[ Chomsky -arkiston etusivulle ]

Ydin 1/2000
 

‘Amerikkalaisia arvoja’ levitetään WTO:n välityksellä

NOAM CHOMSKY

[Lyhennetty versio Chomskyn Z Magazinessa ilmestyneestä artikkelista “The Passion for Free Markets”. Artikkeli kokonaisuudessaan löytyy osoitteesta http://www.zmag.org/zmag/articles/may97chomsky.html. Käännös koko artikkelista löytyy Chomskyn pian suomeksi ilmestyvästä artikkelikokoelmasta Profit over People. -JY-V]

“Jo yli puolen vuosisadan ajan YK on ollut pääfoorumi, jonka avulla USA on pyrkynyt luomaan näköisensä maailman, taktikoiden liittolaistensa kanssa ihmisoikeuksista, ydinkokeista tai ympäristoasioista kansainvälisiä sopimuksia, joiden Washington vaati heijastavan omia arvojaan.”

Näin kulkee sodanjälkeinen historia New York Timesin poliittisen analyytikon David Sangerin etusivun artikkelin alkukappaleen mukaan. Mutta ajat muuttuvat. Nyt otsikko kuuluu: “USA levittää vapaan markkinatalouden arvoja kansainvälisten kauppasopimusten avulla”. Clintonin hallitus aikoo poiketa perinteesta käyttämällä Maailman kauppajärjestyöä (WTO) “amerikkalaisten arvojen levittämiseen”. Sanger jatkaa (USA:n kauppaedustajaa lainaten), että WTO saattaa osoittautua kaikkein tehokkaimmaksi keinoksi tuoda “USA:n intohimoisuutta deregulaation [ja yleisemmin vapaiden markkinoiden] puolesta” ja “amerikkalaisia arvoja: vapaata kilpailua, reiluja sääntöjä ja tehokasta valvontaa” maailmalle, joka vielä hapuilee pimeässä. Vakuuttavimmat esimerkit näistä “amerikkalaisista arvoista” tarjoaa tulevaisuuden aalto: telekommunikaatio, internet, tietotekniikka ja muut ihmeet, joita amerikkalainen yrittäjyyden henki on saanut aikaan sen jälkeen, kun Reaganin vallankumous vihdoinkin vapautti sen valtion sääntelystä.

“Nykyään hallitukset kaikkialla maailmassa ovat omaksumassa vapaan markkinatalouden opetuksia, joita 1980-luvulla saarnasivat presidentti Reagan ja Britannian pääministeri Margaret Thatcher”, Youssef Ibrahim raportoi toisessa Timesin etusivun artikkelissa. “Reaganilainen jääräpäinen individualismi” on muuttanut pelin säännöt maailmanlaajuisesti, kun taas USA:ssa “uuteen puhdasoppisuuteen” antautuneet “republikaanit ja demokraatit ovat valmiita luovuttamaan kaiken vallan markkinoille”.
 

Ei ironiaa

Tässä kuvassa on useita puutteita. Yksi niistä on viimeisen puolen vuosisadaan historia. Jopa “Yhdysvaltojen kutsumustehtävän” vannoutuneimpienkin uskojien on myönnettävä, että totuus USA:n ja YK:n suhteista on päivastainen kuin alkukappale antaa ymmärtää. Näin on ollut siitä lähtien, kun YK lipsui USA:n kontrollista dekolonisaation myötä, minkä jälkeen USA on säännöllisesti yksin vastustanut kansainvälisiä sopimuksia monenlaisista asioista ja pyrkinyt sabotoimaan YK:n keskeisiä osia, erityisesti niitä, jotka ovat olleet kolmateen maailmaan päin suuntautuneita.

Mitä tulee “reaganilaiseen jääräpäiseen individualismiin” ja sen markkinoiden palvontaan, ehkä riittää että lainaan USA:n Ulkopoliittisen neuvoston kansainvälisen rahoituksen tutkijan katsausta Reaganin kaudesta, jonka mukaan oli “ironista”, että Ronald Reagan, “laissez fairea kaikista sodanjälkeisistä presidenteistä intohimoisimmin kannattanut presidentti, johti [USA:n] suurinta käännöstä kohti protektionismia sitten 1930-luvun”. Se ei toisin ole “ironiaa” vaan “laissez fairen intohimoisten kannattajien” tavanomainen toimintatapa: markkinakuria sinulle muttei minulle – ellei “pelikenttä” satu suosimaan minua, yleensä suuren mittakaavan valtion intervention seurauksena. Viimeisen kolmen vuosisadan taloushistoriasta on vaikea löytää toista yhtä hallitsevaa teemaa. Sangerin raportoima nykyinen innostus kommunikaatiovallankumouksesta on siitä oppikirjatapaus.

