[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Ajankohtaistettu versio aikaisemmasta artikkelista "Itä-Timorin veriteot". Lyhennetty versio tästä artikkelista julkaistu Ydin-lehdessä 4/2000.
 

Länneltä "vihreä valo" sotarikoksille

Noam Chomsky

Ei ole helppoa kirjoittaa Itä-Timorin viime syksyisistä tapahtumista teeskennellyn tyynesti ja kiihkottomasti. Kauhun ja häpean tunteita vahvistaa se, että rikokset ovat niin tuttuja ja että ne olisi niin helposti voitu estää. Näin on ollut siitä lähtien, kun Indonesia miehitti Itä-Timorin vuonna 1975 USA:n diplomaattisella tuella ja aseilla -- joita käytettiin laittomasti mutta salaisella valtuutuksella; uusia aseita lähetettiin salaa jopa virallisen "asevientikiellon" aikana. Ei ole ollut mitään tarvetta uhata Indonesiaa pommituksilla tai edes pakotteilla. Olisi riittänyt jos USA liittolaisineen olisi lopettanut aktiivisen osallistumisensa ja ilmoittanut läheisille yhteistyökumppaneilleen Indonesian armeijan johdossa, että raakuudet on lopetettava ja alueelle myönnettävä itsemääräämisoikeus, jota YK ja Kansainvälinen tuomioistuin ovat sille vaatineet. Emme voi muuttaa menneisyyttä mutta meidän pitäsi edes kyetä tunnustamaan tekomme ja hyväksymään moraalinen vastuumme pelastaa sen, mitä Itä-Timorista enää on pelastettavissa sekä maksaa maalle valtavia sotakorvauksia -- mitätön hyvityksen ele hirvittävistä rikoksista.

Tämän petoksen ja rikoskumppanuuden tarinan viimeinen luku alkoi heti elokuun 30. päivänä 1999 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, jolloin Itä-Timorin väestö äänesti ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta. Indonesian armeijan organisoimat hirmutyöt kiihtyivät välittömästi. Indonesian historian tutkija John Roosa, joka oli yksi kansanäänestyksen virallisista tarkkailijoista, kuvaili tilannetta terävästi: "Ottaen huomioon, että väkivalta oli niin helposti ennustettavissa, se olisi ollut helppo estää... Mutta äänestystä edeltäneinä viikkoina Clintonin hallitus kieltäytyi keskustelemasta [kansainvälisten joukkojen lähettämisestä] Australian ja muiden maiden kanssa. Vielä senkin jälkeen kun väkivalta oli alkanut, hallitus jahkaili useita päiviä", kunnes kansainvälinen (pääasiallisesti Australian) ja omien kansalaisten painostus pakotti sen tekemään joitakin mitättömiä eleitä. Jo nämä epäselvät viestit riittivät painostamaan Indonesian kenraalit muuttamaan suunnitelmansa ja hyväksymään kansainvälisten joukkojen läsnäolon -- osoituksena siitä piilevästä vaikutusvallasta, joka USA:lla on aina ollu käytössään. Vaikutusvalta on vain kasvanut Indonesian talousromahduksen jälkeen vuonna 1997.
 

