasuunnitelmia, jotka hänet määrättiin laatimaan "ei oltu suunniteltu" tätä tarkoitusta varten, "ei millään tavalla." Jos asetamme sivuun tämän mielenkiintoisen todistajanlausunnon rikollisesta piittaamattomuudesta, voimme ryhtyä tarkastelemaan menetelmiä, joita on käytetty tosiasioiden saattamiseksi parempaan valoon.

Yksinkertaisin käytetty toimintatapa on ollut julistaa, että tosiasiat ovat väärässä. Näin toimi esimerkiksi Presidentti Clinton "vastatessaan yhdysvaltalaisille ja eurooppalaisille kriitikoille, joiden mukaan ihmisoikeustarkkailijoiden poistaminen Kosovosta (maaliskuun 19. päivänä) ja ilmahyökkäysten aloittaminen (maaliskuun 24. päivänä) johtivat Milosevicin karkottamaan muut kuin serbit Kosovosta." "Kosovon etniset puhdistukset eivät olleet reaktio pommituksiin", Clinton julisti väittelyn päätteeksi.

Clinton kuvaili pommituksia seuranneita etnisiä puhdistuksia "Milosevicin hulluuden kymmenvuotiseksi menetelmäksi", joten "häntä ei voitu estää ajamasta Kosovon albaaneja maaltaan". Clinton ilmeisesti liioittelee selostuksessaan omaa syyllisyyttään päättäessään vuonna 1995 tulla toimeen Milosevicin kanssa, uhraten näin Kosovon albaanit. Clintonin mukaan Milosevicin toimenpiteet Kosovossa antoivat ilmi tämän pyrkimyksen karkottaa albaaniväestö jo kauan ennen pommituksia. Mikäli tämä on totta, Clintonin syyllisyys nousee korkeammalle asteelle, ottaen huomioon valmistelut tätä suurta ja "vääjäämätöntä" pakolaistulvaa varten. Vähäisempi ongelma ilmeni voitonpuheessa muutamia päiviä myöhemmin, kun Clinton kertoi kansakunnalle että sotatoimet olivat saavuttaneet päämääränsä eli tilanteen, jossa pakolaiset voivat palata kotiin. Tämä väite on "jossain määrin ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että albaaneihin kohdistuneet puhdistukset olivat paljon laajamittaisempia pommitusten alettua 24. maaliskuuta", jolloin "Clinton julisti, että Naton päämääränä oli 'humanitaarisen katastrofin välttäminen'".

Washington väitti alusta asti, että se sekä tiesi että ei tiennyt, millainen katastrofi oli tulossa. Maaliskuun 28. päivänä, "kun toimittaja kysyi lisäsivätkö pommitukset hirmutekoja, presidentti Clinton vastasi: 'eivät varmasti lisää'". Hän toisti kantansa 1. huhtikuuta Norfolkin laivaston ilmavoimien tukikohdassa: "Jos emme olisi toimineet, Serbian hyökkäys olisi toteutettu rankaisematta." Seuraavana päivänä Pentagonin puhemies Kenneth Bacon ilmoitti, että asiat olivat päinvastoin: "En usko että kukaan olisi voinut ennalta aavistaa julmuuksien mittakaavaa", mikä oli lehdistön mukaan hallinnon "ensimmäinen tunnustus, ettei se ollut täysin valmistautunut kriisiin" ­ kriisiin, jonka johtava kenraali oli ilmoittanut lehdistölle olevan "täysin ennustettavissa". Alusta alkaen tapahtumapaikalta tuli raportteja, joiden mukaan "hallinto oli täysin yllättynyt" Serbian armeijan reaktiosta.

Toisessa versiossa albaanien murhien ja karkotuksien vääjäämättömyyden todisti tarkka ennakkosuunnitelma, Operaatio Hevosenkenkä. Kuten on jo todettu, mikäli tämä argumentti otetaan vakavasti, se lisää entisestään Uusien Humanistien syyllisyyttä.

Samalla kun (toisaalla tunnustetut) tosiasiat kiistetään ja syyllisyyden välttelemisen loogisia seurauksia väistellään, epämiellyttävät lähihistorian seikat on haudattava syvälle muistin perukoihin aiemmin mainitulla tavalla. Voimme sitten tehdä velvollisuutemme keskittymällä pelkästään serbien hirmutekoihin ja väittää, että pommitukset aloitettiin "aivan ilmeisesti" Kosovon albaanien "murhien ja karkotusten" estämiseksi, vaikka pommitusten alettua hirmuteot "kiihtyivät huomattavasti", kuten odotettiin. Voimme liittyä Wall Street Journalin pääkirjoitustoimittajien kuoroon ja selittää: "On ilmiselvää, että sotilaallisen väliintulon päämotivaatio oli humanitaarinen."

Wall Street Journalin pääkirjoitustoimittajiin viittaaminen on kuitenkin harhaanjohtavaa. Ensinnäkin käsitys on yleinen. Lisäksi opimme enemmän tarkastellessamme kentän liberaalia laitaa kuten New York Timesia. Tyypillisenä päivänä pääkirjoituksessa selitettiin, että meidän ei pitäisi verrata tilannetta Vietnamiin, jossa oli epäselvää, olivatko kansalliset etumme uhattuina, ja jossa "uhrauksemme" saattoivat olla "liian suuria". Toimittajat eivät osaa kuvitella mitään muuta syytä vastustaa hyökkäystä Etelä-Vietnamiin ja myöhemmin muualle Indokiinaan, joka aiheutti miljoonien kuoleman, kymmenien miljoonien pakolaisuuden ja kolmen maan raunioitumisen. Craig Whitneyn etusivun mielipidekirjoitus käsittelee sitä "ironiaa", että Kosovon väliintuloa tukivat liberaalit, jotka vastustivat Vietnamin sotaa. Siis liberaalien sotaa, jota he lopulta vastustivat syistä, jotka selitettiin pääkirjoituksessa samana päivänä, eli käytännössä samoista syistä jotka saivat natsi-Saksan sodanjohdon vastustamaan kahden rintaman sotaa Stalingradin taistelun jälkeen. Tyynnyttääkseen jäljellä olevat epäilyt Judith Miller siteeraa "korkeaa diplomaattia", joka jäljittää Yhdysvaltojen politiikan siihen tosiasiaan, että tämä "'idea'-kansakunta, jonka kansallinen identiteetti perustuu 'arvojen säätelemälle politiikalle'... on kauan ollut ihmisoikeuksien aggressiivinen puolustaja". Tämä on taas uusi "ilmeinen" totuus, riippumatta tosiasioista, esimerkiksi Monroe-opin rajaamalla alueella harjoitetusta "arvojen säätelemästä politiikasta", jolla ihmisoikeuksia puolustettiin aggressiivisesti vuosisadan ajan (tilaisuuksia ei puuttunut, ja kylmä sota oli pikemminkin veruke kuin syy). Tai riippumatta siitä, että Amnesty International oli juuri aloittanut kampanjan "Yhdysvalloissa tapahtuvia jatkuvia ja laajoja ihmioikeusrikkomuksia vastaan". Ja että Human Rights Watch oli juuri julkaissut merkittävän tutkimuksen aiheesta Ihmisoikeusrikkomukset Yhdysvalloissa. Jokainen valtio on "ihmisoikeuksien aggressiivinen puolustaja" ulkomailla.

Orwellin maksiimin mukaan tällaiset menetelmät johtavat lähes vääjäämättä menestykseen. On kuitenkin mahdollista esittää vakuuttavampia argumentteja. Ehkä vähiten epäuskottavaa olisi väittää, että etniset puhdistukset olivat jo alkaneet ja että pommitukset olivat (surkeasti epäonnistunut) yritys lopettaa ne. Meidän täytyisi silloin tehdä se johtopäätös, että kenraali Clark oli unohtanut nämä tosiasiat, että UNCHR:n tiedot rekisteröidyistä pakolaisista olivat väärässä ja että tapahtumapaikalla olleet journalistit, jotka uutisoivat jatkuvasti ja kattavasti hirmutekojen lisääntyneen valtavasti heti pommitusten alettua, valehtelivat. Ulkoministeriö yritti tätä sankarillista tekoa toukokuussa julkaistussa raportissa, joka sai osakseen vähemmän huomiota kuin se olisi ansainnut.

