[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Lyhennetty versio tästä artikkelista julkaistu Ydin-lehdessä 5/2000.

Uuden vuosituhannen valikoivat visiot – Osa 1

Noam Chomsky

Uusi vuosi alkoi vanhoilla hokemilla, tällä kertaa numerologian voimistamina: saimme kuunnella tuttua itseihailun kuoroa, vakavamielisiä pohdintoja vihollistemme käsittämättömästä pahuudesta ja tavanomaista turvautumista valikoivaan amnesiaan tosiasioiden saattamiseksi parempaan valoon. Seuraa muutamia esimerkkejä, jotka viittaavat arvioihin, joita olisi saatettu kuulla jos erilaiset arvot olisivat vallinneet intellektuaalisessa kulttuurissamme.

Aloittakaamme tutulla kertomuksella hirviöistä, joita päättyneen vuosisadan aikana vastustimme ja lopulta voittimme. Tällä tarinalla on sentään jotain perustaa todellisuudessa. Vihollistemme kammottavat rikokset on nyt koottu ranskalaistutkija Stephane Courtois'n ja muiden tekijöiden äskettäin englanniksi käännettyyn kirjaan The Black Book of Communism. Kirja on vuosituhannen vaihtuessa ollut kauhistuneiden arvosteluiden kohde. Näistä vakavimmin ottettava – ainakin näkemieni arvostelujen joukosta – on arvostetun poliittisen filosofin ja sosiaalidemokraattisen kommentaattorin Alan Ryanin kirjoittama arvostelu New York Times Book Review'n vuoden ensimmäisessä numerossa (2.1.2000).

Ryan kirjoittaa Black Bookin vihdoinkin rikkovan "hiljaisuuden kommunismin kauhuista" – "niiden ihmisten hiljaisuuden, jotka ovat yksinkertaisesti olleet ymmällään tästä valtavan, ehdottoman turhan, järjettömän ja käsittämättömän kärsimyksen spektaakkelista". Kirjan paljastukset epäilemättä tulevat yllätyksenä niille, jotka ovat onnistuneet olemaan huomaamatta sitä "kommunismin kauhujen" katkerien tuomioiden virtaa, jota olen lukenut lapsesta lähtien. Näitä tuomioita löytyy erityisesti vasemmiston kirjallisuudesta viimeisten 80 vuoden ajalta, puuttumatta edes taukoamattomaan tuomioiden virtaan mediassa ja aikakauslehdissä, elokuvissa ja kirjastoissa, jotka pursuavat tieto- ja kaunokirjallisuutta aiheesta – nämä eivät ole onnistuneet rikkomaan hiljaisuutta. Mutta jättäkäämme se sikseen.

Ryanin sanoin Black Book on ankara "syytöslista" sadan miljoonan ihmisen murhista, jotka olivat "valtaisan, täysin epäonnistuneen yhteiskunnallisen, taloudellisen, poliittisen ja psykologisen kokeen saldo". Tämä absoluuttinen pahuus, jota ei tasapainota edes vihje minkäänlaisista saavutuksista, asettaa naurunalaiseksi "väitteen, että omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia".

Visio omasta erinomaisuudestamme vihollisen käsittämättömän hirviömäisyyden rinnalla – "monoliittisen ja armottoman salaliiton" (John F. Kennedy), joka tähtää kaiken moraalisen kunnollisuuden "täydelliseen hävittämiseen" (Robert McNamara) – toistaa pienintä yksityiskohtaa myöten viimeisen puolen vuosisadan mytologiaa (itse asiassa se on paljon vanhempaa perua, joskin ystävät ja viholliset vaihtuvat historian kulussa). Kaupallisen median ja valtavan julkaistun kirjallisuuden kaanonin ohella sitä ilmentää elävästi USA:n Kansallisen turvallisuusneuvoston salainen asiakirja NSC 68 vuodelta 1950, jota yleisesti pidetään kylmän sodan aloittaneena dokumenttina mutta jota harvoin lainataan – ehkä johtuen arvosettujen valtiomiesten Dean Achesonin ja Paul Nitzen hysteerisen retoriikan aiheuttamasta nolostumisesta (katso kirjani Deterring Democracy luku 1, josta löytyy lainauksia tästä asiakirjasta).

