[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Lyhennetty versio tästä artikkelista julkaistu Yliopisto-lehdessä 14/2000.
 

"Rauhanprosessin" lupaus

Noam Chomsky

Associated Pressin tuorein raportti Camp Davidista heinäkuun 25. päivän iltana alkaa seuraavasti.

"Camp Davidissa käydyt Lähi-Idän rauhanneuvottelut päättyivät tiistaina erimielisyyksiin Itä-Jerusalemin asemasta. Pettynyt presidentti Clinton sanoi, että hän oli kokeillut useita eri lähestymistapoja löytämättä ratkaisua."

Clinton sanoi toivovansa prosessin jatkuvan, kunnes Itä-Jerusalemin ongelma on ratkaistu, jolloin keskeisimmästä erimielisyydestä olisi päästy eroon.

Jotta voisimme käsittää mitä Lähi-Idässä tapahtuu, meidän on syytä ottaa muutama askel taaksepäin ja tarkastella nykyhetken tapahtumia hieman laajemmasta perspektiivistä.

Oli kyseessä sitten tämä, Camp Davidissa tapahtuva tai joku muu "rauhanprosesessi", "rauhanprosessista" keskusteltaessa on aina pidettävä mielessä ilmaisun käytännön mekitys. Per definitionem, "rauhanprosessi" on mitä tahansa, mitä Yhdysvallat kannattaa.

Kun olemme ymmärtäneet tämän periaatteen, voimme myös ymmärtää, miten Washingtonin selkeästi julkilausutut pyrkimykset estää rauhan saavuttaminen voivat edistää rauhanprosessia. Eräänä esimerkkinä tästä ilmiöstä voimme mainita, kuinka lehdistö raportoi Reaganin ulkoministeri George Shultzin "rauhanmatkasta" Keski-Amerikkaan otsikolla: "Shultz suunnittelee rauhanmatkaa Latinalaiseen Amerikkaan". Alaotsikko selitti matkan tavoitteen: "Matka olisi viime hetken yritys heikentää vastustusta contrien avustamiseen." Reaganin hallituksen virkamiehet selittivät, että tämä "rauhanmatka" oli "ainoa tapa pelastaa" apu contrille "kasvavalta vastustukselta kongressissa".

Matkan ajoitus oli tärkeä. Elokuussa 1987 USA:n jyrkästä vastustuksesta huolimatta Keski-Amerikan maiden presidentit olivat saavuttaneet Esquipulas-sopimuksena tunnetun rauhansopimuksen Keski-Amerikan verisisistä konflikteista. Yhdysvallat alkoi välittömästi sabotoida sopimusta, ja seuraavan vuoden tammikuuhun mennessä se oli hyvin pitkälti onnistunut estämään sen täytäntöönpanon. Se oli estänyt sopimuksen ainoaa "korvaamatonta osaa" toteutumasta: USA:n contrille antaman avun loppumista (CIA:n asetoimitukset contrille välittömästi kolminkertaistuivat, ja contrien terrori lisääntyi). Washingtonin oli myös onnistunut eliminoida vihaamansa kansainvälinen tarkkailumissio, joka oli syyllistynyt sen silmissä anteeksiantamattomaan rikkeeseen: se oli totuudenmukaisesti kuvaillut elokuussa tapahtunutta sopimuksen allekirjoittamista seuranneita tapahtumia. Reaganin hallituksen harmiksi Nicaragua kuitenkin hyväksyi Yhdysvaltojen tohtoroiman version rauhansopimuksesta, mikä johti Shultzin "rauhanmatkaan", jonka tarkoituksena oli edistää "rauhanprosessia" takaamalla, että terrorioperaatiot Keski-Amerikassa jatkuvat suunnitelmien mukaisesti.

Siis lyhyesti, "rauhanmatka" oli "viime hetken yritys" estää rauhan saavuttaminen ja mobilisoida Yhdysvaltojen kongressi antamaan tukensa sille "laittomalle voimankäytölle", josta Kansainvälinen tuomioistuin oli äskettäin tuominnut Yhdysvallat.