Karvaita muistoja

Viime aikojen tapahtumat palauttavat mieleen karvaita muistoja niille, jotka eivät valitse asennetta, jota jokut ovat nimittäneet "vapaaehtoiseksi tietämättömyydeksi" [ks. Chomsky, Uusi sotilaallinen humanismi, ss. 15-16 -kääntäjä]. Olemme nähneet häpeällisen uusinnan 20 vuoden takaisista tapahtumista. Suoritettuaan Carterin hallituksen tuella valtavan teurastuksen Itä-Timorissa vuosina 1977-78, Suharton hallitus uskalsi päästää diplomaatteja, heidän joukossaan USA:n suurlähettiläs Edward Masters, lyhyelle vierailulle alueelle. Suurlähettiläät ja heidän mukanaan matkustaneet journalistit tunnustivat Indonesian aikaansaaneen valtavan humanitaarisen katastrofin, jota voitiin hyvin verrata Biafraan tai Kamputseaan. Seurauksia kuvaili Benedict Anderson, yksi arvovaltaisimmista Indonesia-tutkijoista. "Yhdeksän pitkän kuukauden ajan", Anderson todisti YK:ssa, "suurlähettiläs Masters tarkoituksellisesti kieltäytyi ehdottamasta humanitaarisen avun antamista Itä-Timoriin, jopa ulkoministeriön sisällä". Sen sijaan hän odotti "kunnes kenraalit Jakartassa antoivat hänelle vihreän valon". Vasta silloin USA harkitsi tekojensa seurausten lievittämistä jollain tavoin.

Clinton toimi samalla tavoin vuoden 1999 helmikuun ja elokuun välillä, jolloin Indonesian armeija toteutti ei-niin-salaisen terrori- ja pelottelukampanjansa, joka mahdollisesti tappoi tuhansia ihmisiä (historioitsija John Taylor arvioi 5 000 kuolonuhria). Kun Clinton "jahkaili" viimeisten viikkojen aikana, suurin osa väestöstä oli ajettu kodeistaan ja maa enimmäkseen tuhottu. YK:n mukaan TNI:n ja miliisijoukkojen kampanja "ajoi arviolta 750 000 Itä-Timorin 880 000 asukkaasta kodeistaan", ehkä noin neljännesmiljoona Länsi-Timoriin – monien raporttien mukaan myös muualle, vaikka kukaan ei näitä karkotuksia tutki. Samat ilmavoimat, jotka vain muutamaa kuukautta aiemmin pystyivät siviilikohteiden täsmäpommituksiin Novi Sadissa, Belgradissa ja Poncevassa, olivat yllättäen kyvyttömiä pudottamaan ruokaa sadoille tuhansille nälkäkuoleman partaalle eläville ihmisille, jotka olivat paenneet USA:n ja sen yhtä kyynisten liittolaisten aseistaman TNI:n terroria Itä-Timorin vuorille.

Vuoden lopulla 100 000 - 150 000 itätimorilaista oli yhä Länsi-Timorissa "käytännössä vankeina", Amnesty International raportoi. He elävät pakolaisleireillään "jatkuvassa pelossa samojen miliisijoukkojen valvonnassa, jotka tuhosivat Itä-Timorin... heitä usein pelotellaan, ahdistellaan, kiristetään ja joissakin tapauksissa raiskataan tai murhataan".

Näiden rikosten pysäyttäminen olisi Washingtonille sangen helppoa, aivan kuten aikaisemminkin.

Viimeisimpien raporttien mukaan USA ei ole antanut lainkaan rahoitusta Australian johtamille YK:n joukoille (Interfet) Itä-Timorissa. Indonesian pitkäaikainen tukija Japani on tarjonnut 100 miljoonaa dollaria ja Portugali 5 miljoonaa. Samalla Clintonin hallitus on pyytänyt YK:ta "pienentämään" jo valmiiksi pieniä rauhanturvajoukkojaan Itä-Timorissa.
 

Rikoksia ei tutkita

Kosovossa valmistautuminen sotarikosoikeudenkätyneihin alkoi toukokuussa 1999, Naton pommituskampanjan aikana. Niitä vauhditti Washingtonin ja Lontoon aloitteellisuus ja se, että ne luovuttivat tiedustelupalveluidensa tietoja syyttäjän käyttöön. Itä-Timorin tapauksessa tutkimuksista keskustellaan verkkaiseen tahtiin ja aina ottaen huomioon Jakartan toiveet. Harva vakavissaan odottaa USA:n tai Britannian luovuttavan olennaista tietoa tutkimuksissa käytettäväksi, ja Indonesialaisten kenraalien raportoidaan luottavan siihen, etteivät heidän vanhat ystävänsä petä heitä. USA:n YK-lähettiläs Richard Holbrooke ja muut toivovat Indonesian itse järjestävän oikeudenkäynnit, väitetysti koska Kiina ja Venäjä vastustavat kansainvälistä tribunaalia. Tällaisen esteenhän yli länsimaat eivät osaa päästä – aivan toisin kuin Serbian tapauksessa.