Raportin yhteenvedon mukaan Kosovon etniset puhdistukset "kiihtyivät dramaattisesti maaliskuun puolivälissä 1999" eli 10 päivää ennen pommituksia, jotka voitaisiin tällöin ymmärtää reaktioksi tähän dramaattiseen kiihtymiseen. Varsinainen raportti kertoo kuitenkin täysin erilaisen tarinan. Sen kronologia alkaa "Etyjin tarkkailijoiden maaliskuun 19. päivänä tapahtuneen lähdön jälkeen". Tarkkailijat lähtivät pommituksia valmisteltaessa, huolimatta Serbian vastalauseista, joita ei mainita eikä ole toistaiseksi julkistettu. Seuraavaksi raportti kertoo, että huhtikuun 4. päivän ja toukokuun puolivälin välisenä ajanjaksona poltettiin 300 kylää kokonaan ja 500 asuinaluetta ainakin osittain. Muita ihmisoikeusrikkomuksia uutisoitiin "maaliskuun loppupuolelta alkaen".

"Serbian joukot ovat tehneet Kosovon pääkaupungista Pristinasta aavekaupungin" ­- pommitusten alettua, kuten paikan päältä laajalti raportoitiin -- jälleen yksi mainitsematta jätetty tosiasia, vaikkakin monta sivua myöhemmin kerrotaan, että asukkaat häädettiin Pristinasta huhtikuun 1. päivästä alkaen (muualta huhtikuun 4. päivästä alkaen). Pecin kohtalo oli sama, mutta jälleen pommitusten jälkeen (mitä ei mainita). Muita hirmutekoja mainitaan tapahtuneen "Naton ilmaiskujen alettua". Raportti siteeraa UNHCR:n "arvioita, joiden mukaan 700 000 kosovolaista on paennut [Kosovosta] sen jälkeen, kun [Etyjin tarkkailijat] poistuivat maaliskuun 19. päivänä". Tosiasiassa UNCHR mainitsee päivämääräksi maaliskuun 27. päivän. Monia muita hirmutekoja uutisoidaan Naton pommitusten alettua.

Vaikka raportin tapahtumat alkavat 19. maaliskuuta, se kertoo "Serbian turvallisuusvoimien mittavasta mobilisaatiosta, joka ylittää aiemmat joukkojet sijoitukset muutamaa päivää ennen Etyjin tarkkailijoiden vetämistä", "Pariisin neuvottelujen epäonnistumisen jälkeen ja Naton ilmaiskuihin varauduttaessa". Tämä kuulostaa hyvin uskottavalta jopa todisteiden puuttuessa. Lisäksi "humanitaarinen tilanne, joka oli parantunut jossain määrin helmikuussa heikkeni huomattavasti maaliskuun puoliväliin mennessä". Johtopäätös on jälleen uskottava, varsinkin sen osuessa yhteen muiden raporttien kanssa, erityisesti Marc Wellerin, joka toimi hyvällä näköalapaikalla Kosovon albaanien lakiasioiden neuvonantajana Rambouilletin konferenssissa. Wellerin mukaan Etyjin tarkkailijoiden perääntymisen "jälkeisinä päivinä pakolaisten määrä nousi jälleen yli 200 000:n", joka oli kaksi kolmasosaa Kolumbian pakolaisten määrästä samana vuonna. Ulkoministeriö tarjoaa tietoja yksinomaan maaliskuun lopusta. Poikkeuksina tästä ovat yhden henkilön tappo maaliskuun 18. päivänä ja maaliskuun 20. päivän hyökkäys kolmeen kaupunkiin "sillä verukkeella, että Kosovon vapautusarmeija oli hyökännyt alueen poliisiasemille". Tämä on esimerkki siitä "terrorismista", jonka Yhdysvallat oli tuominnut jyrkästi vuotta aikaisemmin. Maaliskuun 20. päivänä, tarkkailijoiden vetäydyttyä, Serbian joukot "aloittivat merkittävän operaation Kosovon vapautusarmeijan joukkoja vastaan", ja maaliskuun 23. päivä he "ottivat etnisen puhdistuksen kohteeksi" Pristinan, Pecin ja muita kaupunkeja. Operaatio aloitettiin pommitusten alettua.

Olettaen, että raportin jokainen sana on totta, voimme päätellä, että Milosevic on (jälleen kerran) paljastunut suureksi sotarikolliseksi. Ja Clintonin, Blairin ja heidän kumppaniensa rikokset paljastuvat jälleen kerran selkeästi.

Toinen merkittävä tätä ajanjaksoa koskeva dokumenttilähde on Haagissa sijaitsevan Jugoslavian sotarikosten kansainvälisen tuomioistuimen Milosevicia ja hänen yhteistyökumppaneitaan vastaan nostama syyte. Syytteet ovat varmasti oikeutettuja -- itse asiassa ne olisi pitänyt esittää jo kauan aikaisemmin. Ja ne ovat aivan liian kapea-alaisia: ne rajoittuvat Kosovoon ja vuoteen 1999. Tuomioistuimen virkamiesten mukaan Nato "tasoitti tietä poikkeuksellisen nopealle syytteen nostamiselle antaessaan [syyttäjä Louise] Arbourin käyttöön tiedustelu- ja muuta tietoa, jota länsimaiden hallitukset olivat kauan pimittäneet häneltä". Täsmällisemmin voimme otaksua, että Yhdysvallat antoi Arbourille "tiedustelu- ja muuta tietoa" tai pikemminkin, kuten saatetarina kertoo, "Clintonin hallinto ja Britannian hallitus antoivat tiedustelutietoa käytettäväksi syytteiden muotoilussa".

Näiden Yhdysvaltojen ja Britannian aloitteiden vuoksi "tuomioistuin kykeni voittamaan länsimaiden pääkaupungeissa esiintyvän poliittisen vastustuksen syyteprosessia vastaan, jonka ajoitus oli diplomaattisesti tuhoisa". Erityisesti "Yhdysvallat oli ilmaissut vakavaa huolestuneisuutta ajoituksesta, kun sille kerrottiin muutamia päiviä sitten syytteestä", jota se oli yrittänyt nopeuttaa niin kiihkeästi. Arbour ilmoitti myös maailmalle että tuomioistuin on täysin itsenäinen toimija, johon ei vaikuta mitenkään se mitä hallitukset sanovat ja tekevät -- ei varmasti ainakaan Yhdysvallat joka sekä nopeutti syytteeseen asettamista että samanaikaisesti "ilmaisi vakavaa huolestumista" tuomioistuimen syytteestä. Edellisenä päivänä "yhdysvaltalaiset virkamiehet väittivät? että Yhdysvallat ei ollut painostanut tuomioistuinta viivyttämään tai nopeuttamaan syytteiden nostamista Milosevicia vastaan", jota tuomioistuin oli "tutkinut vuosien ajan" (mutta ilman Yhdysvaltojen ja Britannian yht'äkkiä tarjoamaa tiedustelu- ja muuta tietoa). Syytteet "leimasivat Jugoslavian hallituksen rikolliseksi, mikä on epätavallinen tilanne". Brittiläiset virkamiehet ilmaisivat hallituksensa toivomuksen, että "syytteeseen asettaminen voisi lujittaa Clintonin hallinnon selkärankaa", ja kuvasivat samanaikaisesti Venäjän lähettiläs Victor Tshernomyrdinin diplomaattista toimintaa "epämiellyttäväksi vaihtoehdoksi".

On epäselvää, kuinka nämä erilaiset väittämät voidaan sovittaa yhteen, mutta unohtakaamme ongelmat ja uskokaamme, että Yhdysvallat sekä kannatti että vastusti nopeaa syytteeseen asettamista. Uskokaamme myös, että oikeusistuin on osoittanut itsenäisyyttään "epätavallisen nopealla" reaktiollaan ennennäkemättömiin Yhdysvaltojen ja Britannian toimenpiteisiin Milosevicin syyttämisen nopeuttamiseksi, mitä Clintonin hallinto vastusti. Olettakaamme myös, että Washington ei toivonut Milosevicin syytteeseen asettamista, kun se luovutti aiemmin pimittämänsä tiedustelutiedot.

Britannian ulkoministeri Robin Cook reagoi toistamalla jälleen Uuden Humanismin pääteesin. "Ei voi olla sopimusta, ei armahdusta sotarikoksista", hän sanoi, kenties Nato-liittolaisiaan Turkkia ja Yhdysvaltoja tai jopa Lontoota ajatellen. Ei pelkoa: ne, joilla on aseet ja dollarit, määräävät tuomioistuimen toiminnasta.

Tutkiessamme syytekirjelmää havaitsemme, että se "perustuu yksinomaan rikoksiin jotka on tehty vuoden 1999 alun jälkeen". Se viittaa rikoksiin "alkaen noin 1. tammikuuta 1999". Se tarjoaa pitkän listan esimerkkejä rikoksista, joista kaikki on tehty Naton pommitusten alettua 24. maaliskuuta. Syytekirjelmä huomioi, että "ilmaiskujen alettua Jugoslavian liittovaltion ja Serbian joukot ovat voimistaneet järjestelmällistä toimintaansa ja ovat väkisin karkottanneet satojatuhansia Kosovon albaaneja". Ainoa poikkeus on Racakin verilöyly 15. tammikuuta 1999 ja "välittömän sodanuhan julistus" 23. maaliskuuta, Naton tehdessä viimeisiä valmistelujaan seuraavana päivänä alkavia pommituksia varten.

