[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Lyhennetty versio tästä artikkelista julkaistu Ydin-lehdessä 5/2000.
 

Uuden vuosituhannen valikoivat visiot – Osa 2

Noam Chomsky

Oikeudenmukaisuuden nimissä on mainittava, että vuosituhannen vaihtumista säestänyt itseihailun kuoro ei ollut täysin vailla soraääniä. Jotkut esittivät kysymyksiä siitä, miten johdonmukaisesti olemme noudattaneet periaatteitamme. Epäilyksiä esitettiin eritysesti "uudesta doktriinista", jonka mukaan "yleismaailmalliset ihmisoikeusnormit asettavat ainakin joitain rajoja valtioiden suvereenisuudelle". Esimerkkeinä doktriinin toteutuksesta tarjotaan Kosovo ja Itä-Timor. Jälkimmäinen on siitä mielenkiintoinen esimerkki, että siihen ei liittynyt mitään kysymystä valtoiden suvereenisuudesta – paitsi niiden näkökulmasta, jotka myöntävät Indonesialle oikeuden valloituksiin, jos kansainvälisen moraalin vartija eli Yhdysvallat ne hyväksyy.

Näitä kysymyksiä tuotiin esille New York Times Week in Review'n suuressa analyysissä, Craig Whitneyn kirjoittamassa etusivun artikkelissa (12. joulukuuta). Whitneyn mukaan saattaa olla, että "uusi doktriini" ei selviäkään "ankarimmasta kokeesta": Venäjän hyökkäyksestä Groznyyn.

Nähtävästi Whitney ei pitänyt vakuuttavana presidentti Clintonin muutamaa päivää aikaisemmin esittämää selitystä, jonka mukaan kätemme ovat sidotut, koska Venäjää vastaan "ei voida käyttää pakotteita, ellei niitä säädetä YK:ssa", missä Venäjän veto-oikeus estäisi pakotteet. Clintonin dilemmasta nähtiin esimerkki juuri vähän ennen tätä julistusta, kun YK äänin 155-2 (USA ja Israel vastaan) jälleen kerran vaati Washingtonia lopettamaan Kuuban kauppasaarron. USA:n vuodesta 1962 voimassa olleet Kuuban vastaiset talouspakotteet ovat maailman ankarimmat mutta niitä on kiristetty entisestään, tappavin seurauksin, sen jälkeen kun Neuvostoliiton "monoliittinen, armoton salaliitto", jolla niitä oli perusteltu, haihtui pois. USA:n ulkoministeriön vastauksen mukaan nämä eivät kuitenkaan ole "pakotteita": Kuuban kohdalla kysymys on "yksinomaan bilateraalisesta kauppapolitiikasta, mikä ei ole YK:n yleiskokouksen käsiteltäväksi sopiva asia". Siis mitään ristiriitaa ei ole. Ja tämän lisäksi YK:n äänestystä ei tapahtunut – ei ainakaan niille, jotka saavat tietonsa valtalehdistöstä, joka ei raportoinut siitä.

Palaamme myöhemmin kahteen vakuuttavaan esimerkkiin "uudesta doktriinista". Tarkastelkaamme ensin muita hienojen periaatteidemme koetapauksia. On olemassa esimerkkejä, jotka ovat paljon valaisevampia kuin Venäjän hyökkäys Tshetsheniaan, joka ei suinkaan ole "ankarin koe" "uudelle doktriinille". Itse asiassa se ei ole yhtään mikään koe, ja tämä juuri lienee syy, miksi siihen jatkuvasti viitataan todellisten kokeiden sijasta. Vaikka Venäjän rikokset ovat kuinka pöyristyttäviä, kaikki ymmärtävät, että hyvin vähän on tehtävissä niiden estämiseksi – aivan yhtä vähän kuin ulkopuoliset olisivat voineet tehdä estääkseen USA:n terrorioperaatiot Keski-Amerikassa tai sen Etelä-Vietnamin ja myöhemmin koko Indokiinan tuhoamisen aiempina vuosina. Kun sotilaallinen supervalta päättää tuhota jonkin maan, asioihin puuttumisen hinta on liian korkea vakavasti harkittavaksi: tällaiset hirmutyöt on estettävä sisältä päin. Sisäiset protestit menestyivät jossain määrin Keski-Amerikan ja Indokiinan kohdalla. Tosin menestys oli hyvin vaatimatonta, kuten uhrien kohtalo paljastaa – tai paljastaisi, jos olisi luvallista tarkastella USA:n aggression seurauksia ja vetää niistä asianmukaiset johtopäätökset.