Samana päivänä kun Indonesian valtiollinen tutkimuskomissio julkaisi raportin, jossa se syytti armeijaa ja sen johtajaa kenraali Wirantoa Itä-Timorin veritöistä, Indonesian presidentti Wahid sekä vaati Wirantoa eroamaan ministerin virastaan että lupasi armahtaa hänet jos hänet tuomitaan sotarikoksista. Samaan aikaan Washington Postin pääkirjoitus ilmaisi Lännessä yleisen käsityksen: "Ennen kuin Bosnian tyylistä tribunaalia ryhdytään järjestämään, Indonesialle pitäisi antaa mahdollisuus tuomita omat rikollisensa" – ja armahtaa heidät, kuten presidentti välittömästi ilmoitti tekevänsä.

Australialainen YK-kirjeenvaihtaja Mark Riley raportoi New Yorkista, että YK "aikoo jättää noudattamatta oman ihmisoikomissionsa kehotusta järjestää sotarikostribunaali Itä-Timorin tapauksesta. Sen sijaan se aikoo odottaa Indonesian oman tutkimuksen tuloksia. Päätös on poliittinen voitto Jakartan hallitukselle". YK:n menettely "poikkeaa merkittävästi Ruandan ja Bosnian malleista", Riley toteaa, ja sen "tarkoituksena on välttää syytökset oikeudenkäyntien puolueellisuudesta". Puolueellisuudesta ollaan huolissaan vain silloin, kun on kyse USA:n ja sen liittolaisten tukemista rikoksista. USA:ssa Indonesian oman tutkimuskomission raportista raportoitiin laajasti. YK:n raportti, jossa vaadittiin kansainvälistä tribunaalia tammikuusta 1999 eteenpäin tehdyistä rikoksista, mainittiin vain ohimennen ja keskeisiä kysymyksiä tuskin käsiteltiin lainkaan.

Tutkimusten rajoittaminen kansanäänestyksen jälkeiseen aikaan on toki tärkeää Indonesian kansainvälisille rikoskumppaneille, jotka tukivat sitä edeltäneitä "salaisia operaatioita", aiemmista rikoksista puhumattakaan. Mutta ilmankin tätä rajoitusta todennäköisyys, että länsimaiden johtajat joutuisivat vastaamaan teoistaan kansainvälisessä tribunaalissa, on häviävän pieni. Kansainvälinen oikeusjärjestelmä, samoin kuin kansainväliset suhteet yleensä, toimii vahvemman oikeuden periaatteella, ei oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien tai vastuullisuuden. Joka tapauksessa, kun tribunaalia ei ole olemassa, nämä kysymykset ovat lähinnä akateemisia.

Cameron Barr raportoi Christian Science Monitorissa, että Itä-Timorissa rauhanturvaajilta ja YK:n missiolta "puuttuvat sekä resurssit että valtuudet" rikoksiin syyllistyneiden jäljittämiseen, ja vähän todistusainestoa on etsitty. "Kosovossa ihmisoikeustutkijat aloittivat työnsä heti Naton otettua alueen hallintaansa", mutta "Samaan aikaan Itä-Timorissa todistusaineisto rikoksista ihmisyyttä vastaan – ja samalla myös onnistuneiden oikeudenkäyntien mahdollisuus – sananmukaisesti mätänee riittämättömistä resursseista johtuen".