Lyhyesti sanottuna syytekirjelmä seuraa samaa linjaa kuin aiemmin tarkasteltu ulkoministeriön raportti. Se pyrkii vahvistamaan tulkintaa Naton pommituksista reaktiona noin kolme kuukautta aikaisemmin alkaneisiin rikoksiin, vaikka se samalla tarjoaa todistusaineistoa rikoksista, jotka tapahtuivat vasta pommitusten alkamisen jälkeen.

Muut pommituksien perustelemiseksi tarjotut argumentit eivät ole sen selkeämpiä. Ne ovat usein täysin järjettömiä ja viittaavat tapahtumiin, jotka seurasivat pommituspäätöksen jälkeen. Ensisijainen tähän kategoriaan kuuluva perustelu on se, että Naton täytyi aloittaa pommitukset estääkseen etninen puhdistus, joka oli pommituksen seuraus, kuten oli odotettu. Näistä perusteluista on jo annettu muutama esimerkki. Tässä yhteydessä usein lisätään, että pakolaiset, jotka karkotettiin väkivaltaisesti pommitusten alettua vaativat Natoa tuhoamaan kiduttajansa, mikä ei tietenkään ole yllättävää. Argumentti on ilmeisen järjetön; kukaan ei tunnu kannattavan Ankaran, Tel Avivin, Washingtonin ja muiden pääkaupunkien pommittamista samoista syistä. Maailman lehdistö ei myöskään kiitellyt terroristien pommi-iskuja Yhdysvaltojen suurlähetystöihin tai World Trade Centeriin, vaikka sama logiikka vaatisi sitäkin.

Muuan johtava kansainvälinen lehti esitteli Vaclav Havelin "järkevän perustelun" sille, miksi Naton pommituksia tulee kannattaa. "Havelista Jugoslavian sota on kansainvälisten suhteiden virstanpylväs: ensimmäistä kertaa kansan – Kosovon albaanien – ihmisoikeudet asetetaan selkeästi etusijalle."

Havel aloittaa perustelunsa korostamalla Kosovon sotilaallisen väliintulon suurta merkitystä. Se osoittaa, että saatamme vihdoinkin olla saapumassa todellisen valistuksen aikakauteen, joka johtaa "kansallisvaltion loppuun". Kansallisvaltio ei enää ole "jokaisen kansallisen yhteisön historian kulminaatiopiste ja sen korkein maallinen arvo", kuten menneisyydessä on ollut. "Demokraattien valistuneet pyrkimykset sukupolvien ajan, kahden maailmansodan kammottavat kokemukset? ja sivilisaation kehitys ovat lopulta saaneet ihmiskunnan ymmärtämään, että ihmisolennot ovat tärkeämpiä kuin valtio", kuten Kosovon sotilaallinen väliintulo paljastaa.

Tämän jälkeen Havel esittelee "järkevän selityksensä" intervention oikeudenmukaisuudesta:

On yksi asia, jota kukaan järkevä ihminen ei voi kiistää: tämä on todennäköisesti ensimmäinen sota jota ei ole käyty "kansallisten etujen" nimissä, vaan pikemminkin periaatteiden ja arvojen nimissä? Nato taistelee, koska se on huolestunut muiden ihmisten kohtalosta. Se taistelee koska kukaan kunnon ihminen ei voi katsoa sivusta valtion johtamaa järjestelmällistä toisten ihmisten murhaamista? Liittoutuma on toiminut ihmisoikeuksien kunnioituksesta, kuten sekä omatunto että oikeudelliset dokumentit vaativat. Tämä on tärkeä ennakkotapaus tulevaisuutta ajatellen. On sanottu selkeästi, ettei kerta kaikkiaan ole sallittua murhata ihmisiä, ajaa heitä kodeistaan, kiduttaa heitä tai takavarikoida heidän omaisuuttaan,

vaikka todellisessa maailmassa tähän kuuluu varaus: jos Washington niin määrää. On edelleenkin sallittua, ellei peräti pakollista, ei ainoastaan suvaita tällaisia toimenpiteitä vaan jopa massiivisesti tukea niitä, varmistaen näin että ne saavuttavat aina korkeampia raivon asteita ­- esimerkiksi Naton piirissä ­- ja tietenkin toteuttaa niitä itse silloin kun se on välttämätöntä. Ja on sallittua ellei pakollista vaieta kunnioittavasti asioista joita "ei ole sopivaa mainita". Toimenpiteiden vaikutukset Balkanilla ohitetaan myös ilman kommenttia, mikä onkin viisas päätös.

Havel oli paljastanut näkemyksensä eettisen perustan kymmenen vuotta aikaisemmin, välittömästi sen jälkeen kun hänen toisinajattelijatoverinsa oli murhattu julmasti El Salvadorissa ja Yhdysvallat oli hyökännyt Panamaan tappaen ja tuhoten. Juhlistaakseen näitä suuria tapahtumia Havel lensi Washingtoniin pitämään puheen Kongressin yhteisistunnolle, jossa hän sai vastaanottaa myrskyisät suosionosoitukset ylistettyään sitä "vapauden puolustajaa", joka oli aseistanut ja kouluttanut jesuiittaintellektuellien ja kymmenien tuhansien muiden murhaajat. Havel kiitteli vapauden puolustajaa "koska se oli ymmärtänyt vallasta johtuvan vastuun" ja kehotti sitä jatkamaan "moraalin asettamista politiikan edelle" aivan kuten se näyttävästi tekikin perinteisessä valtapiirissään ja muuallakin. Toimintamme selkärankana täytyy olla "vastuullisuus", hän julisti: "vastuullisuus jotain korkeampaa kuin perhettä, isänmaata, työnantajaa ja omaa menestystä kohtaan" ­ vastuullisuutta Latinalaisen Amerikan, Kaakkois- ja Länsi-Aasian ja Afrikan kärsiviä ihmisiä ja monia heidän kaltaisiaan kohtaan, jotka voisivat antaa silminnäkijälausuntoja "vapauden puolustajan" suurista saavutuksista. Siis näin voisivat tehdä ne, jotka selvisivät hengissä ­ toisin kuin "äänettömien ääni", jonka sama vapauden puolustaja vaiensi sen kammottavan pelon vuosikymmenen alussa, jota Havel piti niin innoittavana. Silminnäkijälausuntoja voisivat antaa myös kuusi johtavaa toisinajattelijaa, joiden äänet vaimennettiin muutamia viikkoja ennen Havelin saapumista Washingtoniin ylistämään "vapauden puolustajia", jotka olivat antaneet aseet murhaajille ja kouluttaneet heidät työhönsä. Näin Washington asetti "alueelliset vähimmäisvaatimusket" joihin Nicaragua täytyi pakottaa suostumaan, kuten liberaali mielipide katsoi.

Tämän näytelmä sai lumoutuneen vastaanoton liberaalien intellektuellien keskuudessa; voitaisiin kuvitella reaktio, jos tilanne käännettäisiin ylösalaisin. Havelin lennokas retoriikka oli "tyrmäävä todiste" siitä, että hänen kotimaansa on "Eurooppalaisen älyllisen perinteen ensisijainen lähde". Tämä "omantunnon ääni" puhui "vastustamattomasti velvoitteista, joita isoilla ja pienillä valtioilla on toisiaan kohtaan", opettaen meille että elämme "romanttisella aikakaudella" (Washington Post, Anthony Lewis ja monet muut). Velvollisuudet on sen jälkeen täytetty tavoilla, jotka tarjoavat lisää "tyrmäävää todistusaineistoa" "romanttisesta aikakaudesta", jolla olemme eläneet viimeisen vuosikymmenen ajan, aikakaudesta, joka nyt saavuttaa entistä pöyhkeämpiä korkeuksia Balkanilla saavutetun uuden valistuksen ja sivistyksen tason johdosta.

Havelin "järkevä perustelu" pommituksille otettiin jälleen vastaan suosionosoituksin, joskaan ei aivan yhtä raivokkaasti kuin hänen oodinsa niille, jotka muiden saavutusten ohella ampuivat toisinajattelijaälykköjen aivot pihalle. Toisinajattelun äärimmäisillä rajoilla Anthony Lewis liikuttui ja vakuuttui jälleen Havelin "kaunopuheisesti esittämistä" perusteluista, jotka poistavat kaikki jäljellä olevat epäilykset Washingtonin päämäärien jalouden ja "kansainvälisten suhteiden virstanpylvään" suhteen. Myös monet muut joutuivat tämän järkeilyn pauloihin.

