[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Toukokuu 2000 

Kolumbia – Osa 1

Noam Chomsky

Viime vuonna Kolumbia syrjäytti Turkin Yhdysvaltojen sotilas- ja poliisiavun suurimpana yksittäisenä vastaanottajana maailmassa (siis Israelin ja Egyptin jälkeen, jotka kuuluvat omaan luokkaansa). Kautta 1990-luvun Kolumbia on ollut USA:n sotilasavun suurin vastaanottaja Latinalaisessa Amerikassa, ja siitä on samalla tullut Latinalaisen Amerikan suurin ihmisoikeusloukkaaja – tutun korrelaation mukaisesti.

Systemaattisesti toistuvista kuvioista voidaan usein oppia jotain, joten tarkastelkaamme hetken edellistä johtajaa, Turkkia. Kylmän sodan alkuajoista asti maa on saanut huomattavaa apua USA:lta, joka näki sen tärkeänä satelliittina. Mutta asetoimitukset alkoivat lisääntyä jyrkästi vuonna 1984, jolloin niillä ei ollut mitään yhteyttä kylmään sotaan. Todellinen syy oli se, että samana vuonna Turkki aloitti suuren mittakaavan vastavallankumouksellisen sodankäyntinsä kurdien asuttamissa maan kaakkoisosissa. Asetoimitukset saavuttivat huippunsa vuonna 1997, jolloin USA toimitti enemmän aseita Turkkiin kuin vuosina 1950-1983 yhteensä. Tässä vaiheessa Turkki sai 80 prosenttia aseistaan Yhdysvalloista, mukaanlukien raskasta aseistusta (hävittäjiä, tankkeja, jne.). Vuoteen 1999 mennessä Turkki oli suurelta osin jo tukahduttanut Kurdien vastarinnan terrorilla ja etnisellä puhdistuksella, jättäen jälkeensä 2-3 miljoonaa pakolaista, 3 500 tuhottua kylää (seitsemän kertaa enemmän kuin Kosovossa Naton pommitusten aikana) ja kymmeniä tuhansia ruumiita. Clintonin hallituksen ei enää tarvinnut syytää aseita Turkkiin näiden päämäärien saavuttamiseksi.

Huolimatta näistä 1990-luvun äärimmäisimpiin kuuluvien valtioterrorioperaatioiden menestyksistä, Turkin sotilasoperaatiot kurdialueilla jatkuvat yhä, ja kurdeilta puuttuvat yhä alkeellisimmatkin ihmisoikeudet (jälleen kerran, sorto on paljon raaempaa kuin Milosevicin hallitsemassa Kosovossa). 1. huhtikuuta 10 000 Turkkilaista sotilasta aloitti uudet puhdistusoperaatiot alueilla, jotka oli jo tuhottu Yhysvaltojen ja Turkin yhteisissä terrorioperaatioissa edellisinä vuosina. Samalla Turkki aloitti uuden hyökkäyksen pohjois-Irakiin kurdisissejä vastaan – lentokieltoalueella, joilla USA:n ilmavoimat suojelevat kurdeja (ainakin toistaiseksi) väärää sortajaa eli Saddam Husseinia vastaan. Samalla kun nämä uudet hyökkäykset olivat alkamassa, USA:n puolustusministeri William Cohen piti puheen American-Turkish Councilille, hallituksen raportin mukaan juhlayleisön aplodien ja naurun säestämänä. Hän kiitteli Turkkia Jugoslavian humanitaarisiin pommutiksiin osallistumisesta, nähtävästi täysin vakavalla naamalla, ja ilmoitti, että Turkki on nyt kutsuttu osallistumaan uuden Joint Strike Aircraftin tuotantoon. Samoin Turkki on tuottanut USA:n kanssa myös F-16 hävittäjiä, joita se on käyttänyt tehokkaasti hyväksyttävään etniseen puhdistukseen omalla alueellaan, Naton kuuliaisena jäsenenä.

Kolumbiassa USA:n aseistama ja kouluttama armeija ei kuitenkaan ole onnistunut murskaamaan vastarintaa, vaikka se syyllistyy säännöllisiin hirmutöihin. Joka vuosi noin 300 000 uutta pakolaista ajetaan kodeistaan, noin 3 000 tapetaan ja tapahtuu monia kammottavia verilöylyjä. Läheisessä yhteydessä armeijaan olevat puolisotilaalliset joukot ovat vastuussa valtaosasta hirmutöitä, kuten Human Rights Watch jälleen kerran dokumentoi helmikuussa. Kolumbialaisten juristien komissio raportoi viime syyskuussa, että murhat ovat lisääntyneet lähes 20 prosenttia edellisestä vuodesta, ja että kun puolisotilaallisten joukkojen tiedettin olevan vastuussa 46% murhista vuonna 1995, vastaava luku vuonna 1999 oli 80%. Väestön pakkosiirrot lisääntyivät vuosien 1997 ja 1998 välillä 20% ja Human Rights watchin mukaan lisääntyivät vielä vuonna 1999 joillakin alueilla. Kolumbiassa on nyt enemmän sisäisiä pakolaisia kuin missään muualla maailmassa Sudanin ja Angolan jälkeen. Tunnetut ihmisoikeusaktivistit pakenevat yhä tappouhkauksia ulkomaille – nyt heihin on liittynyt myös Katolisen kirkon Justicia y Paz -ihmisoikeusjärjestön rohkea puheenjohtaja Fr. Javier Giraldo, jonka panos ihmisoikeuksien puolustamiseen Kolumbiassa on ollut suunnaton. AFL-CIO raportoi helmikuussa, että useita AY-aktivisteja murhataan joka viikko, enimmäkseen valtion turvallisuusvoimien tukemien puolisotilaallisten joukkojen toimesta. Maa, jota Clinton ja muut USA:n johtajat kehuvat johtavaksi demokratiaksi, on sallinut riippumattoman poliittisen puolueen kilpailla eliitin hallitseman kaksipuoluejärjestelmän kanssa vaaleissa. Puolue on kuitenkin kohdannut tiettyjä vaikeuksia – muun muassa sen, että 3 000 sen aktivisteista on murhattu, mukaanlukien presidenttiehdokkaita, pormestareita ja lainsäätäjiä. Samalla häpeälliset yhteiskunnalliset ja taloudelliset olosuhteet ovat yhä voimassa ja ovat saattaneet jopa jopa pahentua: suuri osa väestöstä elää kurjuudessa rikkassa maassa, jonka maanomistuksen kekittyneisyys on korkeaa jopa latinalaisamerikkalaisen mittapuun mukaan.