Ero vuoden 1999 kahden näkyvimmän hirmuteon välillä on selkeä. Kosovossa Nato tarvitsi epätoivoisesti sotarikostuomioistuimen syytteen Milosevicia vastaan – rikoksista, jotka tehtiin vasta Naton pommitusten alettua, kuten syytteet paljastavat. Jonkin käsittämättömän logiikan kautta nämä rikokset oikeuttivat pommitukset, joiden odotettu seuraus ne olivat. Mutta jos sivuutamme logiikan, näemme, että ainakin rikosten välitön tekijä Kosovon tapauksessa oli virallinen vihollinen. Itä-Timorissa rikollisia olivat alusta lähtien aseistaneet, kouluttaneet, rahoittaneet ja tukeneet USA liittolaisineen, joten heidän rikoksistaan on paras tietää mahdollisimman vähän.
 

Rikoskumppanit

TNI:n joukkojen tuhotessa Itä-Timoria syyskuussa 1999, USA:n puolustusministeriö ilmoitti, että "USA:n ja Indonesian [asevoimien] yhteinen koulutusharjoitus, jossa keskityttiin humanitaariseen ja katastrofiapuun, päättyi 25. elokuuta", viisi päivää ennen kansanäänestystä. Koulutusta käytettiin muutaman päivän sisällä tuttuun tapaan, kuten kaikki paitsi vapaaehtoisesti sokeat ymmärtänevät kuultuaan samoja tarinoita samoin seurauksin vuosikausia.

Eräs karmiva esimerkki niistä oli vallankaappaus, joka aloitti kenraali Suharton valtakauden vuonna 1965. Armeijan johtamissa verilöylyissä tapettiin muutaman kuukauden sisällä satoja tuhansia, enimmäkseen maattomia talonpoikia, ja vasemmiston massapuolue PKI likvidoitiin. Lännessä tähän saavutukseen reagoitiin lähes euforisesti, ja Indonesian "maltillisia" kenraaleja, Suhartoa ja tämän yhteistyökumppaneita, jotka olivat puhdistaneet yhteiskunnan ja avanneet sen ulkoiselle riistolle, ylistettiin maasta taivaaseen. Puolustusministeri Robert McNamara todisti kongressille, että USA:n sotilasapu ja koulutus oli "tuottanut osinkoja" -- joihin sisältyi puoli mijoonaa ruumista; "valtavia osinkoja", kongressin raportissa todettiin. McNamara kertoi presidentti Johnsonille, että USA:n sotilasapu "rohkaisi [armeijaa] toimimaan PKI:ta vastaan kun tilaisuus tarjoutui." Kontaktit Indonesian armeijan upseerien kanssa, joihin kuului amerikkalaisten yliopistojen ohjelmia, olivat "hyvin tärkeitä tekijöitä Indonesian uuden poliittisen eliitin [armeijan] myönteisten asenteiden muovaamisessa."

Sama intensiivinen sotilasapu, -koulutus ja yhteydenpito ovat jatkuneet viimeiset 35 vuotta, elokuun 1999 humanitaarisiin harjoituksiin asti. Muutamaa kuukautta aiemmin, pian kymmenien Liquican kirkoon piiloutuneiden pakolaisten joukkomurhan jälkeen, USA:n laivaston Tyynenmeren komentaja amiraali Dennis Blair vakuutteli TNI:n komentajalle kenraali Wirantolle, että USA:n tuki ja avustus tulevat jatkumaan, ja ehdotti uutta yhteistä sotilasharjoitusta. Tätä historiaa vasten USA:n hallitus korostaa "USA:n Indonesian armeijan tulevielle johtajille vuosikausia antaman koulutuksen ja Indonesian-sotilasapuun käytettyjen miljoonien dollareiden arvoa", ja suosittelee lisää samaa Indonesialle ja muulle maailmalle.

Syyt tämän häpeällisen historian takana tunnustetaan toisinaan rehellisesti. Viimeisimpien raakuuksien aikana Washington Post lainasi Asia Pacific Policy Centerin esimiestä Douglas Paalia: "Timor on pelkkä töyssy tiellä Jakartaan, ja meidän on päästävä sen yli turvallisesti. Indonesia on todella iso paikka ja todella keskeinen alueen vakauden kannalta."