Tarkastelkaamme nyt siis "uuden doktriinin" todellista koetapausta: reaktiota hirmutöihin, jotka voidaan helposti pysäyttää – ei väliintulolla vaan yksinkertaisesti lakkaamalla osallistumatta niihin. Tämä on varmastikin selkein ja informatiivisin tapaus. Vuoden vaihde tarjosi useampia tällaisia kokeita jaloille periaatteillemme. Eräs esimerkki, jota on syytä tarkastella myös erikseen, on USA:n päätös kiihdyttää Kolumbian valtioterroria; kammottavia seurauksia voidaan odottaa. Myös muutamat muut esimerkit valaisevat "uuden doktriinin" käytäntöä harvinaisen selkeällä tavalla. Joulukuussa lehdissä oli useita artikkeleita Kroatian presidentin Franjo Tudjmanin kuolemasta. Tällä Milosevicin kloonilla oli lämpimät suhteet länteen, vaikka hänen yksinvaltaisen tyylinsä ja korrputionsa sanotaan saaneen osakseen "ankaraa kritiikkiä amerikkalaisilta ja länsieurooppalaisilta viranomaisilta". Tästä huolimatta hänet tullaan muistamaan "itsenäisen kroatian isänä", jonka "suurin saavutus oli hänen sotilaallinen voittonsa toukokuussa ja elokuussa 1995", jolloin hänen armeijansa onnistui valtaamaan takaisin serbien miehittämiä Kroatian alueita, mikä "johti Kroatian serbit pakenemaan massoittain Serbiaan" (Michael Jordan, Christian Science Monitor, 13.12. – hyvin tyypillinen uutinen). "Suurin saavutus" mainittiin muutamalla sanalla myös pitkässä New York Timesin astikkelissa (11.12.), jonka kirjoittaja David Binder on raportoinut aluleelta usean vuoden ajan ja saanut työstään huomattavaa tunnustusta. Binderin sanoin Tudjman osallistui USA:n masinoimiin Daytonin neuvotteluihin vuoden 1995 lopulla vastahakoisesti, koska hän oli "käytännössä saavuttanut tavoitteensa ajaa serbit alueelta, jota hän piti puhtaasti kroaattien maana" eli Krajinasta.

Tämän Kroatian sotilasoperaation elokuun vaihe, Operaatio Myrsky, oli suurin yksittäinen etnisen puhdistuksen kampanja noina vuosina. YK raportoi, että "noin 200 000 serbiä pakeni kodeistaan kroatiassa taistelun aikana ja heti sen jälkeen" ja että "ne harvat, jotka jäivät, joutuivat väkivaltaisen syrjinnän uhreiksi". Muutamaa viikkoa möyhemmin Clintonin diplomatiaa johtava Richard Holbrooke, "kertoi Tudjmanille, että [Kroatian] hyökkäyksestä oli meille suurta hyötyä neuvotteluissa" ja "kehotti Tudjmania" jatkamaan hyökkäystä, minkä seurauksena toiset 90 000 serbiä ajettiin kodeistaan – näin kirjoittaa Holbrooke muistelmassaan To End War. Ulkoministeri Warren Christopher selitti, että "Me emme odottaneet sellaisella hyökkäyksellä olevan muita seurauksia kuin suuri pakolaiskriisi ja humanitaarinen ongelma. Toisaalta uskoimme sen tekevän tilanteesta yksinkertaisemman" Daytonin neuvotteluja varten. Clinton kommentoi, että Kroatian etninen puhdistus saattaisi olla avuksi Balkanin konfliktin ratkaisemisessa, vaikka hän piti sitä ongelmallisena Serbian koston vaarasta johtuen. Kuten tuolloin raportoitiin, Clinton näytti operaatiolle "keltaista valoa" tai "vihertävän keltaista valoa", jonka Tudjman tulkitsi rohkaisuksi ryhtyä "suurimpaan saavukseensa". Massiivinen etninen puhdistus oli pelkkä "humanitaarinen ongelma" ja ongelmaton jos ei Serbian koston mahdolisuutta otettu huomioon.