Voimme asettaa toistaiseksi syrjään perustelut (jotka Havel tarjosi ja joita Lewis ja muut toistelivat) joiden mukaan päämäärien jalouden paljasti se tosiseikka, ettei Natolla ollut "suunnitelmia aluejaon suhteen" Balkanilla tai kiinnostusta alueen luonnonvaroja kohtaan -- perustelu, joka paljastaa todella "tyrmäävää todistusaineistoa" kyvyttömyydestä sotilaallisen väliintulon syiden ymmärtämiseen, nykyaikana tai menneisyydessä.

Muutkin moraaliset johtajat värväytyivät mukaan hankkeeseen, heidän joukossaan Elie Wiesel, joka lähetettiin vierailemaan makedonialaisille pakolaisleireille ja hallituksen edustajien mukaan "kiinnittämään huomiota Naton pommitusten moraalisiin perusteluihin". Yhdysvaltojen suurlähetystön edustaja selitti: "Tarvitaan Wieselin kaltainen henkilö pitämään moraalifilosofiamme raiteillaan." Kosovo on "moraalinen sota", Wiesel vahvisti: "Kun pahuus nostaa päätään ei pidä odottaa, ei pidä antaa sen kasvattaa voimiaan. Täytyy puuttua asioihin."

Ainakin joskus. Wiesel on pysynyt uskollisena johtavalle periaatteelleen, jonka mukaan hiljaisuus on välttämätöntä jatkuvien hirmutekojen suhteen, vaikka ne olisivat kuinka valtavia tahansa, jos hyväksyttävä taho suorittaa niitä. Hän on ollut suorapuheinen tämän asian suhteen. Niinpä hän kertoi Israelin lehdistölle, että eräs toinen Nobelilla palkittu henkilö oli antanut hänelle (Israelin lehdistön) dokumentaatiota, joka todisti Israelin merkittävästä roolista Guatemalan hirmutekojen toteuttamisessa. Israel toimi Yhdysvaltojen asiamiehenä aikakautena, jona Yhdysvallat vältteli suoraa yhteenottoa kongressin valvonnan ja julkisen mielipiteen painostuksen vuoksi. Asiakirjojen mukana tuli ehdotus, että hän voisi käyttää mainettaan ja suhteitaan estääkseen "pahuutta kasvattamasta voimiaan" tasolle, joka vastasi monien mielestä kansanmurhaa. Kun Wieseliltä kysyttiin asiasta Israelissa, journalisti kertoi hänen "huokaisseen" ja sanoneen, että "Vastaan yleensä heti, mutta mitä voin vastata hänelle?" Kyse ei ollut hänelle annettujen dokumenttien virheellisyydestä, koska hän tunnusti, että ne eivät olleet virheellisiä. Hän vaikeni, koska jopa yksityinen keskustelu ylittää ne valtiovallalle alistumisen rajat, joille tämä "New Yorkin profeetta" on omistautunut.

Wieselin vaikeneminen ulottuu myös menneisyyteen. Niinpä hän erosi hallituksen pyynnöstä vuonna 1982 Tel Avivissa pidetyn (ei-valtiollisen) kansanmurha-aiheisen konferenssin puheenjohtajuudesta, koska hallitus ei tahtonut suututtaa liittolaistaan Turkkia ottamalla Armenian kansanmurhaa mukaan historialliseen katsaukseen. Tunnettu holokaustin historioitsija Yehuda Bauer kertoi myöhemmin lehdistölle lähteneensä konferenssista ­ "hyvin vakava virhe", hän myöhemmin ymmärsi ­ vakavan Israelin ulkoministeriön painostuksen alaisena ja vastaanotettuaan "New Yorkista puhelun, jossa Elie Wiesel vaati minua olemaan osallistumatta".

On siis ymmärrettävää, että kun sota alkoi, Valkoinen talo kutsui pienen joukon vieraita holokaustista selvinneen ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Elie Wieselin seuraan itäiseen huoneeseen keskustelemaan vuosituhannen vaihteeseen liittyvistä asioista. Huoneessa, jossa Theodore Rooseveltin lapset kerran meuhkasivat sisätiloissa poniensa selässä, Clintonit kuuntelivat, kun Bostonin yliopiston tutkija piti puheen nimeltä "Välinpitämättömyyden vaarat" ja sitten johti keskustelua moraalin ja politiikan suhteesta.

Moraalilla ja politiikalla on yhteytensä Guatemalassa, Libanonissa ja miehitetyillä alueilla, todellakin kaikkialla, jossa aiemmin mainitut moraaliset itsestäänselvyydet korostavat välinpitämättömyyden vaaroja. Voidaan otaksua, että nämä alueet eivät kuuluneet keskustelun aihepiiriin, ja että keskustelu pysyi hyväksyttyjen moralistien suurella taidolla harjoittaman taiteen rajoissa.

Theodore Roosevelt mainitaan, koska Wieselin viisaan ohjauksen avustamana "Clinton on ottanut haltuunsa moraalisen voiman jota hän ihaili" voimakkaassa edeltäjässään. Clintonin ylistyspuheissa käytetään usein Theodore Rooseveltin mallia, esimerkkinä puolustusministeri William Cohenin vakuuttavat sanat hänen pitäessään esipuheen Norfolkin laivaston ilmatukikohdassa ennen presidentin ensimmäistä merkittävää julkista puhetta pommitusten alkamisen jälkeen. Cohen aloitti lainaamalla Theodore Rooseveltiä, joka puhui "vuosisatamme alussa, kun Amerikka oli heräämässä uuteen paikkaansa maailmassa". Theodore Rooseveltin sanoin: "Jos emme tahdo taistella suurten ihanteidemme puolesta, ihanteemme katoavat." Ja "nyt, uuden vuosisadan alussa, meidän riveihimme liittyy presidentti Bill Clinton", joka ymmärtää yhtä hyvin kuin ihailemansa esikuva, että "oli yksinkertaisesti mahdotonta seurata sivusta Kosovossa tapahtuvaa käsittämätöntä kauhua, joka olisi vaikuttanut myös rauhaan ja vakauteen Nato-maissa".

Täytyy ihmetellä mitä tapahtuu sellaisen henkilön päässä, joka pitää tätä rasistifanaatikkoa ja kiihkoisänmaallista raivopäätä "moraalisen voiman" ja "amerikkalaisten arvojen" esikuvana. Muistakaamme esimerkiksi hanke, joka havainnollisti Rooseveltin"suuria ihanteita" hänen antaessaan kaikuvaa julistustaan: satojen Espanjasta vapautta etsineiden filippiiniläisten teurastus pian sen jälkeen kun Roosevelt oli estänyt kuubalaisia saavuttamasta samaa päämäärää.

Toisen yleisen perustelun mukaan meidän "pitäisi toimia älykkäästi ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta missä tahansa niitä voidaankin toteuttaa ­ tietenkään asioita pahentamatta". Tästä huolimatta meidän täytyy reagoida Kosovossa äärimmäisen väkivaltaisesti (sattumalta pahentaen samalla asioita erittäin paljon) "koska se on Euroopassa, Euroopassa jota on käytännössä miehittänyt 50 vuotta oma monikansallinen turvallisuusjärjestömme Nato. Kosovon kriisi ikään kuin tapahtuu meidän vartiovyöhykkeellämme." Mitä tahansa hyviä puolia tällä perustelulla onkin, se soveltuu a fortiori hirmutekoihin, jotka tapahtuvat Naton sisällä ja Euroopan neuvoston ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muodollisen tuomiovallan piirissä. Kuten todettu, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin jatkaa yhä tuomioiden langettamista kammottaviin rikoksiin syyllistyneille – paikallisille syyllisille, ei valistuneita valtioita johtavalle "vapauden puolustajalle", joka toteuttaa hirmuteot suuren välimatkan päästä. Yhdysvaltojen tukema etninen puhdistus ja barbaarisuus Turkissa on mitä selkeimmin "meidän vartiovyöhykkeellämme", ja sen pitäisi olla ensisijainen huolenaiheemme pikemminkin kuin hirmutekojen alueella, joka ei edes ole osa Natoa. Meidän pitäisi toimia Turkissa samoista yksinkertaisista syistä, jotka on mainittu aiemmin: olemme vastuussa tapahtumista, ja vastaavasti meidän olisi helpompaa lievittää hirmutekoja tai lopettaa ne.

Toinen yritys vapauttaa Nato syyllisyydestä on väite, että mikään ei pakottanut Milosevicia vastaamaan Naton pommituksiin valtavilla hirmuteoilla. Tämä on täysin totta. Saman logiikan mukaan emme ole vastuussa, jos annamme aseita tunnetuille murhaajille ja hakkaamme heidät sen jälkeen muusiksi, uhkailemme heitä pahemmalla ja provosoimme heidät tekemään murhat, joita me odotamme. Olisivathan he voineet kiittää meitä ystävällisyydestämme.

