[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Itä-Timorin veriteot

 NOAM CHOMSKY

 Lokakuu 1999

 [Tätä artikkelia ei ole julkaistu suomeksi muualla. -JY-V]

Ei ole helppoa kirjoittaa Itä-Timorin viimeaikaisista tapahtumista teeskennellyn tyynesti ja kiihkottomasti. Kauhun ja häpean tunteita vahvistaa se, että rikokset ovat niin tuttuja ja että ne olisi niin helposti voitu estää. Tämä on pitänyt paikkansa siitä lähtien, kun Indonesia miehitti Itä-Timorin vuonna 1975 USA:n diplomaattisella tuella ja aseilla -- joita käytettiin laittomasti mutta salaisella valtuutuksella; uusia aseita lähetettiin salaa jopa virallisen “asevientikiellon” aikana. Ei ole ollut mitään tarvetta uhata Indonesiaa pommituksilla tai edes pakotteilla. Olisi riittänyt jos USA liittolaisineen olisi lopettanut aktiivisen osallistumisensa ja ilmoittanut läheisille yhteistyökumppaneilleen Indonesian armeijan johdossa, että raakuudet on lopetettava ja alueelle myönnettävä sen itsemääräämisoikeus, jolle YK ja Kansainvälinen tuomioistuin ovat ilmaiseet tukensa. Emme voi muuttaa menneisyyttä mutta meidän pitäsi edes kyetä tunnustamaan tekomme ja hyväksymään moraalinen vastuumme pelastaa sen, mitä Itä-Timorista enää on pelastettavissa ja maksaa maalle valtavia sotakorvauksia -- mitätön hyvityksen ele hirvittävistä rikoksista.

Tämän petoksen ja rikoskumppanuuden tarinan viimeinen luku alkoi heti elokuun 30. päivänä 1999 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, jolloin Itä-Timorin väestö äänesti ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta. Indonesian armeijan järjestämät ja ohjaamat hirmutyöt kiihtyivät välittömästi. YK:n Itä-Timorin -missio (Unamet) raportoi 11. syyskuuta:

Todistusainesto miliisijoukkojen ja armeijan välisestä suorasta yhteydestä on kiistatonta ja Unamet on viime kuukausina dokumentoinut sen aukottomasti. Mutta Itä-Timorin tuhoamisen mittakaava ja perusteellisuus viime viikon aikana on paljastanut armeijan osallistuvan uudella tavalla avoimesti operaatioon, joka oli aiemmin salaisempi.

Unamet varoitti, että “pahin saattaa vielä olla edessä... Ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että nämä ovat ensimmäiset vaiheet kansanmurhassa, jonka tarkoituksena on väkivalloin hävittää Itä-Timorin ongelma.”

Indonesian historian tutkija John Roosa, joka oli yksi kansanäänestyksen virallisista tarkkailijoista, kuvaili tilannetta terävästi: “Ottaen huomioon, että väkivalta oli niin helposti ennustettavissa, se olisi ollut helppo estää... Mutta äänestystä edeltäneinä viikkoina Clintonin hallitus kieltäytyi keskustelemasta [kansainvälisten joukkojen lähettämisestä] Australian ja muiden maiden kanssa. Vielä senkin jälkeen kun väkivalta oli alkanut, hallitus jahkaili useita päiviä”, kunnes kansainvälinen (pääasiallisesti Australialainen) ja kansalaisten painostus pakotti sen tekemään joitakin mitättömiä eleitä. Jo nämä epäselvät viestit riittivät painostamaan Indonesian kenraalit muuttamaan suunnitelmansa ja hyväksymään kansainvälisten joukkojen läsnäolon -- osoituksena siitä latentista vaikutusvallasta, jota USA on aina pystynyt käyttämään.

0pt">Samat valtasuhteet takaavat sen, että YK ei pysty tekemään mitään ilman USA:n hyväksyntää ja aloitetta. Sillä aikaa kun Clinton “jahkaili”, lähes puolet väestöstä oli YK:n arvioiden mukaan karkotettu kodeistaan ja tuhansia murhattiin. Samat ilmavoimat, jotka kykenivät siviilikohteiden täsmäpommitukseen Novi Sadissa, Belgradissa ja Poncevassa, eivät nyt pysty pudottamaan ruokaa ihmisille, jotka elävät nälkäkuoleman partaalla Itä-Timorin vuorilla, minne TNI:n USA:n ja sen yhtä kyynisten liittolaisten aseistamien ja kouluttamien joukkojen terrori on ajanut heidät.