Eräässä akateemisessa lehdessä ilmestyneessä artikkelissa Kroatian operaatiosta Binder kirjoittaa: "hämmästyin aina vain uudelleen... sitä, että USA:n lehdistö ja kongressi ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut" Yhdysvaltojen roolista tässä episodissa. "Näytti siltä, ettei kukaan halunnut edes pinnallista selvitystä" siitä, mikä oli ollut "MPRI-joukkojen rooli" (tällä viitataan eläkkeellä oleviin USA:n kenraaleihin, jotka ulkoministeriö lähetti kouluttamaan ja neuvomaan Kroatian armeijaa). Selvitystä ei haluttu kuulla myöskään "USA:n armeijan ja tiedustelupalvelun osallistumisesta" (Binder, "The Role of the United States in the Krajina Issue", Mediterranean Quarterly, 1997). USA osallistui hyökkäykseen suoraan muun muassa pommittamalla Krajinan serbien ilmatorjuntaohjuksia, jotta nämä eivät pystyisi puolustautumaan Kroatian hävittäjiä ja helikoptereita vastaan, ja luovuttamalla Kroatian käyttöön edistyksellistä amerikkalaista sotilasteknologiaa ja tiedustelutioja. USA:lla oli myös "keskeinen rooli" Bosniaan salaa lähetettyjen Iranilaisten aseiden siirtämisessä Kroatiaan (30 prosenttia näistä aseista päätyi sinne).

Kansainvälinen sotarikostuomioistuin tutki tätä ihailua herättänyttä hyökkäystä ja tuotti 150-sivuisen raportin, jonka eräs väliotsikko oli: "Syyte: Operaatio Myrsky, prima facie syyte" (Ray Bonner, New York Times, 21.3.1999). Tuomioistuin totesi "Kroatian armeijan syyllistyneen joukkoteloituksiin, siviilien mielivaltaiseen pommittamiseen ja 'etniseen puhdistukseen'", mutta tutkimusta haittasi se, että Washington "kieltäytyi luovuttamasta tuomioistuimen pyytämää kriittistä todistusaineistoa", ja näin tutkimus näyttää kariutuneen. "Lähes täydellinen kiinnostuksen puute" oikeiden osapuolien suorittamiin etnisiin puhdistuksiin ja muihin raakuuksiin jatkuu yhä, kuten reaktiot Tudjmanin kuolemaan ja Timesin pohdinnat johdonmukaisuudestamme "uuden doktriinin" noudattamisessa Tshetsheniassa osoittavat.

Vieläkin "ankarampi koe" doktriinille oli Turkin hyväksyminen EU-jäsenehdokkaaksi joulukuussa. Aiheen laaja uutisointi onnistui sivuuttamaan olennaisimman asian: Turkin valtavat terrorioperaatiot, joihin sisältyy massiivista etnistä puhdistusta ja jotka on suoritettu olennaisesti USA:n sotilasavun ja -koulutuksen avulla, joka lisääntyi Clintonin kaudella samalla kun raakuudet, jotka olivat paljon vakavampia kuin Naton Serbian pommitukseen väitetysti johtaneet rikokset, saavuttivat huippunsa. Myönnettäköön, että joitakin kysymyksiä esitettiin: New York Timesin otsikko kuului: "Ensimmäinen kysymys Euroopalle: Onko Turkki todella eurooppalainen?" (Stephen Kinzer, 9.12.). USA:n tukemat hirmutyöt mainitaan yhdellä lauseella: "Turkin sota kurdikapinallisia vastaan on laantunut". Aivan samoin Serbian paljon vähäisempi "sota albaanikapinallisia vastaan" olisi "laantunut", jos USA olisi tarjonnut Belgradin hallitukselle ehtymättömän virran viimeisintä aseteknologiaa ja diplomaattista tukea ja jos lehdistö olisi vaiennut asiasta. Vähän ennen tätä Kinzer oli kuvaillut sitä, miten "Clinton esitteli charmiaan Turkissa" (otsikko), kun tämä tapasi maanjäristyksen uhreja ja katsoi empaattisesti silmiin lasta, jota hän piteli hellästi sylissään, ja todisti myös muilla tavoin "legendaarisen kykynsä empatiaan ihmisten kanssa". Tästä kyvystä todistavat Clintonin tukemat valtavat terrorioperaatiot, joista lehdistö ei vieläkään ole "lainkaan kiinnostunut" – samalla, kun ihailemme historiallisesti ainutlaatuista omistautumistamme ihmisoikeuksille.