Lähi-Idän "rauhanprosessilla" on samanlainen historia, vaikkakin tässä tapauksessa Yhdysvaltojen rauhan vastustaminen on ollut vielä äärimmäisempää. Vuodesta 1971 lähtien Yhdysvallat on ollut käytännöllisesti katsoen yksin kansainvälisellä näyttämöllä estäessään diplomaattista ratkaisua Israelin ja Palestiinalaisten konfliktiin: se, mitä sanotaan "rauhanprosessiksi", on todellisuudessa näiden kehitysten historia. Kerratakseni keskeiset tosiasiat lyhyestim marraskuussa 1967 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Yhdysvaltojen aloitteesta päätäslauselman 242. Kuten Yhdysvallat ja muut allekirjoittajat sen eksplisiittisesti ymmärsivät, päätöslauselma 242 vaati kattavaa rauhanratkaisua, joka perustuisi kesäkuuta 1967 edeltäneisiin rajoihin, korkeintaan pienin ja molemminpuolisin myönnytyksin, eikä tarjoaisi palestiinalaisille mitään. Kun Egyptin presidentti Sadat hyväksyi Yhdysvaltojen virallisen kannan helmikuussa 1971, Washington tulkitsi päätäslauselman 242 uudelleen niin, että se vaati nyt vain osittaista Israelin vetäytymistä miehitetyiltä alueilta USA:n ja Israelin päättämällä tavalla.

Associated Pressin raportti Camp Davidin neuvottelujen kariutumisesta, jota lainasin yllä, totesi, että viimeinen virallinen lausunto sanoi "myönnytyksenä Arafatille", että "ainoa tie rauhaan olivat päätöslauselmat, jotka YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Lähi-Idän sotien jälkeen vuosina 1967 ja 1973. Nämä vaativat Israelia luopumaan arabeilta voitetuista alueista turvallisia rajoja vastaan." Vuoden 1967 päätöslauselma on 242, joka vaatii Israelin täydellistä vetäytymistä korkeintaan vähäisin ja molemminpuolisin rajamyönnytyksin; vuoden 1973 päätöslauselma ainoastaan toistaa 242:n sisällön ilman muutoksia. Mutta päätöslauselma 242:n merkitys on muuttunut olennaisella tavalla helmikuun 1971 jälkeen, Washingtonin vaatimusten mukaisesti.

Sadat varoitti, että jos Yhdysvallat ja Israel eivät noudattaisi YK:n päätöslauselmaa 242, tämä johtaisi sotaan. Yhdysvallat sen enempää kuin Israelkaan ei ottanut häntä vakavasti ­ omituisin triumfalistisin ja rasistisin perustein, jotka myöhemmin tuomittiin ankarasti Israelissa. Egypti kävikin sotaan lokakuussa 1973. Sota osoittautui lähes katastrofaaliseksi Israelin ja koko maailman kannalta: ydinsodan vaara ei ollut vähäinen. Vuoden 1973 sota sai jopa Henry Kissingerin ymmärtämään, että Egypti ei ollut paariavaltio, jota ei tarvitsisi ottaa huomioon suunnitelmissa. Siksi Washington valitsi varasuunnitelman: eristää Egypti konflikista niin, että Israel kykenisi lisääntyvällä USA:n tuella liittämään miehitetyt alueet itseensä ja hyökkäämään Libanoniin. Tämä saavutettiin Camp Davidissa vuonna 1978, sopimuksessa, jota on siitä lähtien pidetty yhtenä "rauhanprosessin" suurista hetkistä.

Samalla USA esti vetollaan YK:n turvallisuusneuvostoa hyväksymästä päätöslauselmia, joissa vaadittiin päätöslauselma 242:n mukaista diplomaattista ratkaisua sekä palestiinalaisten oikeuksien kunnioittamista. USA myös äänesti vastaavia yleiskokouksen päätöslauselmia vastaan (yhdessä Israelin ja toisinaan muutaman muun satelliittivaltionsa kanssa) ja muilla tavoin blokeerasi kaikki Euroopan, arabivaltioiden tai PLO:n pyrkimykset rauhanomaiseen ratkaisuun. Tätä johdonmukaista diplomaattisen ratkaisun vastustamista kutsutaan "rauhanprosessiksi". Todelliset tapahtumat on kauan sitten kielletty mediassa, ja hyvin pitkälti jopa akateemisessa tutkimuksessa niitä ei ole tunnustettu, mutta niiden toteaminen on kuitenkin helppoa.