Termiä "vakaus" on kauan käytetty eufemismistisesti. Todellisuudessa se viittaa "poliittisen eliitin myönteisiin asenteisiin" – asenteisiin ulkomaisia sijoittajia ja maailman johtajia, ei alamaisiaan, kohtaan.

Ne, jotka olivat vastuussa vuoden 1975 miehityksestä, ymmärsivät keskeiset periaatteet oikein hyvin. Ne ilmaisi USA:n YK-suurlähettiläs Daniel Patrick Moynihan sanoilla, jotka kaikkien, jotka ovat vakavasti kiinnostuneita maailmanpolitiikasta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä oikeudesta, tulisi opetella ulkoa. Turvallisuusneuvosto tuomitsi miehityksen ja määräsi Indonesian vetäytymään, ilman menestystä. Vuonna 1978 julkaistuissa muistelmissaan Moynihan selittää miksi:

Yhdysvallat toivoi asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuivat, ja toimi tämän tuloksen aikaansaamiseksi. Ulkoministeriö halusi, että YK:sta tehdään täysin kyvytön suorittamaan mitään toimenpiteitä. Tämä tehtävä annettiin minulle, ja minä suoritin sen huomattavalla menestyksellä.

Menestys oli todellakin huomattava. Moynihan viittaa raportteihin, joiden mukaan kahden kuukauden sisällä 60 000 ihmistä oli tapettu, "kymmenen prosenttia väestöstä, lähes sama määrä suhteessa väkilukuun kuin Neuvostoliiton toisen maailmansodan kuolonuhrien määrä." Hän lisää, että eräs menestyksen merkki oli, että vuoden sisällä "aihe oli kadonnut lehdistöstä." Niin se katosikin, samalla kun miehittäjät kiihdyttivät hyökkäystään [tästä ks. Chomsky, "Lännen lehdistön harkittu mykkyys", Ydin 5/79 -kääntäjä]. Carterin "ihmisoikeushallitukselta" saaduin ajanmukaisin asein Indonesia suoritti tuhoisan hyökkäyksen satoja tuhansia vuorille paenneita ihmisiä vastaan ja ajoi hengissä selvinneet hallitsemilleen alueille. Tuolloin uskottavat Itä-Timorin katolisen kirkon lähteet yrittivät julkistaa 200 000 kuolonuhrin arviotaan, josta tuli myöhemmin yleisesti hyväksytty luku -- jatkuvan kieltämisen jälkeen.

Kun teurastuksen tahti alkoi lähetä kansanmurhaa, Englanti ja Ranska ryhtyivät aseistamaan ja diplomaattisesti tukemaan Indonesiaa. Muutkin vallat pyrkivät osallistumaan tuottoisaan aggressioon ja teurastukseen seuraten tuttuja periaatteita.
 

Suunnitelmat tiedossa

Jo ennen Habibien yllättävää ilmoitusta kansanäänestyksestä vuoden 1999 alussa, armeija ennakoi haastetta vallalleen ja Itä-Timorin voimavarojen kontrollille ja ryhtyi tekemään tarkkoja suunnitelmia, joiden "tavoitteena oli, yksinkertaisesti... kansakunnan tuhoaminen." Armeijan suunnitelmat olivat läntisten tiedustelupalvelujen tiedossa, kuten aina. TNI värväsi tuhansia länsitimorilaisia ja toi alueelle joukkoja Jaavalta. Mikä vielä pahaenteisempää, armeija lähetti alueelle pelättyjä, USA:n kouluttamia Kompassus-erikoisjoukkojaan.