Joulukuun puolivälissä tähän tarinaan lisättiin selventävä alaviite, kun Turkin, Israelin ja USA:n merivoimat järjestivät yhteisen harjoituksen itäisellä Välimerellä. Tämä oli ei-kovin-hienovarainen varoitus, jonka tarkoituksena oli "painostaa Syyriaa neuvottelemaan Israelin kanssa" USA:n ehdoilla, Associated Press raportoi. Toinen koe doktriinille tarjoutui marraskuun puolivälissä, kuuden Latinalaisen Amerikan johtavan intellektuellin murhan kymmenvuotispäivänä. Heidät ja monta heidän maanmiestään – muun muassa maan johtavan yliopiston rehtorin – murhasi "El Salvadorin armeijaksi" kutsutun USA:n johtaman terroristijärjestön eliittipataljoona, joka oli juuri päässyt USA:n vihreiden berettien koulutuksesta. Näiden jesuiittaintellektuellien murhat olivat kuin piste kammottavan terrorin vuosikymmenelle El Salvadorissa. Harvat edes muistavat heidän nimiään tai ovat lukeneet mitään heidän kirjoituksiaan – räikeänä vastakohtana sille, miten hyvin kamalan vihollisvaltiomme toisinajattelijat tunnetaan. He kärsivät kyllä vakavasta sorrosta, mutta Stalinin jälkeisenä aikana eivät mistään mikä olisi edes kaukaisesti verrattavissa siihen terroriin, jota USA:n hallitsemilla alueilla säännöllisesti harjoitetaan. Samoin kuin itse tapahtumat, tämä kontrasti herättää tärkeitä kysymyksiä, joita ei ikävä kyllä käsitellä.

Kahdesta esimerkistä, joita tarjotaan todistusaineistona omistautumisestamme jaloille periaatteille – Itä-Timorista ja Kosovosta – ei tarvitse sanoa paljoakaan. Mitä tulee Portugaliin kuuluvaan Itä-Timoriin, mitään "väliintuloa" ei tapahtunut. Sen sijaan alueelle lähetettiin Australian johtamia YK:n joukkoja sen jälkeen, kun Washington oli vihdoinkin suostunut antamaan Indonesiaa hallitseville kenraaleille merkin vetäytyä – tuettuaan ensin 24 vuoden ajan Itä-Timorin teurastusta ja sortoa. Washingtonin tuki terrorille jatkui vielä samana vuonna, vuoden 1999 alussa tapahtuneiden valtavien verilöylyjen jälkeen ja sen jälkeen, kun uskottavat lähteet Itä-Timorin katolisessa kirkossa raportoivat, että 3-5 000 ihmistä oli tapettu muutamassa kuukaudessa – yli kaksi kertaa enemmän kuin Kosovossa ennen Naton pommituksia. Lopetettuaan vihdoinkin Indonesian hirmutöiden tukemisen lisääntyvän kansalaisten ja kansainvälisen (etupäässä australialaisen) painostuksen johdosta, Clinton ei tehnyt mitään. USA ei pudottanut ruokaa sadoille tuhansille pakolaisille, jotka olivat nääntymäisillään nälkään Itä-Timorin vuorilla. USA ei myöskään painostanut Indonesian armeijaa muulla kuin satunnaisilla nuhteilla, vaikka nämä yhä pitivät satoja tuhansia pakolaisia vangittuina omalla alueellaan, missä monet heistä vieläkin ovat. Clinton ei myöskään suostu myöntämään Itä-Timorille mitään vakavasti otettavaa apua, puhumattakaan valtavista korvauksista, joita USA:n tulisi maksaa Itä-Timorille jos se ottaisi jalot periaatteensa lainkaan vakavasti.