Persianlahden sodan jälkeen Ydysvallat oli vihdoinkin niin vahvassa asemassa, että se kykeni saamaan läpi oman yksipuolisen rejektionistisen kantansa. Näin Yhdysvallat myös teki, ensin Madridissa vuoden 1991 lopulla, ja sitten eri PLO:n ja Israelin välisissä sopimuksissa vuodesta 1993 eteenpäin. Näiden toimenpiteiden jouduttamana "rauhanprosessi" on edennyt kohti Bantustan-tyyppisiä järjestelyjä, joihin USA ja Israel ovat jatkuvasti pyrkineet. Tämän pitäisi olla selvää kenelle tahansa tarkkailijalle, joka on pitänyt silmänsä auki ­ se on selvää sekä sopimuksista että niiden toteutuksesta. Tämä johtaakin meidät nykyiseen vaiheeseen: Camp David heinäkuussa 2000.

Useamman viikon kestäneiden neuvottelujen aikana säännöllisesti raportoitiin, että suurin kiistakysymys oli Jerusalem. Yllä lainattu viimeinen raportti toistaa tämän väitteen. Väite ei ole epätosi, mutta se on hieman harhaanjohtava. On ehdotettu "luovia" ratkaisuja, joissa palestiinalaishallinto olisi osittain hallinnut Jerusalemia ­ tai Al-Qudsia, kuten kaupunkia nimitetään arabiaksi. Tämä olisi tarkoittanut arabikaupunginosien palestiinalaishallintoa, jonkinlaista järjestelyä islamilaisille ja kristillisille pyhille paikoille ja palestiinalaisille pääkaupunki lähellä Jerusalemia sijaitsevcassa Abu Disin kylässä, jonka nimi saatettaisi muuttaa "Al-Qudsiksi". Tällainen yritys olisi saattanut onnistua, ja saattaa vieläkin onnistua. Mutta kohtaamme vaikeamman ongelman heti, kun kysymme: Mikä on Jerusalem?

Kun Israel miehitti Länsirannan kesäkuussa 1967, se liitti Jerusalemin itseensä ­ eikä tehnyt sitä eritysen kohteliaalla tavalla. Äskettäin Israelissa on esimerkiksi paljastunut, että Mughrabin arabikaupunginosa lähellä itkumuuria tuhottiin niin kiireessä 10. kesäkuuta, että tuntematon määrä palestiinalaisia hautautui maansiirtokoneiden jättämiin raunioihin.

Israel pian kolminkertaisti kaupungin alueen. Rakennusohjelmat, joita kaikki hallitukset noudattivat suhteellisen johdonmukaisesti, tähtäsivät "suur-Jerusalemin" rajojen laajentamiseen. Suunnitelmat käyvät ilmi uusista kartoista. 28. kesäkuuta johtava päivälehti Ha'aretz julkaisi kartan, joka kuvasi "Israelin suunnitelmaa pysyväksi ratkaisuksi". Se on käytänössä katsoen identtinen hallituksen kuukautta aiemmin esittämän "pysyvä status -kartan" kanssa. Huomattavasti laajennetua "Jerusalemia" ympäröivä alue, joka aiotaan liittää Israeliin, ulottuu joka suuntaan. Se ulottuu kauas Ramillahista pohjoiseen ja Betlehemistä etelään ­ nämä ovat kaksi tärkeintä palestiinalaiskaupunkia Jerusalemin lähellä. Samoin kuin kaikki palestiinalaiset alueet, nämä kaupungit on eristetty Jerusalemista, Länsirannan elämän keskuksesta Israelin miehittämillä alueilla. Alue, jonka Israel aikoo liittää itseensä Jerusalemista itään, pitää sisällään Ma'ale Adumin nopeasti kasvavan israelilaiskaupungin ja ulottuu Vered Jerikoon asti, joka on pieni asutus Jerikon kaupungin rajalla. Israelin vaatima vyöhyke jatkuu Jordanian rajalle asti. Koko Jordanian raja tullaan liittämään Israeliin yhdessä Jerusalemia ympäröivän alueen kanssa, joka leikkaa Länisrannan kahtia. Toinen vyöhyke, jonka Israel aikoo liittää itseensä vähän tästä pohjoiseen myös leikkaa Länsirannan käytännöllisesti katsoen kahtia.