Ehkä on muitakin perusteluja, mutta en ole onnistunut löytämään niitä pommituspäätöstä säestäneestä sanavirrasta. Ehkäpä tapahtumat todellakin ovat "kansainvälisten suhteiden virstanpylväs". Harvoin väkivaltaan turvaudutaan näin heikoin perusteluin.

Voitaisiin päätellä, että Kosovon hirmutekojen laajentamisen puolestapuhujat havaitsivat jollain tasolla, että perustelun kehittämiseen liittyi huomattavia ongelmia. Tämä voisi selittää kiihkeän rotuvihan ja kansalliskiihkon purkauksen, ilmiön jollaista en ole nähnyt elinaikanani sitten toisen maailmansodan aikana japanilaisia vastaan lietsotun hysterian. Japanilaiset olivat "tuholaisia", jotka on murskattava ­- toisin kuin saksalaiset, jotka olivat harhaan joutuneita ihmisiä.

Alusta asti Washington ymmärsi, että "Milosevicin demonisoiminen on välttämätöntä ilmahyökkäysten jatkamiseksi". Yhtäpitävästi tämän näkemyksen kanssa iskuja siviilikohteita vastaan pidettiin "hyökkäyksinä Serbian johtavan eliitin omaistuutta vastaan". Esimerkkinä esitetään hyökkäys, joka tuhosi Zastavan autotehtaan, jonka johtaja oli Milosevicin tuttu. Hän oli yksityistämisministeri, joka ulkomaisen talouslehdistön mukaan oli "puolueisiin sitoutumaton yrittäjä, jota länsimaiset hallitukset pitivät johtavana reformistina Serbian hallituksessa ja suosikkivieraanaan diplomaattien sisäpiirin päivälliskutsuilla". Korkea-arvoisen amerikkalaisen sotilasupseerin mukaan "ideana on pelotella niitä, joiden taloudellinen valta riippuu Milosevicista". Sattumalta tuhotut tehtaat olivat myös tuhansien työväenluokkaisten ihmisten toimeentulon lähde. Zastavan tehtaan työntekijät olivat järjestäneet jopa hallituksen vastaisen lakon. Mutta tämä oli merkityksetöntä niin kauan kuin kamppailu esitettiin Naton ja saatanallisen Milosevicin välisenä kaksintaisteluna.

Kun Naton pommitukset siirtyivät selkeämmin suoriin hyökkäyksiin siviiliyhteiskuntaa vastaan, tuli välttämättömäksi muuttaa propagandan sisältöä ja demonisoida Serbian kansa, ei ainostaan heidän johtajansa. Myöntäen, että "Serbian sähkönjakelun tuhoaminen, vedenjakelun, viestinnän ja siviililiikenteen häiritseminen ovat osa suunnitelmaamme", liberaali kolumbisti William Pfaff totesi, että on väärin kuvailla Naton sotaa "pelkästään konfliktina Serbian johdon kanssa". "Serbian johtajat ovat Serbian kansan valitsemia", Pfaff huomautti, ja olivat vaalit miten epätäydelliset tahansa, "harvat väittävät että tulos yleisesti ottaen ei heijastanut Serbian äänestäjien tahtoa". Meidän ei siis pitäisi kuvailla Milosevicia diktaattoriksi; hän on Serbian kansan todellinen edustaja, ja kansaa ei näin ollen "pidä säästää kärsimyksiltä, joita hän on aiheuttanut heidän naapureilleen" (oletettavasti tässä viitataan Kosovoon -- Washingtonin rikollisen kanssa Daytonissa tekemä sopimus ei johtanut vaatimuksiin samanlaisista toimenpiteistä). Kansalaisetkin täytyy nyt demonisoida, ei vain heidän vaaleilla valittua johtajaansa, jotta hyökkäys siviiliyhteiskuntaa vastaan voidaan esittää esimerkkinä Uuden Humanismista.

Pfaff ei selvittänyt, millaista taktiikkaa hän suositteli, mutta hän on aikaisemmin paljastanut mitä hänellä saattoi olla mielessään. Vietnamin tuhoja tarkastellessaan hän tuli lopputulokseen, jonka mukaan Yhdysvallat oli noudattanut "järkevää strategiaa", mutta se oli "rikkaiden, elämää rakastavien ja 'kuluja' pelkäävien ihmisten strategiaa". "Tahdomme elämää, onnellisuutta, vaurautta ja valtaa", emmekä ymmärtäneet "heikkojen strategiaa". Heikot "ymmärtävät äärimmäisyyksiä, joiden joukossa on ihmisen vääjäämätön kärsiminen ja kuolema". Kuten elämä itse, arvostamamme "onnellisuus, vauraus ja valta" ovat "kokemuksemme osa, joka on Aasian köyhien ulottumattomissa", ja he "hyväksyvät stoalaisesti vaurauden tuhoamisen ja ihmishenkien menetyksen". He vaativat meitä viemään "strategiamme logiikan loppuun asti, ja seurauksena on kansanmurha". Mutta me pysähdymme, suostumatta "tuhoamaan itseämme? toimimalla omaa arvojärjestelmäämme vastaan".

Viesti on selkeä: tuhoaminen ja joukkomurhat ovat "järkeviä" niin kauan kun ne eivät kohoa kirjaimellisesti kansanmurhan tasolle, mitä ei voitaisi hyväksyä, koska "tuhoaisimme itsemme" jos menisimme niin pitkälle. Samat moraaliset arvot oletettavasti sisältyvät Uuteen Humanismiin. Pfaff ei kertonut mistä lähteistä hän oli löytänyt Aasian köyhien mielenlaatua koskevat oivalluksensa, mutta mitä tahansa lähteet olivatkin, ne ovat varmasti vieläkin tarjolla nykyisten tarpeiden täyttämiseen.

Aluksi Pfaff oli kohdistanut "moraalisen raivonsa" Miloseviciin, jonka toimet osoittivat, että "hänellä on moraalinen mielikuvitus, joka oikeuttaa hänen vertaamisensa Hitleriin ja Staliniin. Hän toimii suuressa mittakaavassa." Kuten muut, jotka käyttävät tätä vertausta, Pfaff ei esittänyt ilmeisiä kysymyksiä "järkevää strategiaa" Indokiinassa toteuttaneista. On totta, että Indokiinassa ei ryhdytty varsinaiseen kansanmurhaan, mutta varmasti hirmutekoja organisointiin ja toteutettiin "paljon suuremmassa mittakaavassa" kuin niitä toteutti demoni, jota verrattiin Hitleriin ja Staliniin. Taas yksi asia, "jota ei olisi sopivaa mainita".

On mielenkiintoista nähdä, kuinka helposti nämä -- lopulta melko ilmeiset ­- kysymykset lakaistaan maton alle, kun Milosevicin toimet esitetään "täysin Hitlerin ja Stalinin kokonaisten etnisten ryhmien pakkosiirtoihin verrattavina" (Timothy Garton Ash). Yleinen vertaus viittaa muualle kuin kylmän sodan jälkeiseen aikakauteen, johon joudumme rajoittumaan Uutta Humanismia arvioidessamme. Näin ollen meidän pitäisi saada kysyä, miten Washingtonin toteuttamat "kokonaisten etnisten ryhmien pakkosiirrot" esimerkiksi Indokiinassa pisteytettäisiin. Tai vaikkapa Kambodzhassa, jossa puolitoista miljoonaa ihmistä ajettiin Phnom Penhiin 1970-luvun alussa. Entä ne kymmenen miljoonaa Etelä-Vietnamilaista, jotka pakkosiirrettiin intensiivisten pommitusten ja lentokoneiden matalahyökkäysten tieltä John F. Kennedyn kiihdytettyä Etelä-Vietnamin sodan laajamittaisesta valtioterrorista suoranaiseen hyökkäykseen vuosina 1961-62? Muita esimerkkejä löytyy läheltä ja kaukaa. Jos Milosevicin toimet ovat täysin verrattavissa Hitlerin ja Stalinin hirmutöihin, meidän on täytynyt erehtyä luokitellessamme nämä hirviöt niin korkealle tämän kammottavan vuosisadan rikollisuuden asteikolla. Tämä erikoinen johtopäätös selvästi seuraa Serbian suhteen voimaan asetetusta doktriinista, vaikka olisikin opettavaista kuulla se eksplisiittisesti lausuttuna.