Tämä mytologia on aina ollut äärimmäisen hyödyllinen. Kun se taas toistetaan, se tekee mahdolliseksi unohtaa kokonaan "meidän puolemme" suorittamien kammottavien hirmutöiden historian. Eihän niitä voida pitää minään verrattuna vihollisen absoluuttiseen pahuuteen. Olkoon rikos ollut miten suuri hyvänsä, se oli aina "välttämätön" niiden pimeyden voimien vastustamiseksi, joiden pahuus on nyt vihdoinkin tunnustettu. Voimme siis jatkaa jalon tehtävämme täyttämistä ilman suurempaa katumusta. Näin, vaikka New York Timesin kirjeenvaihtaja Michael Wines muistuttikin meitä Kosovon humanitaarisen voiton jälkimainingeissa eräästä Balkanin sodan "äärimmäisen havahduttavasta opetuksesta": on yhä olemassa "syvä ideologinen kuilu epäinhimillisyyden hävittämiseen tähtäävän idealistisen Uuden Maailman ja ikuisiin konflikteihin yhtä fatalistisesti suhtautuvan Vanhan Maailman välillä". Vihollinen oli absoluuttisen pahan aineellistuma, mutta jopa ystävillämme on vielä pitkä matka meidän moraalisiin korkeuksiimme. Voimme kuitenkin marssia eteenpäin "puhtain sydämin". Ja mikä kaikkein olennaisinta, voimme jättää omaan arvoonsa hölmöt tutkimukset valtiokapitalistisen järjestelmän rikoksien institutionaalisesta perustasta. Ne ovat pelkkää triviaa, joka ei millään tavoin voi vaikuttaa myyttiin hyvän ja pahan vastakkainasettelusta, eikä niistä seuraa mitään "havahduttavia opetuksia" siitä, mitä tulevaisuudelta voidaan odottaa – varsin hyödyllinen käsitys.

Samoin kuin muut, Ryan on järkevästi valinnut syytöslistansa kärkeen Kiinan vuosien 1958-61 nälänhädät. Niiden uhreja oli Ryanin mukaan 25-40 miljoonaa – huomattava osa niistä sadasta miljoonasta kuolemasta, joista Courtois et al. syyttävät "kommunismia" (mitä sekin sitten lienee – mutta käyttäkäämme tässä sovinnaista termiä). Tämä kammottava hirmuteko ansaitsee täysin ne ankarat tuomiot, joita se on saanut osakseen jo monen vuoden ajan, ja jotka toistetaan Black Bookissa. On myös asianmukaista syyttää nälänhädästä kommunismia. Tätä johtopäätöstä on kaikista arvovaltaisimmin puolustanut taloustieteilijä Amartya Sen, jonka vertaileva tutkimus Kiinan nälänhädistä ja demokraattisen Intian saavutuksista sai osakseen erityistä huomiota kun hän voitti Nobelin palkinnon vuosi sitten.

1980-luvun alussa kirjoitetussa tutkimuksessa Sen totesi, että Intia ei kokenut mitään vastaavaa nälänhätää. Hänen mukaansa tämä oli seurausta Intian "kriittiseen journalismiin ja oppositioon perustuvasta poliittisesta järjestelmästä". Kiinan totalitaarinen hallinto sitävastoin kärsi "valheellisesta tiedonvälityksestä", joka esti vakavan reaktion, ja siihen kohdistui "vähän poliittisia paineita" oppositioryhmien ja kansalaisten taholta (Jean Dreze ja Amartya Sen, Hunger and Public Action, 1989; he arvioivat 16,5 - 29,5 miljoonan kuolleen nälkään Kiinassa). Esimerkki on dramaattinen "syyte" totalitaarista kommunismia vastaan, aivan kuten Ryan sanoo. Mutta ennen kuin julistamme tapauksen loppuunkäsitellyksi, olisi ehkä asianmukaista tarkastella Senin Intia-Kiina -vertauksen toista puoliskoa, jota ei jostain syystä koskaan tunnuta huomaavan huolimatta siitä, miten Sen itse sitä korosti. Sen huomauttaa, että kun kehityssuunnittelu kummassakin maassa alkoi 50 vuotta sitten, Intialla ja Kiinalla "oli hätkähdyttäviä yhtäläisyyksiä" muun muassa kuolleisuuden suhteen. "Mutta siitä ei juurikaan ole epäilystä, että Kiina on huomattavasti Intiaa edellä kuolleisuuden ja keskimääräisen eliniän suhteen" (samoin myös koulutuksen ja muiden sosiaalisten indikaatroreiden). Hän arvoi Intian johtavan Kiinaa kuolleisuudessa noin neljällä miljoonalla vuodessa: "Näyttää siltä, että Intia saa aikaan enemmän luurankoja joka kahdeksas vuosi kuin Kiina häpeän vuosiensa aikana" eli vuosina 1958-61 (Dreze ja Sen). Kummassakin tapauksessa lopputulos liittyi poliittisen järjestelmän "ideologisiin taipumuksiin": Kiinassa terveydenhuollon resurssit oli jaettu suhteellisen tasaisesti myös maaseudulla, ja siellä oli julkista ruuan jakelua – molemmat puuttuivat Intiasta. Tämä oli ennen vuotta 1979, jolloin Kiinan "kuolleisuus on vähintään lakannut vähenemästä ja mahdollisesti jopa kääntynyt nousuun", kiitos samana vuonna aloitettujen markkinatalousuudistusten.