Tämä suorutus esitetään nyt yhtenä Clintonin suurista hetkistä ja johtavana esimerkkinä "uudesta doktriinista", joka oikeuttaa väliintulon ihmisoikeuksien puolustamiseksi suvereenisuudesta (jota ei ollut) välittämättä. Tässä tapauksessa amnesia ei varsinaisesti ole valikoivaa. On täsmällisempää puhua täydellisestä amnesiasta.

Nykyään hyväksytty versio Kosovon tapauksesta puolestaan on, että "Serbia hyökkäsi Kosovoon murskatakseen separatistialbaanien sissiliikkeen mutta tappoi 10 000 siviiliä ja ajoi 700 000 ihmistä maanpakoon Makedoniaan ja Albaniaan. Nato hyökkäsi Serbiaan ilmavoimin albaanien etniseltä puhdistukselta suojelemisen nimissä [mutta] tappoi satoja serbisiviilejä ja sai kymmenet tuhannet pakenemaan maaseudulle" (Daniel Williams, Washington Post). Ei aivan: kronologia on käännetty keskeisten tapahtumien osalta takaperin tavalla, josta on nyt tullut rutiini. Yksityiskohtaisessa vuoden lopun katsauksessa Wall Street Journalin pääartikkeli (31.12.) hylkää kertomukset "kansanmurhasta", jotka kehitettiin estämään "aiheeseen väsyneitä lehtimiehiä kiinnittämästä huomiota jutun kääntöpuoleen eli Naton pommien tappamiin siviileihin". Journalin mukaan näitä kertomuksia kehitteli muun muassa Naton edustaja Jamie Shea, joka levitti KLA:n radiolähetyksiin perustuvia tarinoita serbian raakuuksista. Raportissa kuitenkin vedetään se johtopäätös, että ne karkotukset ja muut hirmutyöt, jotka todella tapahtuivat, "saattoivat hyvinkin riittää oikeuttamaan [Naton] pommitukset" – jotka kiihdyttivät niitä, kuten odotettiin.

Tämä päättely on nyt yleisesti hyväksyttyä. Sen mukaan USA:n ja sen liittolaisten oli sivuutettava diplomaattiset mahdollisuudet, jotka olivat yhä avoimia (ja joita myöhemmin käytettiin), ja pommitettava sillä odotuksella – joka pian toteutui – että seurauksena olisi valtava humanitaarinen katastrofi, johon vedoten jälkikäteen voitaisi oikeuttaa pommitukset. Toinen perustelu on, että vastaava katastrofi olisi saattanut syntyä joka tapauksessa, vaikka Nato ei olisikaan pommittanut Jugoslaviaa. Tämä on "uusi doktriini" puhtaimmassa muodossaan. Se on ehkä eksoottisin valtion väkivallalle esitetty perustelu tunnetussa historiassa. Se on sitä vaikka sivuuttaisimme väkivallan seuraukset: Serbian siviilikohteiden pommitusten tulokset, Kosovon "puhdistuksen" Naton miehitysjoukkojen nenän edessä ja mahdollisesti vielä vakavammat seuraukset tulevaisuudessa.

Historia paljastaa ulkopolitiikan olleen täysin johdonmukaista – aivan kuten voisi odottaa. Miksi odottaisimme epäjohdonmukaisuutta, kun politiikkaa muokkaavat institutionaaliset tekijät eivät ole muuttuneet (kielletyn kysymyksen mainitakseni)? "Kaksinaismoraalista" puhuminen on yksinkertaisesti välttelyä – itse asiassa pelkurimaista välttelyä, kun otamme huomioon, mitä tosiasioita valikoivan amnesian periaatteen nojalla salataan ja mitä tarjotaan todistusainestona siitä, että jaloja periaatteita muka noudatetaan edes joskus.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]