Siviiliyhteiskuntaa vastaan tehdyn hyökkäyksen oikeuttamiseksi tarvittiin kollektiivista demonisaatiota, joten oli ennustettavissa, että Daniel Goldhagen kutsuttaisiin tukemaan teesiä, jonka mukaan käymme sotaa kaikkia serbejä vastaan, emme pelkästään heidän johtajaansa vastaan. Kyseessä ovat "Milosevicin vapaaehtoiset teloittajat", joiden syvälle juurtuneet kulttuuriset taudit on parannettava. Teesin puolustajat korostivat "erityisesti intellektuellien hiljaisuutta sotarikosten suhteen" (Stacy Sullivan artikkelissaan "Milosevic's Willing Executioners"). Tämä hiljaisuus on erityisen järkyttävää länsimaiden intellektuelleille, joiden "normaalissa maailmassa" pidetään itsestäänselvyytenä moraalista velvollisuutta puuttua rikoksiin, joihin he ovat osallisia, ja jotka he voisivat helposti lopettaa ­ pitäkäämme mielessä aiemmin (luku 3) mainitut moraaliset itsestäänselvyydet ja niiden olennainen korollaari.

Taaskaan "ei olisi sopivaa mainita" "normaalin maailman" käytäntöä Washingtoniin, Lontooseen ja muihin valistuksen keskuksiin jäljitettäviin sotarikoksiin ja ihmisyyden vastaisiin rikoksiin liittyen. Esimerkkejä voidaan löytää muun muassa Sullivanin koti-instituutiosta (Harvardin John F. Kennedy School of Government), lehdestä jonka kirjeenvaihtaja hän oli (Newsweek) ja lehdestä, jossa hänen artikkelinsa ilmestyi (New Republic) -­ itse asiassa useimmista kunnioitettavista instituutioista. Esimerkiksi lehdelle, jossa artikkeli ilmestyi, ei riitä "hiljaisuus" kammottavien rikosten suhteen, vaan se kannattaa niitä voimakkaasti, ainakin Yhdysvaltojen satelliittivaltioissa. Niinpä sen pääkirjoitustoimittajat antoivat "Reaganille ja kumppaneille hyvät arvosanat" heidän osallistumisestaan valtioterroriin sen huipentuessa El Salvadorissa 1981. Tarkastellessaan ruumiskasaa kolme vuotta myöhemmin, he neuvoivat, että meidän täytyy lähettää sotilaallista apua "latinalaisamerikkalaisille fasisteille? riippumatta siitä, kuinka monta murhataan," koska "on tärkeämpiäkin amerikkalaisia arvoja kuin salvadorilaisten ihmisoikeudet". Lehden Israelin valtioterrorille ja rikoksille antama tuki, ja jopa syytteet Yhdysvaltojen ja Israelin televisiossa ja lehdistössä julkistettujen pitkien raporttien "valheellisuudesta" ovat liian naurettavia, jotta niitä kannattaisi kommentoida.

Seuraava looginen askel kehityksessä oli vaatimus "puhdistaa Serbia", joka julkaistiin asianmukaisesti Blaine Hardenin kirjoittamana New York Times Week In Review'n ykkösjuttuna, otsikolla "What it Would Take to Cleanse Serbia" ("Mitä tarvitaan Serbian puhdistamiseen"). "Puhdistamisen" päämääränä olisi "sairauden poiskitkeminen" ja "äärimmäisen serbinationalismin tuhoaminen", mieluiten suoranaisella sotilasmiehityksellä kuten toisen maailmansodan jälkeen. Erityisen vastenmielistä on se, "että Serbit käsittämättömästi tuntevat itsensä uhreiksi", "mikä ei ole mitään uutta" tuossa sairaassa kulttuurissa, Harden toteaa. Hän siteeraa Goldhagenia, jonka mukaan "Serbian teot poikkeavat pohjimmiltaan natsi-Saksan teoista vain mittakaavaltaan", mikä jälleen oikeuttaa erittäin sopimattoman kysymyksen esittämisen Yhdysvaltojen sotarikosten pisteytyksestä -- kysymyksen, jonka "intellektuellien hiljaisuus" suosikkivaltioidensa "sotarikosten suhteen" estää. Samoin kuin Pfaff, Harden muistuttaa, että Milosevic on vaaleilla valittu johtaja", jonka "suosio kohoaa Naton pommitusten vuoksi" (meidän pitäisi ilmeisesti olettaa, ettei ilmiötä tunneta länsimaissa; samoin kuitenkin tapahtui esimerkiksi Lontoon pommitusten aikana). Niinpä Serbit kansana täytyy "puhdistaa". New York Timesin johtava intellektuelli Thomas Friedman oli jo esittänyt saman vaatimuksen elegantisti:

Pidämmepä siitä tai emme, olemme sodassa Serbian kansan kanssa (ainakin serbit ajattelevat niin), ja pelipanosten täytyy olla hyvin selkeitä: Jokainen viikko, jonka tuhoatte Kosovoa vastaa yhtä vuosikymmentä, jonka moukaroimme maanne taaksepäin historiassa. Tahdotteko vuoteen 1950? Voimme palauttaa teidät vuoteen 1950. Tahdotteko vuoteen 1389? Voitte myös päästä vuoteen 1389.

Vaatimus Serbian "puhdistamisesta" sopii erityisen hyvin Yhdysvaltoihin, maahan joka perustuu etnisen puhdistuksen periaatteelle ja on epätavallinen ellei ainutlaatuinen siinä suhteessa, että se on aina juhlinut perustajien onnistumista "puiden ja intiaanien kaatamisessa ja luonnollisten rajojensa vetämisessä". Saavutus ei ole millään muotoa vajonnut historian pimentoon. Jos Luftwaffe nimeäisi taisteluhelikopterinsa "Juutalaiseksi" ja "Mustalaiseksi" tai jos Saksan yliopistojen parhaita jalkapallojoukkueita kutsuttaisiin "Münchenin jutskuiksi", saattaisi seurata närkästyneisyyden aalto. Mutta täytyy etsiä ahkerasti, jos tahtoo löytää "intellektuellien hiljaisuuden" rikkovan riitasoinnun tämän valistuneiden valtioiden johtajan suhteen.

Ymmärtääkseen valistuneiden kulttuuria täytyy kysyä, kuinka monta apassia, komanssia? löytyy harhailemasta valtiosta, joka oli kerran heidän kotinsa -- heitä oli ehkäpä 10 miljoonaa ennen niitä "etnistä puhdistuksia", joita nyt juhlistetaan tällä kammottavalla tavalla -- tai kuinka monta tomahawkin heiluttajaa vielä löytyy. Voimme myös palauttaa muistiimme, että eräänkin college-jalkapallojoukueen maskottina on "paenneiden nekrujen ja laittomien intiaanien" joukko, joka täytyi tuhota -­ sankareina kunnioitettujen herrasmiesten mukaan itsepuolustukseksi (John Quincy Adams, Thomas Jefferson, jne.). He käyttivät tilaisuutta hyväkseen ottaakseen Floridan Espanjalta ja loivat perustuslain vastaisen presidentin sodan doktriinin, luoden samalla nykyisin "tapana ja käytäntönä" pidetyn konvention. "Käsittämätön uhrina olemisen tunne", joka nyt vaatii Serbian "puhdistamista" (Harden) on puhdistusoperaatiota suorittavan valistuneen valtion kansallisen kulttuurin ydinelementti. Ehkä puhdistus on kolmensadan vuoden menestyksekkään väkivallan synnyttämä refleksi.

Kuva on vielä rumempi, jos sellaista voidaan kuvitella. "Uuden sukupolven" Comanche-helikopterit, kuten Black Hawkit joita käytettiin tehokkaasti Naton sisäisessä etnisessä puhdistuksessa 1990-luvulla, on rakennettu Sikorskyn tehtaalla Stratfordissa Connecticutin osavaltiossa. Sikorsky tarjosi Comancheja Turkille ennen kuin edes Yhdysvaltojen armeija oli ehtinyt tilata niitä. Tämäkin tuntuu sopivan kuvioon. Stratford on ensimmäisen merkittävän koillisen alueen puhdistamiseksi järjestetyn teurastuksen tapahtumapaikka. Tämä teurastus oli Pequotien joukkomurha vuonna 1637, jota ihailtiin lasten koulukirjoissa vielä 30 vuotta sitten. Oman voitonriemuisen ja itsetyytyväisen kertomuksensa mukaan puritaanit seurasivat Jumalan käskyä murskaamalla kanaanilaiset ja ajamalla heidät Luvatusta maasta; he iskivät ennen auringonnousua kun miehet olivat poissa ja teurastivat naiset, lapset ja vanhat miehet raamatulliseen tapaan, jolloin loput pakenivat kauhuissaan. "Pequotien nimi (kuten Amalech) on pyyhitty taivaan alta, heitä ei ole yhtäkään jäljellä. Ainakaan kukaan ei uskalla kutsua itseään Pequotiksi", valloittajasankarit julistivat. Tämä on myös Turkin etnisen puhdistusten julkilausuttu päämäärä. Etnisiä puhdistuksia nopeutetaan Sikorskyn uusimmilla tappokoneilla, jotka lähetetään valistuksen kodista.