Jättäkäämme historiallinen amnesia sikseen ja soveltakaamme nyt Black Bookin ja sen arvostelijoiden metodologiaa koko tarinaan eikä pelkästään sen ideologisesti hyväksyttävään puoliskoon. Vedämme siis sen johtopäätöksen, että demokraattis-kapitalistinen "koe" Intiassa vuodesta 1947 eteenpäin on aiheuttanut enemmän kuolemia kuin kommunismin "valtava, täysin epäonnistunut... koe" koko muussa maailmassa yhteensä koko historiansa aikana vuodesta 1917 eteenpäin. Demokraattinen kapitalismi on aiheuttanut yli sata miljoonaa kuolemaa vuoteen 1979 mennessä ja kymmeniä miljoonia siitä eteenpäin – yksin Intiassa.

"Demokraattis-kapitalistisen kokeen" vastaisesta "syytelistasta" tulee entistä vakavampi, kun tarkastelemme sen vaikutuksia kommunismin romahduksen jälkeen: miljoonia ruumiita Venäjällä (mainitakseni yhden tapauksen) sen jälkeen, kun maa ryhtyi noudattamaan Maailmanpankin talousneuvoja, jotka ovat palauttamassa sitä I maailmansotaa edeltäneelle taloudellisen kehityksen tasolle. Mutta "omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia", kuten Stalin olisi sanonut. Syytelistasta tulee vieläkin vakavampi, jos tarkastelemme alueita, jotka ovat pysyneet länsimaiden valtapiirissä. Tällöin paljastuu todella "valtava" luettelo ruumiista ja "ehdottoman turhasta, järjettömästä ja käsittämättömästä kärsimyksestä" (Ryan). Syytteet voimistuvat entisestään, kun otamme huomioon maat, jotka länsimaat ja niiden vasallit ovat suorilla hyökkäyksillään tuhonneet samoina vuosina. Tätä historiaa on turha kerrata tässä. Se tosin tuntuu olevan yhtä tuntematon kunniallisen keskustelun piirissä kommunismin rikokset muka olivat ennen Black Bookin ilmestymistä.

Ryan havainnoi, että Black Bookin kirjoittajat eivät vältelleet "suurta kysymystä", "kommunismin ja natsismin suhteellista moraalittomuutta". Vaikka "kommunismi sai aikaan enemmän ruumiita", Ryanin johtopäätös on, että natsismi sijoittuu sittenkin vielä alemmaksi moraalisella asteikolla. Toinen "suuri kysymys" ideologisesti hyödyllisen amnesian kätkemistä ruumiista jätetään esittämättä.

Väärinymmärrysten välttämiseksi sanottakoon, että en ilmaise tässä omia arvostelmiani vaan johtopäätöksiä, jotka seuraavat samoista periaatteista, joita käytetään ideologisesti hyväksyttyjen väitteiden todisteluun – tai jotka seuraisivat niistä, jos ideologian suodattimista luovuttaisi.

Mitä tulee tänä vuonna koettuun itseihailun hyökyaaltoon, ehkä lainaus Mark Twainilta riittää kuittaamaan sen. Twain kuvaili erästä USA:n Filippiineillä suorittaman massamurhan suurista sotilassankareista seuraavasti: hän on "satiirin ruumiillistuma"; mikään satiiri hänestä ei voi "olla täydellinen", koska "hän on itse paras satiiri itsestään". Tämä lainaus muistuttaa meitä myös eräästä toisesta oman erinomaisuutemme puolesta – siis toisesta kuin kyvystämme teurastaa ja tuhota tehokkaasti ja ylistää itseämme tavalla, joka johtaa satiristin epätoivoon. Se muistuttaa meitä kyvyttömyydestämme tunnustaa omat rikoksemme, mikä on todellinen kunnianosoitus ajatusten vapaille markkinoille. Yhdysvaltojen johtavan kirjailijan imperialisminvastaisia esseitä ei kielletty, toisin kuin totalitaarisissa valtioissa. Ne ovat nyt suuren yleisön vapaasti saatavilla – vain 90 vuoden viiveellä.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]