Terrori ja tuhoaminen alkoi vuoden 1999 alussa. Siitä vastuussa olevien TNI:n joukkojen on lännessä sanottu toimineen "omin päin", mikä on vähintäänkin kyseenalainen arvio. On monta hyvää syytä uskoa Beloa, kun hän pitää TNI:n komentajaa kenraali Wirantoa suoraan vastuussa tapahtumista. Näyttää siltä, että miliisijoukkoja ovat ohjanneet Kompassuksen eliittijoukot, joita "USA:n ja Australian joukot ovat säännöllisesti kouluttaneet, kunnes [Kompassuksen] käytöksestä tuli liian suuri häpeä sen ulkomaisille ystäville", kertoo kokenut Aasian-kirjeenvaihtaja David Jenkins. Kompassuksen taktiikka on lainattu USA:n Etelä-Vietnamissa toteuttamasta Phoenix-ohjelmasta, joka tappoi kymmeniä tuhansia talonpoikia ja huomattavan osan Etelä-Vietnamin poliittisista aktivisteista, sekä CIA:n ohjaamien Nicaraguan contrien taktiikasta, Jenkins kirjoittaa. Valtioterroristit "eivät jahdanneet pelkästään kaikista radikaaleimpia itsenäisyyden kannattajia vaan myös maltillisia, ihmisiä, joilla oli vaikutusvaltaa yhteisöissään." "Tämä on Phoenix", eräs lähde Jakartassa raportoi.

Kauan ennen kansanäänestystä Indonesian armeijan Dilin komentaja eversti Tono Suratman varoitti seurauksista: "Haluasin välittää seuraavan viestin. Jos Itsenäisyyden kannattajat voittavat... kaikki tuhotaan... tilanne tulee olemaan pahempi kuin 23 vuotta sitten." Toukokuun alussa, jolloin sopimus kansanäänestyksestä allekirjoitettiin, eräässä armeijan asiakirjassa määrättiin, että "Jos itsenäisyyden kannattajat voittavat, joukkomurhia tulee suorittaa joka kylässä tuloksen julkistamisen jälkeen." Itsenäisyysliike "on tuhottava johtajista juuriin asti".
 

Kylmä sota peitteenä

Tätä synkkää historiaa on tarkasteltava USA:n ja Indonesian toisen maailmansodan jälkeisten suhteiden taustaa vasten. Indonesialla oli keskeinen rooli USA:n globaaleissa suunnitelmissa johtuen sen huomattavista luonnonvaroista ja strategisesta sijainnista. Näistä tekijöistä johtuen USA pyrki 40 vuotta sitten hajoittamaan Indonesian, jota pidettiin tuolloin liian demokraattisena, koska se salli jopa vasemmistolaisen talonpoikaispuolueen PKI:n toiminnan. Samat tekijät selittävät lännen tuen tappajien ja kiduttajien hallitukselle, jota saamme kiittää maan "myönteisestä asennoitumisesta" vuonna 1965. Indonesian kenraalien saavutukset käsitettiin myös osoitukseksi USA:n Indokiinan sotien järkevyydestä, sillä yksi noiden sotien huomattava motivaatio oli pelko siitä, että -- kissingeriläista retoriikkaa lainatakseni -- itsenäisen nationalismin "virus" saattaisi levitä Indokiinasta Indonesiaan. Tuki Itä-Timorin miehitykselle oli refleksinomaista, mutta laajemmassa analyysissä tulisi myös ottaa huomioon, että Portugalin siirtomaavallan romahduksella oli samanlaisia seurauksia Afrikassa, missä Etelä-Afrikka oli lännen tukeman terrorismin toteuttaja. Kautta tämän aikakauden kylmää sotaa käytettiin rutiininomaisesti peitteenä inhottaville motiiveille ja toiminnalle, erityisesti Kaakkois-Aasiassa.

Meidän pitäsi jo kyetä luopumaan näistä myyteistä ja tunnustamaan toimintamme syyt ja seuraukset – ei ainoastaan Itä-Timorissa. Itä-Timorissa meillä on nyt tilaisuus hyvittää ainakin jollain tavoin eräitä nyt kammottavalla tavalla päättyneen 1900-luvun karmeimmista rikoksista ja murhenäytelmistä.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri

[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]