[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Toukokuu 2000 

Kolumbia – Osa 2

Noam Chomsky

Yhdysvallat perustelee Kolumbian-sotilasavun lisäämistä niin sanotulla "huumesodalla". Harva pätevä analyytikko ottaa väitteen vakavasti. Monet ovat huomauttaneet, että Kolumbian armeija on itse voimakkaasti mukana huumekaupassa ja että armeijan puolisotilaalliset apujoukot -- jotka avoimesti myöntävät rahoittavansa toimintaansa huumekaupalla -- eivät ole suunniteltujen sotatoimien kohteita. Kohteita ovat sen sijaan talonpoikaisväestöön tukeutuvat sissit, jotka vaativat sellaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, jotka vaikeuttaisivat Kolumbian integroimista globaaliin järjestelmään USA:n ehdoilla, mikä merkitsisi muun muassa USA:n valtaan yhteydessä olevien eliittien vapaata pääsyä käsiksi Kolumbian arvokkaisiin luonnonvaroihin kuten öljyyn.

Mutta sivuuttakaamme nämä kysymykset ja esittäkäämme muutama muu kysymys.

Miksi Kolumbian maanviljelijät tuottavat kokaiinia eivätkä esimerkiksi vehnää? Kolumbia oli ennen suuri vehnäntuottaja, mutta USA:n "Food for Peace" -ohjelma vahingoitti maan vehnäntuotantoa vakavasti 1950-luvulla. Ohjelma subventoi USA:n omaa agrobisnestä ja sen satelliittivaltioiden sotilasmenoja ja vastavallankumouksellista toimintaa. Vuotta ennen kuin presidentti Bush julisti "sodan huumeille", kansainvälistä kahvisopimusta lakattiin noudattamasta USA:n painostuksen johdosta, koska se rikkoi "reilun kaupan sääntöjä". Seurauksena Kolumbian tärkeimmän laillisen vientituotteen arvo laski 40 prosentilla.

Lisää taustaa löytyy taloustieteilijä Susan Strangen viimeisestä kirjasta. 1960-luvulla G-77 -maat (joita on nykyään 130 ja joissa asuu 80% maailman väestöstä) ryhtyivät vaatimaan "uutta kansainvälistä talousjärjestystä", jossa ihmiskunnan valtaosan intressit otettaisi huomioon. Tähän tarkoitukseen perustetun YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD:n suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä virallinen "globalisaatio" palvelee eri sektoria maailman väestöstä -- nimittäin suunnittelijoitaan.

Yksi UNCTAD:n ensimmäisistä ehdotuksista oli ohjelma perushyödykkeiden hintojen vakauttamiseksi. Tällaisia ohjelmia pidetään täysin luonnollisina teollisuusmaiden sisällä, ja niitä toteutetaan erilaisten maataloustukien keinoin. Vuonna 1996 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi "Freedom to Farm" -lain amerikkalaisen maatalouden vapauttamiseksi "itäsaksalaistyylisistä sosialistisista New Deal -ohjelmista", kuten edustajainhuoneen puheenjohtaja Newt Gingrich asian ilmaisi. Pian maataloustuki moninkertaistettiin ja se saavutti 23 miljardin dollarin historiallisen ennätyksen vuonna 1999. Mutta markkinavoimat tekevät taikojaan: veronmaksajien tuki meni pääasiallisesti isolle agrobisnekselle. Suuryhtiöt, joilla on markkinavoimaa -- energiayhtiöistä ravintolaketjuihin -- nauttivat ennennäkemättömistä voitoista samalla, kun "maatalouskriisi" koettelee pieniä tilallisia, jotka tuottavat ruuan.

Mutta nämä valtiovallan välineet, joita rikkaat käyttävät rutiininomaisesti suojellakseen itseään markkinoilta, eivät ole köyhien kätettävissä. UNCTAD:n ehdotus hylättiin nopeasti, ja järjestö on marginalisoitu ja kesytetty samoin kuin muutkin globaalin enemmistön intressejä jossain määrin heijastaneet järjestöt. Strange, joka tutki näitä tapahtumia, totesi, että maanviljelijöiden oli seurauksena ryhdyttävä tuottamaan sellaisia kasveja, joille on olemassa vakaat markkinat. Iso agrobisnes pystyy selviytymään hetkellisestä hintojen ailahtelusta, mutta köyhät maanviljelijät eivät voi sanoa lapsilleen: "Älkää huoliko -- te voitte syödä ensi vuonna!" Strange jatkaa, että lopputuloksena huumeyrittäjien oli helppo "löytää maanviljelijöitä kasvattamaan kokaa, kannabista tai oopiumia", koska näille on aina taatut markkinat rikkaissa yhteiskunnissa.