Viime aikojen tapahtumat palauttavat mieleen karvaita muistoja niille, jotka eivät ole vapaaehtoisesti tietämättömiä. Olemme nähneet 20 vuoden takaisien tapahtumien häpeällisen uusinnan. Suoritettuaan Carterin hallituksen olennaisella tuella valtavan teurastuksen Itä-Timorissa vuosina 1977-78, Indonesia uskalsi päästää diplomaatteja, heidän joukossaan USA:n suurlähettiläs Edward Masters, lyhyelle vierailulle alueelle. He tunnustivat, että Indonesia oli saanut aikaan valtavan humanitaarisen katastrofin. Seurauksia kuvaili Benedict Anderson, yksi arvovaltaisimmista Indonesia-tutkijoista. “Yhdeksän pitkän kuukauden ajan”, Anderson todisti YK:ssa, “suurlähettiläs Masters ei suostunut ehdottamaan humanitaarisen avun antamista Itä-Timorille, ei edes ulkoministeriön sisällä”, vaan odotti “kunnes kenraalit Jakartassa antoivat hänelle vihreän valon” -- kunnes he tunsivat olonsa “kyllin turvalliseksi päästääkseen ulkomaisia vierailijoita [Itä-Timoriin]”, kuten eräässä USA:n ulkoministeriön sisäisessä asiakirjassa todettiin. Vasta silloin USA harkitsi tekojensa seurausten lievittämistä jollain tavoin.

0pt">Samaan aikaan kun TNI puolisotilaallisine joukkoineen poltti pääkaupunki Diliä syyskuussa 1999, murhasi ja riehui entistä kiivaammin, USA:n puolustusministeriö ilmoitti, että “USA:n ja Indonesian [asevoimien] yhteinen koulutusharjoitus, jossa keskityttiin humanitaariseen ja katastrofiapuun, päättyi 25. elokuuta”, viisi päivää ennen kansanäänestystä. Koulutusta käytettiin muutaman päivän sisällä tuttuun tapaan, kuten kaikki paitsi vapaaehtoisesti sokeat ymmärtänevät kuultuaan samoja tarinoita samoin seurauksin vuosikausia.

Eräs karmiva esimerkki on vallankaappaus, joka aloitti kenraali Suharton valtakauden vuonna 1965. Armeijan johtamissa verilöylyissä tapettiin muutaman kuukauden sisällä satoja tuhansia, enimmäkseen maattomia talonpoikia, ja vasemmiston massapuolue PKI tuhottiin. Lännessä tähän saavutukseen reagoitiin lähes euforisesti, ja Indonesian “maltillisia” kenraaleja, Suhartoa ja tämän yhteistyökumppaneita, jotka olivat puhdistaneet yhteiskunnan ja avanneet sen ulkoiselle riistolle, ylistettiin maasta taivaaseen. Puolustusministeri Robert McNamara todisti kongressille, että USA:n sotilasapu ja koulutus oli “tuottanut osinkoa” -- mihin sisältyi puoli mijoonaa ruumista; “valtavia osinkoja”, kongressin raportissa todettiin. McNamara kertoi presidentti Johnsonille, että USA:n sotilasapu “rohkaisi [armeijaa] toimimaan PKI:ta vastaan kun tilaisuus tuli.” Kontaktit Indonesian armeijan upseerien kanssa, joihin kuului yliopistojen ohjelmia, olivat “hyvin tärkeitä tekijöitä Indonesian uuden poliittisen eliitin [armeijan] myönteisten asenteiden muovaamisessa.”

Sama intensiivinen sotilasapu, -koulutus ja yhteydenpito ovat jatkuneet viimeiset 35 vuotta, elokuun 1999 humanitaarisiin harjoituksiin asti. Muutamaa kuukautta aiemmin, pian kymmenien Liquican kirkoon piiloutuneiden pakolaisten joukkomurhan jälkeen, USA:n laivaston Tyynenmeren komentaja amiraali Dennis Blair vakuutteli TNI:n komentajalle kenraali Wirantolle, että USA:n tuki ja avustus tulevat jatkumaan, ja ehdotti uutta yhteistä sotilasharjoitusta. Tätä historiaa vasten, jota olen tässä käsitellyt vain hyvin pinnallisesti, ja joka on usein toistettu muualla, USA:n hallitus ylistää “USA:n Indonesian armeijan tulevielle johtajille vuosikausia antaman koulutuksen ja Indonesian-sotilasapuun käytettyjen miljoonien dollareiden arvoa”, ja suosittelee lisää samaa Indonesialle ja muulle maailmalle.