Viime vuosien intensiivisten rakennus- ja uudisasutusprojektien tarkoituksena on ollut "luoda tosiasioita", jotka johtaisivat tähän "pysyvään ratkaisuun". Tämä on selvästi ollut kaikkien hallitusten tavoitteena vuoden 1993 syyskuun "Oslon sopimuksesta" lähtien. Toisin kuin monet kommentaarit väittävät, viralliset "kyyhkyt" (Rabin, Peres, Barak) ovat olleet vähintään yhtä sitoutuneita tähän projektiin kuin vihattu Benjamin Netanjahu, vaikka he ovat onnistuneet toteuttamaan projektia herättämättä yhtä paljon protestia ­ tuttu kuvio täälläkin. Tämän vuoden helmikuussa, että vuoden 1998 (Netanjahun aikana) ja tämän vuoden (Barakin aikana) välillä uudisrakentaminen on lisääntynyt melkein kolmanneksella. Israelilaisen kirjeenvaihtajan Nadav Shragain analyysi paljastaa, että vain murto-osaa asutuksille tarkoitetusta maasta todellisuudessa käytetään maanviljelyyn tai mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen. Esimerkiksi Ma'ale Adumimille on annettu 16 kertaa enemmän maata kuin se todellisuudessa käyttää, ja vastaavasti on toimittu muualla. Palestiinalaiset ovat valittaneet Israelin korkeimpaan oikeuteen Ma'ale Adumimin laajenemisesta, mutta heidän valituksensa on hylätty. Hylättyään yhden valituksen viime vuoden marraskuussa korkein oikeus selitti, että "[palestiinalaisten] naapurikylien asukkaille saattaa olla jotain hyötyäkin Ma'Ale Adumimin taloudellisesta ja kulttuurillisesta kehityksestä", joka on leikkaamassa Länsirantaa keskeltä poikki.

Nämä projektit on toteutettu yhdysvaltalaisten veronmaksajien tuella, mikä on edellyttänyt huomattavaa "luovuutta", koska USA:n ulkomaanapua ei virallisesti saa käyttää näihin tarkoituksiin.

Tarkoituksena on, että tuleva palestiinalaisvaltio koostuisi näljästä kantonista Länsirannalla: (1) Jeriko, (2) eteläinen kantoni, joka jatkuu Abu Disiin (palestiinalaisten uuteen "Jerusalemiin") asti, (3) pohjoinen kantoni, johon kuuluvat Nablusin, Jeninin ja Tulkarmin palestiinalaiskaupungit ja (4) Ramallahin sisältävä keskuskantoni. Kantonit ovat kokonaan Israeliin liitettyjen alueiden ympäröimiä. Palestiinalaisväestön asutuskeskuksia hallitsee palestiinalaishallinto ­ muunnelma kolonialistisesta järjestelmästä, joka on Israelin ja Yhdysvaltojen näkökulmasta ainia hyväksyttävä vaihtoehto. Gazaa, viidettä kantonia, koskevat suunnitelmat ovat epäselviä: Israel saattaa luopua siitä, tai sitten se saattaa etelän rannikkoalueen ja toisen vyöhykkeen, joka leikkaisi Gazan kahtia Gazan kaupungista etelään.

Nämä suunnitelmat ovat samansuuntaisia kuin ne ehdotukset, joita Israel on esittänyt vuodesta 1968 lähtien, jolloin se ryhtyi toteuttamaan "Allonin suunnitelmaa". Tätä suunnitelmaa ei koskaan esitetty virallisesti, mutta sen tarkoituksena oli nähtävästi sulauttaa 40% Länsirannasta Israeliin. Sen jälkeen tarkempia suunnitelmia ovat esittäneet äärioikeistolainen kenraali Sharon, Työväenpuolue sekä muut. Perusperiaatteena on se, että kaikki Länsirannan käytökelpoinen maa ja tärkeimmät resurssit (lähinnä vesi) tulevat pysymään Israelin hallinnassa, mutta Länsirannan väestöä tulee hallitsemaan palestiinalainen nukkehallitus, jonka odotetaan olevat korruptoitunut, väkivaltainen ja tottelevainen. Sitten palestiinalaisten hallitsemien kantonit voivat tarjota Israelin taloudelle halpaa työvoimaa. Ehkä pitkällä tähtäimellä palestiinalaisväestö voidaan "siirtää" pois kokonaan, tavalla tai toisella, kuten on kauan toivottu.

On mahdollista esittää "luovia" suunnitelmia, jotka ratkaisisivat Jerusalemin pyhiä paikkoja ja palestiinalaiskaupunginosia koskevat kiistat. Mutta todelliset ongelmat ovat toisaalla. Eikä ole lainkaan selvää, että niitä on mahdollista ratkaista sen kansallisvaltoiden järjestelmän puitteissa, jota Länsi on vuosisatojen ajan levittänyt valloituksillaan ja jolla on ollut tappavia vaikutuksia itse Euroopan sisällä, muusta maailmasta puhumattakaan.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]