Reaganilaiset seurasivat tuttua käsikirjoitusta – jonka Newt Gingrichin johtamat “konservatiivit” äskettäin muuttivat farssiksi – kun he ylistivät markkinoiden ihanuutta ja saarnasivat riippuvuuden kulttuurin haitoista köyhille kotona ja ulkomailla, ja samalla kehuivat liikemaailmalle, että Reagan oli “suojellut USA:n teollisuutta tuonnilta enemmän kuin kukaan hänen edeltäjistään yli puolen vuosisadan aikana”. Itse asiassa enemmän kuin kaikki edeltäjät yhteensä. GATTin ekonomisti Patrick Low, joka arvioi reaganilaisten rajoittaneen ulkomaankauppaa noin kolme kertaa enemmän kuin muut johtavat teollisuusmaat, syytti akateemisessa selonteossaan Reaganin johtaneen “jatkuvaa hyökkäystä [vapaakaupan] periaatteita vastaan”, jonka rikkaat maat olivat aloittaneet 1970-luvun alussa.

Radikaali “käännös kohti protektionismia” oli vain osa “jatuvaa hyökkäystä” vapaakaupan periaatteita vastaan. Toinen luku tässä kertomuksessa oli valtava julkisten varojen siirto yksityiselle vallalle, usein “puolustuksen” verukkeella. On kyseenalaista olisivatko USA:n auto-, teräs-, kone- ja puolijohdinteollisuudet voineet selvitä japanilaisesta kilpailusta tai kehittää uusia teknologioita ilman tätä äärimmäistä markkinoihin puuttumista.
 

Ulkopolitiikan väline

Sivuuttakaamme kuitenkin ideologian ja todellisuuden välinen kiehtova ristiriita. Mitä voimme oppia nyt hahmottumassa olevan uuden aikakauden tarkastelusta? Mielestäni aika paljon.

Sanger ylistää WTO:n telekommunkaatiosopimusta. Yksi sen tervetulleista vaikutuksista on, että Washingtonilla on nyt “uusi ulkopolitiikan väline” käytössään. Sopimus “valtuuttaa Washingtonin menemään 70 allekirjoittajamaan rajojen sisälle”. Eikä ole mikään salaisuus, että kansainväliset instituutiot pystyvät toimimaan vain sikäli kun ne noudattavat vallanpitäjien – erityisesti USA:n – vaatimuksia. Todellisessa maailmassa siis “uusi väline” antaa Washingtonille mahdollisuuden puuttua perin pohjin muiden maiden sisäisiin asioihin ja pakottaa niitä muuttamaan lakejaan ja käytäntöjään. Ennen kaikkea WTO takaa, että muut maat “noudattavat sitoumuksiaan antaa ulkomaalaisten sijoittaa” ilman rajoituksia talouksiensa keskeisille alueille. Kyseen alla olevassa tapauksessa todennäköinen lopputulos on kaikille selvä: “Tämän uuden aikakauden ilmeiset voittajat ovat yhdysvaltalaiset teleyhtiöt, joilla on parhaat valmiudet hallita tasaista pelikenttää”, Far Eastern Economic Review (FEER) toteaa.

Tulevaisuudennäkymät eivät ilahduta kaikkia. Voittajat tunnustavat tämän ja tarjoavat oman tulkintansa: Sangerin sanoin, muut pelkäävät, “että amerikkalaiset telejätit... saattavat peitota tehottomat valtioiden suojelemat monopolit, jotka ovat kauan hallineet telekommunikaatiota Euroopassa ja Aasiassa” – samoin kuin USA:ssa vielä kauan sen jälkeen kun siitä oli tullut maailman ylivoimaisesti johtava talousmahti ja valtio. On myös syytä muistaa, että huomattavia kontribuutioita moderniin teknologiaan tuli sen “tehottoman valtion suojeleman monopolin” tutkumuslaboratorioista, joka hallitsi telekommunikaatiota täällä 1970-luvulle saakka [AT&T –Suom. huom.].