Kansakunnan perustajaisät tiesivät tarkalleen, mitä olivat tekemässä. Ensimmäinen sotaministeri kirjoitti, että englantilaiset uudisasukkaat olivat "hävittämässä intiaanit kokonaan liittovaltion tiheimmin asutetuilta alueilta" tavoilla, jotka olivat "tuhoisampia intiaaneille kuin Meksikon ja Perun valloittajien käyttämät keinot". Kauan sen jälkeen kun hän oli tehnyt oman suuren osansa tässä projektissa, John Quincy Adams ryhtyi orjuuden ja "intiaanien täydellisen tuhoamisen" äänekkääksi kriitikoksi. Hän kutsui näitä toimenpiteitä "tämän kansakunnan suurimmiksi synneiksi, joista Jumala joskus tulee sen tuomitsemaan". Adams toivoi, että hänen myöhäinen esiintymisensä voisi jotenkin auttaa "Amerikan alkuasukkaiden onnetonta rotua, jota tuhoamme niin armottomalla ja petollisella julmuudella".

Kaiken kaikkiaan etninen puhdistus toteutettiin kaikkein korkeimpien moraalisten arvojen mukaisesti. Klassisen kuvauksen antoi Alexis de Toqueville, joka tarkkaili, kun Yhdysvaltojen armeija ajoi intiaaneja kodeistaan "keskellä talvea", osana murhien ja nöyryyttämisen "juhlavaa spektaakkelia" ja "sivilisaation voitonmarssia erämaan halki". Häneen teki vaikutuksen erityisesti voittajien kyky viedä ihmisiltä heidän oikeutensa ja tuhota heidät "kaikkinaisen autuaasti, rauhallisesti, laillisesti, ihmisystävällisesti, ilman verenvuodatusta ja rikkomatta yhtäkään suurta moraalisäännöstä muun maailman silmissä". Oli mahdotonta tuhota ihmisiä "suuremmalla kunnioituksella ihmisyyden lakeja kohtaan", hän kirjoitti.

Kun manner oli puhdistettu, valloittajat jatkoivat samaa rataa Filippiineillä, jälleen "ihmisyyden nimissä" ja "yhteiskunnan ja moraalin suuret velvoitteet täyttääkseen". Puhdistusoperaatiot jatkuivat nykyaikaan asti suuressa mittakaavassa, joskus Yhdysvaltojen suorana väkivaltana, kuten Kaakkois-Aasiassa, joskus asiamiesten kautta kuten Keski-Amerikassa, joskus yleisten valtiollisten syiden ajamana, kuten Naton sisällä Clintonin aikana, mutta aina täysin "kunnioittaen ihmisyyden lakeja" -- lukuun ottamatta satunnaisia "hyvin tarkoituksin" tehtyjä "virheitä", tai sellaisia valtavia rikoksia kuten kykenemättömyys siirtyä heti maasotaan Kosovossa.

Yksikään korkea-arvoinen Yhdysvaltojen viranomainen ei ole ilmaissut pienintäkään katumusta Vietnamin sodasta, lukuun ottamatta amerikkalaisten menetyksiä. Me emme ole mitään vietnamilaisille velkaa, ihmisoikeuspresidentti Jimmy Carter sanoi, eikä meillä ole velvollisuutta antaa heille mitään apua, koska "tuho oli molemminpuolista". Kukaan paremmasta perheestä tuleva amerikkalainen ei protestoinut, tai edes pitänyt tätä lausuntoa tarpeeksi merkittävänä kommentoitavaksi. Myöskään ei pidetty huomion arvoisena George Bushin anteeksiantavaa tiedonantoa vietnamilaisille, jonka mukaan emme halua "kostaa" rikoksia, jotka he ovat tehneet meitä kohtaan, vaan haluamme vain etsiä rehellisiä vastauksia ainoaan moraaliseen kysymykseen, joka on vastaamatta Indokiinassa: itsepuolustukseksi alasammuttujen amerikkalaisten lentäjien maallisten jäännöksien kohtaloon. Tämä on jälleen uusi todiste "käsittämättömästä uhrina olemisen tunteesta", joka vaatii Serbian puhdistamista.

Tarkalleen ottaen Yhdysvaltojen perinteinen politiikka ei ole "etnistä puhdistusta". Kaikki uhrit kelpaavat, eivät ainoastaan rodun, uskonnon, ihonvärin tai muiden piirteiden mukaan luokitellut uhrit. Olemme omistautuneet tasapuoliseen puhdistamiseen. Itse asiassa tämä on USA:n virallista politiikkaa, jota on nimitetty "vastavallankumoukselliseksi sodankäynniksi" ja "matalan intensiteetin konfliktiksi".

Valistuneet valtiot ovat historiansa ja kulttuurinsa puolesta hyvin kelpuutettuja palaamaan perinteiseen arvottomien "puhdistamisen" toimeensa. Itse asiassa perustelut sille, miksi valistuneet valtiot soveltuvat tähän tehtävään, tarjoavat mitä tehokkaimman väistelyn ja kiistämisen toimintamallin. Johtajien ja heidän ylhäisten tekojensa ihailu on ollut intellektuaalisen diskurssin peruselementtejä aina kirjoitetun historian alkuvaiheen hovihännystelijöistä alkaen, erityisesti onnistuneen voimankäytön jälkeen, josta "moraalin lipunkantajana" toimiva johtaja saa yleensä osakseen erityistä ylistystä.

Valistuneiden pätevyyden ylistäminen on erityisen tärkeää silloin kun on vaikeuksia kehitellä perusteluita voimankäytölle. Juuri silloin voimme odottaa lukevamme "moraalisesta imperatiivista", joka opastaa "yksilönvapauden etusijalle asettavan, humanitaarisia ihanteita viljelevän, tiettyjen välttämättömien hyveiden vaalimisesta riippuvaisen yhteiskunnan" hyviä töitä. Totisesti, tämä yhteiskunta "ei ole pelkästään riippuvainen välttämättömien, vaan myös jalojen hyveiden vaalimisesta". Satojen tarpeellisten ja jalojen hyveiden harjoittamisen vuosien jälkeen tämä yhteiskunta ei voi "sietää villi-ihmisyyden ja kärsimyksen massiivisia purkauksia, jos vallassamme on lopettaa tai ainakin merkittävästi heikentää niitä". Meidän jaloutemme vaatii meitä ylläpitämään "vähimmäisvaatimuksia, joita politiikkamme opettaa meidät pitämään yleismaailmallisina. Kosovo on tällainen tapaus."

Havel, Wiesel ja muut moraaliset oppaat ovat kaunopuheisesti julistaneet Kosovon tällaiseksi tapaukseksi, osoittaen kunniaa supervallan johtajille. Ovatko nämä julistukset osa hovihännystelijöiden vuosituhantista perinnettä? Vai onko heillä todellinen oikeutus puolellaan tässä tapauksessa, vallan ja ylistyksen langetessa yhteen sattumalta? Kysymykseen on helppo vastata. On riittävää tutkia, onko ylhäisten ja maailmanlaajuisten käsityksiemme toteuttamista koskaan vaadittu sellaisissa tapauksissa, joissa se vahingoittaisi vallanpitäjien intressejä. Tutkimus ei osoittaudu kovinkaan vaikeaksi.

Vertaillessamme omaa ylhäisyyttämme muiden surkeuteen saamme samalla paljon aineksia tämän päivän asialistalla olevan hankkeen hyveellisyyden osoittamiseen. Loppujen lopuksi me elämme "normaalissa maailmassa", joka hämmästyy jatkuvasti "ihmisen kyvystä pahuuteen", joka on vierasta meidän "tavoillemme ja käytännöillemme". "Me tahdomme elämää, onnellisuutta, vaurautta ja valtaa," emmekä voi ymmärtää "stoalaisesti omaisuuden ja ihmishenkien tuhoamisen" hyväksyvien otusten mielenlaatua, joka houkuttelee meitä tekemään kansanmurhan, vaikka pysähdymme juuri ennen sitä, koska emme tahdo "tuhota itseämme".