Syyt tämän häpeällisen historian takana tunnustetaan toisinaan rehellisesti. Viimeisimpien raakuuksien aikana muuan diplomaatti Jakartassa kuvaili suurvaltojen “dilemmaa” seuraavasti: “Indonesialla on merkitystä ja Itä-Timorilla ei ole.” Siksi on ymmärrettävää, että USA tyytyy tehottomiin paheksuviin eleisiin ja pysyy kannassaan, että Itä-Timorin turvallisuus “on Indonesian hallituksen vastuulla, ja me emme halua ottaa sitä vastuuta heiltä pois.” USA ilmaisi virallisen kantansa muutama päivä ennen elokuun kansanäänestystä täysin tietoisena siitä, miten Indonesia oli hoitanut “vastuunsa”, ja miten se hoiti sitä yhä, kun synkimmät ennustukset pian toteutuivat.

0pt">Tätä ajattelua selittivät perusteellisemmin kaksi New York Timesin Aasia-asiantuntijaa: he kirjoittavat, että Clintonin hallitus “on laskenut, että USA:n on asetettava suhteensa Indonesiaan, yli 200 miljoonan asukkaan mineraalirikkaaseen maahan, Itä-Timorin, 800 000 asukkaan pienen, köyhän, itsenäisyyttä haluavan maan poliittisesta kohtalosta huolehtimisen edelle.” Toinen maanlaajuinen sanomalehti Washington Post lainaa Asia Pacific Policy Centerin esimiestä Douglas Paalia: “Timor on pelkkä töyssy tiellä Jakartaan, ja meidän on päästävä sen yli turvallisesti. Indonesia on todella iso paikka ja todella keskeinen alueen vakauden kannalta.”

Termiä “vakaus” on kauan käytetty eufemismistisesti. Todellisuudessa se viittaa “poliittisen eliitin myönteiseen asennoitumiseen” – asennoitumiseen ulkomaisiin sijoittajiin ja maailman johtajiin, ei alamaisiinsa.

Washingtonin retoriikan mukaan “We don't have a dog running in the East Timor race.” Näin ollen se mitä Itä-Timorissa tapahtuu ei kuulu meille. Mutta Australian intensiivisen painostuksen jälkeen laskelmat muuttuivat: “we have a very big dog running down there called Australia and we have to support it,” korkea hallituksen virkamies totesi. USA:n tukemien rikosten uhrit “pienessä, köyhässä maassa” eivät ole edes “a small dog”.

Ne, jotka olivat vastuussa vuoden 1975 miehityksestä, ymmärsivät keskeiset periaatteet oikein hyvin. Ne ilmaisi USA:n YK-suurlähettiläs Daniel Patrick Moynihan sanoilla, jotka kaikkien, jotka ovat vakavasti kiinnostuneita maailmanpolitiikasta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä oikeudesta, tulisi opetella ulkoa. Turvallisuusneuvosto tuomitsi miehityksen ja määräsi Indonesian vetäytymään, ilman menestystä. Vuonna 1978 julkaistuissa muistelmissaan Moynihan selittää miksi:

Yhdysvallat toivoi asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuivat, ja toimi tämän tuloksen aikaansaamiseksi. Ulkoministeriö halusi, että YK:sta tehdään täysin kyvytön suorittamaan mitään toimenpiteitä. Tämä tehtävä annettiin minulle, ja minä suoritin sen huomattavalla menestyksellä.

Menestys oli todellakin huomattava. Moynihan viittaa raportteihin, joiden mukaan kahden kuukauden sisällä 60 000 ihmistä oli tapettu, “kymmenen prosenttia väestöstä, lähes sama määrä suhteessa väkilukuun kuin Neuvostoliiton toisen maailmansodan kuolonuhrien määrä.” Hän lisää, että eräs menestyksen merkki oli, että vuoden sisällä “aihe oli kadonnut lehdistöstä.” Niin se katosikin, samaan aikaan kun miehittäjät kiihdyttivät hyökkäystään. Raakuudet saavuttivat huippunsa kun Moynihan kirjoitti vuosina 1977-78. Carterin “ihmisoikeushallitukselta” saaduin ajanmukaisin asein Indonesia suoritti tuhoisan hyökkäyksen satoja tuhansia vuorille paenneita ihmisiä vastaan ja ajoi hengissä selvinneet hallitsemilleen alueille. Tuolloin uskottavat Itä-Timorin katolisen kirkon lähteet yrittivät julkistaa 200 000 kuolonuhrin arviotaan, josta tuli myöhemmin yleisesti hyväksytty luku -- jatkuvan kieltämisen jälkeen.