Yhdysvaltain ja sen hallitsemien globaalien instituutioiden ohjelmat on suunniteltuu voimistamaan näitä vaikutuksia. Clintonin suunnitelma Kolumbialle pitää sisällään vain nimellistä tukea kokan viljelyn vaihtoehdoille. Muiden on huolehdittava rakentavista vaihtoehdoista samalla, kun USA keskittyy sotatoimiin -- jotka aivan kuin sattumalta hyödyttävät sotilaskalustoa tuottavaa korkean teknologian teollisuutta, joka on lobbannut konfliktin eskalaation puolesta. Tämän lisäksi IMF:n ja Maailmanpankin ohjelmat vaativat köyhiä maita avaamaan rajansa rikkaiden maiden (massiivisesti tuetuille) maataloustuotteille, minkä seurauksena paikallinen tuotanto tietenkin kärsii. Maanviljelijöitä neuvotaan toimimaan "rationaalisesti" ja tuottamaan mahdollisimman kalliita tuotteita vientiin -- mikä merkitsee "kokaa, kannabista tai oopiumia". Kun maanviljelijät ovat oppineet läksynsä, USA palkitsee heidät sotilashelikopterien hyökkäyksillä ja tuhoamalla heidän peltonsa kemiallisella ja biologisella sodankäynnillä.

Toinen kysymys, joka liittyy näihin tapahtumiin, on: Mikä oikeus USA:lla on tuhota viljelmiä, joista se ei pidä, toisessa maassa? Me voimme jättää omaan arvoonsa kyynisen vastauksen, jonka mukaan kyseenomaiset hallitukset ovat pyytäneet tätä "apua" USA:lta -- jos ne eivät olisi, ne eivät olisi pysyneet vallassa kovin kauan. Kolumbialaisia kuolee USA:n tuottamiin tappaviin huumeisiin monin kerroin enemmän kuin yhdysvaltalaisia kokaiiniin, ja suhteessa maiden väkilukuihin ero on vieläkin suurempi. Itä-Aasiassa USA:n tuottamat tappavat huumeet aiheuttavat miljoonia kuolemia vuosittain. USA ei ainoastaan pakota näitä maita sallimaan huumeidensa tuonnin vaan myös niiden mainostamisen, ankarilla kauppapakotteilla uhaten. Sitä vastoin Kolumbian huumekartellien ei sallita rahoittaa USA:ssa mainoskampanjoita, joissa Joe Camelin vastine esitelee kokaiinin iloja. Onko Kiinalla siis oikeus ryhtyä sotilaalliseen, kemialliseen ja biologiseen sodankäyntiin Pohjois-Carolinassa? Jos ei, miksi ei?

Kolmas kysymys liittyy poliitikkojen väitettyyn huolestuneisuuteen huumeiden käytöstä. Tästä nähtiin esimerkki, kun edustajainhuoneen komitea punnitsi Clintonin Kolumbian-suunnitelmaa. Se hylkäsi edustaja Nancy Pelosin ehdotuksen huumeiden kysyntää rajoittavien palvelujen rahoittamisesta. On hyvin tunnettua, että nämä keinot ovat pakkovaltaa tehokkaampia. USA:n valtion rahoittama Rand Corporationin tutkimus on todennut, että huumeriippuvuuden hoitoon USA:n sisällä käytetty raha on 23 kertaa tehokkaampaa kuin "lähdemaan kontrollointi" (eli Clintonin Kolumbian-suunnitelma), 11 kertaa tehokkaampaa kuin tuonnin valvominen ja 7 kertaa tehokkaampaa kuin USA:n sisäisen huumekaupan valvominen. Mutta tutkimuksen suosittelemaa strategiaa ei noudateta. "Huumesodan" nimissä käytetään väkivaltaa köyhiä vastaan sekä USA:ssa että ulkomailla sen sijaan, että valittaisi rakentavia toimenpiteitä, jotka tehoaisivat ongelmaan paremmin ja olisivat paljon halvempia.

Seurava kysymys on: Miksi "huumesota" juuri tässä muodossa? Daniel Patrick Moynihan, yksi harvoista senaattoreista, jotka seuraavat Yhdysvaltain sosiaalisia tilastoja, on todennut: "Me olemme valinneet valtaisan vähemmistöihin keskittyneen rikosongelman." Miksi tämä valinta on tehty samalla, kun "rakennesopeutusohjelmien" Yhdysvaltain sisäistä versiota on alettu toteuttaa? Vastausta ei ole vaikea löytää.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]