Samanlaiset ajatukset ovat joskus johtaneet skeptisyyteen jalon aatteen ajamisessa. Esimerkiksi Henry Kissinger uskoi näillä perusteluilla, että väliintulo ei olisi ainoastaan virhe (loputon, upottava, jne.) mutta kaiken lisäksi turha: "Vuosisatojen ajan näitä [Balkanin] sotia on käyty epätavallisella julmuudella, koska yhdelläkään kansoista ei ole mitään kokemusta läntisestä suvaitsevaisuuden käsitteestä ­- eikä mitään uskoa siihen". Viimeinkin ymmärrämme miksi amerikkalaiset ja länsi-eurooppalaiset ovat kohdelleet toisiaan niin hellän ystävällisesti "vuosisatojen ajan", ja ovat "vuosisatojen ajan" yrittäneet niin kovasti viedä muille suvaitsevaisuuden, väkivallattomuuden ja rakastavan ystävällisyyden viestiä. Akateemisissa esseissään Kissinger on tutkinut syvällisemmin sitä, miten me eroamme heistä, osoittaen että "nykyisen kansainvälisen järjestyksen syvällisin ongelma" on "filosofisen näkökulman ero", joka erottaa Lännen muista kulttuureista. Länsi "on syvällisesti vakuuttunut, että todellisuus on havainnoitsijan ulkopuolella", kun muut "kulttuurit ovat välttyneet newtonilaisen ajattelun vaikutuksilta" ja uskovat yhä, että "todellisuus on lähes täysin tarkkailijan sisäinen" ­- esimerkiksi maanviljelijät kylvävät kuvitellen, että sade ja aurinko ovat heidän päänsä sisällä (venäläiset ovat alkaneet ymmärtää todellisuuden olevan havainnoitsijan ulkopuolella, mutta vain osittain, Kissinger selittää). Ehkä tämä selittää jopa vietnamilaisten alistumattomuuden hitaaseen sodan kiihdyttämiseen; he luulivat, että pommitukset ovat vain päänsärky, ja pitivät aspiriinia parempana kuin alistumista, jota odotettiin meidän "normaalissa maailmassamme".

Myös muut pohdiskelevat "Balkanin logiikkaa" sikäli kun se on ristiriidassa valistuneen lännen "normaalin maailman" humaanin rationaalisuuden kanssa. Historioitsijat muistuttavat meitä "epäluulosta sotaa ja muiden asioihin puuttumista kohtaan", mikä on "perimmäinen heikkoutemme", ja meidän ällistymisestämme maailman pahantekijöiden "jatkuvasta kansainvälisin ihmisoikeussopimuksin vahvistettujen normien ja sääntöjen rikkomisista". Kosovo on "Uusi idän ja lännen törmäyspaikka", kuuluu New York Timesin pohdiskelevan artikkelin otsikko. Artikkelin mukaan Kosovo havainnollistaa Samuel Huntingtonin ajatusta "Sivilisaatioiden törmäyksestä": mielikuva "demokraattisesta lännestä, jonka humanitaariset vaistot ärtyvät ortodoksisten serbien barbaarisen epäinhimillisyyden vuoksi" on "selkeä amerikkalaisille", muttei muille. Tämä tosiasia amerikkalaisten täytyy oppia ymmärtämään, samoin kuin "äärimmäisen valaisevat opetukset ihmisen kyvystä pahuuteen", jotka tulivat niin suurena järkytyksenä valistuksen keskuksiin.

Meidän ja heidän välille aukesi kuilu, kun sota loppui ja "amerikkalaiset, innoissaan kommunismista ja epäinhimillisyydestä saavutetusta voitosta, ajattelevat entistä refleksiivisemmin omien arvojensa olevan koko maailman arvoja". Mutta väärin: "Kaksi näkökulmaa epäinhimillisyydestä jakaa maailmaa, jopa voiton jälkeen", me opimme New York Times Week In Review'n erikoisartikkelista. On vielä "vaikeampia opetuksia", jotka amerikkalaisten täytyy omaksua. Heidän täytyy ymmärtää, että kaikki eivät

yhdy länsimaiden näkemykseen, jonka mukaan Kosovo on kääntymispiste etnisistä verilöylyistä harmoniaa kohti, vaikka heitä uhattaisiin aseella. Täysin päinvastoin: sota vain voimisti syvää ideologista kuilua epäinhimillisyyden hävittämiseen tähtäävän idealistisen Uuden Maailman ja ikuisiin konflikteihin yhtä fatalistisesti suhtautuvan Vanhan Maailman välillä.

Valitettavasti jotkin osat fatalistisesta Vanhasta Maailmasta voivat yhä havaita, kuinka "idealistinen Uusi Maailma" pyrkii "lopettamaan ihmisoikeusrikkomukset" Nato-liittolaisensa alueella ja satelliittivaltioissaan ja muualla valtapiirissään. Tämä puute estää Vanhaa Maailmaa saavuttamasta epäinhimillisyyden hävittämiseen tähtäävän idealistisen valtion älyllisten ja poliittisten johtajien korkeuksia. Ja mikä vieläkin pahempaa, jotkin kapinalliset elementit eivät edes ole välttämättä vakuuttuneet siitä, että idealistinen Uusi Maailma tähtäsi epäinhimillisyyden hävittämiseen Kosovossa, tai että se niin teki.

Mutta tällaiset oudot ajatukset eivät saisi tunkeutua meidän normaaliin maailmaamme. Pikemminkin meidän täytyisi tunnistaa "valtava aukko ihmiselämän arvostuksessa lännen ja muun maailman välillä". Meidän täytyy kohdata se hankala tosiasia, että "monet ihmiset? eivät vain usko länsimaisiin oikeuksien ja velvollisuuksien käsitteisiin". Sitten voimme kyetä ymmärtämään Venäjän käytöstä, sillä Venäjän historiassa "etniset puhdistukset ja väestön pakkosiirrot eivät varsinaisesti ole tuntemattomia", varsinkin juutalaisvainot, jotka pakottivat "1,5 miljoonaa juutalaista pakenemaan vuosisadan vaihteessa". Mitään läheskään samanlaista ei voida kuvitella meidän menneisyydessämme tai viimeaikaisessa käytännössä. Ei varmastikaan "kannata mainita" sitä, että Kishinevin verilöyly, kaikkein kammottavin Venäjän juutalaisten kohtaama pogromi, oli käytännössä Yhdysvaltojen vasallivaltion esikuvana sen tuhotessa suuren osan Libanonista, vaikka kaikki nämä rikokset kalpenevat vertailtaessa niitä paljon pahempiin, jotka on piilotettu tarkastelulta ja muistista.

Oikea tarina, joka on tässä toistettu innokkaasti, on se, että "idealistinen uusi maailma" on aina pitänyt jokaista "yksittäistä ihmiselämää" suuressa arvossa, vaikka "vaadittiin toinen maailmansota muuttamaan lännen mielikuva epäinhimillisyydestä" ­- "länsi" on Englanti, Saksa ja Ranska ­- "ja 50 vuotta lisää, jotta tuo mielipiteen muutos saatiin muutettua toimenpiteiksi". Mutta Venäjä on "suunnilleen samassa pisteessä, jossa Englanti, Saksa ja Ranska olivat 81 vuotta sitten". Ja muut maat ovat liian jäljessä voidakseen edes alkaa ymmärtää inhimillisiä arvoja, joita me olemme aina kannattaneet, nyt kenties joidenkin länsi-eurooppalaisten kanssa.

Tästä seuraa jo ilman argumenttia, että hankkeemme, olkoon se mikä vain, on oltava oikeutettu. Kuinka enkelit voisivat olla väärässä? Olisi loukkaavaa esittää argumentteja ja todistusaineistoa oikeuttamaan heidän käytöstään, joten aihetta ei ole syytä tarkastella sen enempää. Sillä välin voimme pohdiskella alkavaa ihmeellistä uutta aikakautta nyt, kun ainakin muutamat muut ovat ohittaneet kanssamme tämän "kansainvälisten suhteiden virstanpylvään".

Monet muut ovat ylistäneet "[Euroopan unionin] ja Naton johtajien kannattamia yleismaailmallisia periaatteita ja arvoja", vaikkakin pettyneenä siihen, että "nämä arvot unohdetaan arkikeskustelussa", jossa ei tunnu olevan todellista ymmärrystä "moraalisen väliintulon" (Tony Blair) tehtävää kohtaan, nyt kun "ensimmäistä kertaa nykyajan historiassa? ihmisoikeudet olivat tärkeämpiä kuin valtioiden rajojen loukkaamattomuus" (Vaclav Havel). Toisin oli asianlaita silloin, kun "Aasian preussilaiset" (Vietnam) lopettivat punakhmerien rikokset ja kun Venäjän "ylivallan" etujoukkona toimiva Intia pelasti Bangladeshin, tai muiden länsimaisen valistuksen ulkopuolella olevien tekojen tapauksessa.

Vain kaikkein ilkeimmät väittävät, että olemme kuulleet tämän aikaisemmin ­ monta, monta kertaa ­ ja odottavat yhä että valloittajat osoittaisivat mahtavuutensa ainoassa kokeessa, jolla on vähäisintäkään merkitystä: tekemällä jonkin teon, josta he eivät usko saavansa hyötyä, esimerkiksi jonkin todellisen "humanitaarisen väliintulon". Juuri nyt heillä olisi tähän monia tilaisuuksia. Harvat valistuksen valtakunnan ulkopuoliset odottavat kuitenkaan näkevänsä osoituksia siitä, että Uusi Humanismi eroaa vanhasta.

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]