Kun teurastuksen tahti alkoi lähetä kansanmurhaa, Englanti ja Ranska ryhtyivät aseistamaan ja diplomaattisesti tukemaan Indonesiaa. Muutkin vallat pyrkivät osallistumaan tuottoisaan aggressioon ja teurastukseen seuraten tuttuja periaatteita.

Tarina ei ala vuodesta 1975, sillä Itä-Timor ei jäänyt toisen maailmansodan jälkeisen maailman suunnittelijoilta huomaamatta. Presidentti Rooseveltin neuvonantaja Sumner Welles pohdiskeli, että Itä-Timorille tulisi myöntää itsenäisyys, mutta “siihen menisi ainakin tuhat vuotta”. Itätimorilaiset ovat uskomattomalla rohkeudellaan pyrkineet osoittamaan tämän kyynisen ennustuksen virheelliseksi ja kärsineet samalla hirvittäviä tappioita. Ehkä 50 000 itätimorilaista kuoli puolustaessaan pientä Japanilaisia vastaan taistelevaa australialaiskommadojen ryhmää -- heidän rohkeutensa saattoi pelastaa Australian Japanin miehitykseltä. Kolmasosa väestöstä kuoli Indonesian miehityksen ensimmäisten vuosien aikana, moni muu sen jälkeen.

Vuosi 1999 alkoi toiveikkaasti. Indonesian väliaikainen presidentti Habibie ilmoitti pitävänsä kansanäänestyksen, jossa itätimorilaiset saisivat valita Indonesiaan liittymisen (“autonomian”) tai itsenäisyyden. Armeija pyrki välittömästi estämään tämän tuloksen terrorilla ja pelottelulla. Elokuun kansanäänestykseen johtaneiden kuukausien aikana 3 000 - 5 000 kuoli uskottavien Katolisen kirkon lähteiden mukaan. Luku oli kaksinkertainen Naton pommituksia edeltäneiden Kosovon kuolonuhrien määrään nähden, yli nelinkertainen väkilukuun suhteutettuna. Laajalle levinnyt ja sadistinen terrori oli tarkoitettu varoitukseksi niille, jotka rohkenivat uhmata miehitysjoukkoja.

Väkivallasta ja uhkailusta huolimatta lähes koko väestö äänesti. Lähes 80% äänesti itsenäisyyden puolesta. Sitten seurasi TNI:n hirmutöiden viimeinen vaihe, jonka tavoitteena oli tuloksen mitätöiminen tappamisella, karkotuksilla ja polttamisella. Kahden viikon sisällä saattoi kuolla yli 10 000 ihmistä maanpakoon ajetun rauhannobelistin, piispa Carlos Belon mukaan.

Jo ennen Habibien yllättävää ilmoitusta kansanäänestyksestä, armeija ennakoi haastetta vallalleen ja Itä-Timorin voimavarojen kontrollille ja ryhtyi tekemään tarkkoja suunnitelmia, joiden “tavoitteena oli, yksinkertaisesti... kansakunnan tuhoaminen.” Armeijan suunnitelmat olivat läntisten tiedustelupalvelujen tiedossa, kuten aina. TNI värväsi tuhansia länsitimorilaisia ja toi alueelle joukkoja Jaavalta. Mikä vielä pahaenteisempää, armeija lähetti alueelle pelättyjä, USA:n kouluttamia Kompassus-erikoisjoukkojaan, ja sotilasneuvonantajaksi pahamaineisen kenraali Makarimin, USA:n kouluttaman tiedusteluspesialistin, jolla oli aiempaa kokemusta Itä-Timorista.