Kolumbian ihmisoikeuskomitean puheenjohtaja, entinen ulkoministeri Afredo Vasquez Carrizosa, kirjoittaa, että "köyhyyden ja puutteellisen maareformin ansiosta Kolumbia on yksi Latinalaisen Amerikan traagisimmista maista". Toisaalta, samoin kuin muualla, "väkivaltaa ovat kiihdyttäneet ulkoiset tekijät" eli lähinnä Kennedyn hallitus, joka "näki suurta vaivaa muuttakseen tavalliset armeijamme vastavallankumouksellisen sodankäynnin välineiksi", Yhdysvaltojen opin mukaan, "joka tunnetaan Latinalaisessa Amerikassa kansallisena turvallisuusdoktriinina". Kyseisen doktriinin mukaan Latinalaisen Amerikan armeijoiden tehtävänä ei ole "puolustus ulkoista vihollista vastaan" vaan puolustus "sisäistä vihollista" vastaan. Tämä "kuolemanpartioiden strategia" antaa armeijalle "oikeuden murhata sosiaalityöntekijöitä, AY-aktivisteja, miehiä ja naisia, jotka eivät tue establishmentia, joiden oletetaan olevan kommunisteja".

Osana strategiaansa muuttaa Latinalaisen Amerikan armeijat "läntisen pallonpuoliskon puolustajista" "sisäisen turvallisuuden" valvojiksi – joka tarkoittaa, että niiden on käytävä sotaa omaa väestöään vastaan – Kennedy lähetti Kolumbiaan vuonna 1962 USA:n armeijan mission, jota johti erikoisjoukkojen komentaja kenraali William Yarborough. Yarborough suositteli Kolumbialle "uudistuksia", jotka sallisivat armeijan "suorittaa puolisotilaallista toimintaa, sabotaasia tai terrorismia tunnettuja kommunismin kannattajia vastaan" – niitä samoja "kommunisteja", joihin Vasquez Carrizosa viittasi.

Kolumbiassa eräs valtiollinen komissio totesi, että "yhteiskunnallisen protestin kriminalisaatio" on yksi "tärkeimmistä ihmisoikeusoukkauksia sallivista ja rohkaisevista tekijöistä". USA:n tukeman terrorin kiihtyessä jyrkästi kymmenen vuotta sitten, Kolumbian puolustusministeri vaati "totaalista sotaa politiikassa, taloudessa ja yhteiskunnassa". Samaan aikaan toinen armeijan korkea virkamies selitti, että sissit olivat toissijainen huolenaihe: "todellinen vaara" on "se, mitä vallankumoukselliset ovat sanoneet poliittiseksi ja psykologiseksi sodankäynniksi", sodankäynniksi, "jossa pyritään hallitsemaan väestöä" ja "manipuloimaan massoja". "Vallankumoukselliset" pyrkivät vaikuttamaan ammattiyhdistyksiin, yliopistoihin, jne. "Jokaista yksilöä, joka millään tavoin kannattaa vihollisen tavoitteita, on pidettävä maanpetturina ja kohdeltava sen mukaisesti", armeijan opas vuodelta 1963 neuvoi, samalla kun Kennedyn aloitteita oltiin toteuttamassa. Koska sissien viralliset tavoitteet ovat sosiaalidemokraattisia (mitkä heidän todelliset tavoitteensa sitten ovatkaan) terrorioperaatioiden kohteeksi kelpaa melkein kuka tahansa.

Kennedyn ja Yarborough'n strategiaa kehitettiin ja sovellettiin tulevina vuosina. Raaka sorto leivisi kautta mantereen ja saavutti hirvittävän lakipisteensä Keski-Amerikassa 1980-luvulla. Kolumbian pääsy ensimmäiselle sijalle Latinalaisen Amerikan rikollisvaltoiden joukossa on osittain seurausta USA:n tukeman terrorin laantumisesta Keski-Amerikassa. Samoin kuin Turkissa kymmenen vuotta myöhemmin, USA oli saavuttanut keskeisimmät tavoitteensa. Se oli jättänyt jälkeensä "terrorin kulttuurin", joka oli "kesyttänyt enemmistön odotukset" ja sulkee pois kaikki ajatukset "muista kuin vallanpitäjien suosimista vaihtoehdoista", lainatakseni salvadorilaisia jesuiittoja, jotka oppivat tämän karvaan kokemuksen opetukset – siis niitä jesuiittoja, jotka selvisivät hengissä USA:n hyökkäyksestä. Kolumbiassa hyväksytynlaisen "vakauden" palauttamisen ongelma on yhä ratkaisematta ja on tulossa entistä vaikeammaksi. Sen korrelaatio lisääntyvien asetoimitusten kanssa on historiasta tuttu.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]