Terrori ja tuhoaminen alkoi vuoden alussa. Siitä vastuussa olevien TNI:n joukkojen on lännessä sanottu toimineen “omin päin”, mikä on vähintäänkin kyseenalainen arvio. On monta hyvää syytä uskoa Beloa, kun hän pitää TNI:n komentajaa kenraali Wirantoa suoraan vastuussa tapahtumista. Näyttää siltä, että miliisijoukkoja ovat ohjanneet Kompassuksen eliittijoukot, joita “USA:n ja Australian joukot ovat säännöllisesti kouluttaneet, kunnes [Kompassuksen] käytöksestä tuli liiaan suuri häpeä sen ulkomaisille ystäville”, kertoo kokenut Aasian-kirjeenvaihtaja David Jenkins. Benedict Anderson toteaa, että näiden joukkojen “raakuus on legendaarista”: Itä-Timorissa niistä “tuli kaikenlaisten hirmutöiden edelläkävijä ja vertauskuva” -- näihin kuuluvat systemaattiset raiskaukset, kidutukset ja teloitukset, ja naamioituneiden rikollisjoukkojen organisointi. Kompassuksen taktiikka on lainattu USA:n Etelä-Vietnamissa toteuttamasta Phoenix-ohjelmasta, joka tappoi kymmeniä tuhansia talonpoikia ja huomattavan osan Etelä-Vietnamin poliittisista aktivisteista, sekä CIA:n ohjaamien Nicaraguan contrien taktiikasta, Jenkins kirjoittaa. Valtioterroristit “eivät jahdanneet pelkästään kaikista radikaaleimpia itsenäisyyden kannattajia vaan myös maltillisia, ihmisiä, joilla oli vaikutusvaltaa yhteisöissään.” “Tämä on Phoenix”, eräs lähde Jakartassa raportoi: tavoitteena on “terrorisoida kaikkia” – kansalaisjärjestöjä, Punaista ristiä, YK:ta, journalisteja.

Kauan ennen kansanäänestystä Indonesian armeijan Dilin komentaja eversti Tono Suratman varoitti seurauksista: “Haluasin välittää seuraavan viestin. Jos Itsenäisyyden kannattajat voittavat... kaikki tuhotaan... tilanne tulee olemaan pahempi kuin 23 vuotta sitten.” Toukokuun alussa, jolloin sopimus kansanäänestyksestä allekirjoitettiin, eräässä armeijan asiakirjassa määrättiin, että “Jos itsenäisyyden kannattajat voittavat, joukkomurhia tulee suorittaa joka kylässä tuloksen julkistamisen jälkeen." Itsenäisyysliike “on tuhottava johtajista juuriin asti”. Australian lehdistö raportoi diplomaattisiin, kirkon ja miliisilähteisiin perustuen, että “satoja moderneja rynnäkkökiväärejä, kranaatteja ja tykkejä on varastoitu siltä varalta, että autonomiavaihtoehto häviää äänestyksen”, ja että armeijan ohjaamat miliisijoukot saattavat suunnitella Itä-Timorin valloittamista, jos kansa ilmaisee tahtonsa terrorista huolimatta.

Armeijan “ulkomaiset ystävät” ymmärsivät tämän. He ymmärsivät myös, miten terrori voitaisiin pysäyttää, mutta sen sijaan tyytyivät vältteleviin ja empämääräisiin reaktioihin, jotka Indonesian kenraalit saattoivat helposti tulkita “vihreäksi valoksi” suunnitelmalleen.

Tätä synkkää historiaa on tarkasteltava USA:n ja Indonesian toisen maailmansodan jälkeisten suhteiden taustaa vasten. Indonesialla oli keskeinen rooli USA:n globaaleissa suunnitelmissa johtuen sen huomattavista luonnonvaroista ja strategisesta sijainnista. Näistä tekijöistä johtuen USA pyrki 40 vuotta sitten hajoittamaan Indonesian, jota pidettiin tuolloin liian demokraattisena, koska se salli jopa vasemmistolaisen talonpoikaispuolueen PKI:n toiminnan. Samat tekijät selittävät lännen tuen tappajien ja kiduttajien hallitukselle, jota saamme kiittää maan “myönteisestä asennoitumisesta” vuonna 1965. Indonesian kenraalien saavutukset käsitettiin myös osoitukseksi USA:n Indokiinan sotien järkevyydestä, sillä yksi noiden sotien huomattava motivaatio oli pelko siitä, että -- Kissingerilaista retoriikkaa lainatakseni -- itsenäisen nationalismin “virus” saattaisi levitä Indokiinasta Indonesiaan. Tuki Itä-Timorin miehitykselle oli refleksinomaista, mutta laajemmassa analyysissä tulisi myös ottaa huomioon, että Portugalin siirtomaavallan romahduksella oli samanlaisia seurauksia Afrikassa, missä Etelä-Afrikka oli lännen tukeman terrorin toteuttaja. Kautta tämän aikakauden, kylmää sotaa käytettiin rutiininomaisesti peitteenä inhottaville motiiveille ja toiminnalle, erityisesti Kaakkois-Aasiassa.

Meidän pitäsi jo kyetä luopumaan näistä myyteistä ja tunnustamaan toimintamme syyt ja seuraukset – ei ainoastaan Itä-Timorissa. Itä-Timorissa meillä on vielä aikaa -- joskin vain hyvin vähän -- pysäyttää yksi tämän kammottavan vuosisadan inhottavimmista murhenäytelmistä.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri


[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]