Ne, jotka järjenvastaisesti pitävät menneisyydestä kiinni, näkevät asiat toisin. FEER huomauttaa, että Aasiassa “työpaikkoja tullaan menettämään” ja “monet Aasialaiset kuluttajat joutuvat maksamaan puhelinpalvelusta entistä enemmän ennen kuin he saavat maksaa vähemmän”. Milloin he sitten saavat maksaa vähemmän? Tämä kirkas tulevaisuus saapuu sitten, kun ulkomaiset sijoittavat “intoutuvat... toimimaan sosiaalisesti toivottavalla tavalla”, eikä vain voitot ja rikkaiden ja liikemaailman palveleminen mielessään. Sitä ei selitetä, mikä voisi aiheuttaa tällaisen ihmeen. Tosin ehdotus varmaankin innoittaa vakavaa pohdiskelua yhtiöiden pääkonttoreissa.
 

Yksitystäminen jatkuu

Samalla yksityistäminen jatkuu kaikkialla. Mainitakseni yhden tärkeän tapauksen, Brasilian hallitus on huomattavasta kansan vastustuksesta huolimatta päättänyt yksityistää Vale-yhtiön, joka hallitsee huomattavia uraani-, rauta- ja muita mineraaliresursseja, teollisuutta, liikennettä ja korkeateknologiaa. Vale on hyvin tuottoisa; sen vuoden 1996 liikevaihto oli 5 miljardia dollaria ja tulevaisuudennäkymät erinomaiset. Se on yksi kuudesta latinalaisamerikkalaisesta yhtiöstä, jotka lasketaan maailman 500 tuottoisimman yhtiön joukkoon. Rion liittovaltion yliopiston asiantuntijoiden tekemän tutkimuksen mukaan hallituksen arvio yhtiön arvosta oli aivan liian alhainen ja perustui Merrill Lynchin “riippumattomaan” analyysiin. Merrill Lynch sattuu olemaan liittountunut saman angloamerikkalaisen yhtiön kanssa, joka on aikeissa hankkia itselleen tämän Brasilian taluoden keskeisen osan. Hallitus torjuu johtopäätöksen vihaisesti, mutta jos se pitää paikkansa, se sopii tuttuun kuvioon.

Sivuhuomautus: tiedonvälitys ei ole aivan sama asia kuin uraani. Jotta demokratiasta voidaan ylipäätään puhua, tiedonvälityksen on oltava sen ydin. Tiedonvälityksen keskittyminen kenen hyvänsä käsiin (mutta erityisesti ulkomaisiin käsiin) herättää todella vakavia kysymyksia demokratian merkityksestä. Samat kysymykset liittyvät rahoituksen keskittymiseen, joka estää kansalaisten osallistumisen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen suunniteluun. Elintarviketuotannon keskittyminen herättää vielä vakavampia kysymyksiä, tässä tapauksessa kysymyksiä ihmisten selviytymisestä. Vuosi sitten YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) pääsihteeri varoitti, että maiden “on tultava elintarvikeutuotannon suhteen omavaraisemmiksi”, Lontoon Financial Timesin mukaan. FAO kehottaa “kehitysmaita” olemaan noudattamatta politiikkaa, jota “Washingtonin konsenus” niille tyrkyttää, politiikkaa, jolla on ollut katastrofaaliset vaikutukset suuressa osassa maailmaa samalla, kun siitä on koitunut suuria voittoja tuetulle agrobisnekselle. Sattumoisin se on johtanut myös huumekaupan kasvuun, joka onkin ehkä uusliberaalien uudistusten vakuuttavin menestystarina, jos sitä arvioidaan niiden “vapaan markkinatalouden arvojen” perusteella, joita “USA levittää”.

Ulkomaiset jättiyhtiöt ovat jo kiristämässä otettaan elitarvikkeista. Kun telekommunikaatiosopimus on allekirjoitettu, rahoituspalvelut ovat seuraavana vuorossa.

Lyhyesti, “amerikkalaisten arvojen” voitolla WTO:ssa on seuraavat seuraukset: (1) USA:lla on “uusi väline”, jolla puuttua muiden maiden sisäisiin asioihin merkittävällä tavalla; (2) yhdysvaltalaiset yhtiöt tulevat hallitsemaan keskeistä osaa muiden maiden talouksista; (3) liikemaailma ja rikkaat hyötyvät; (4) kustannuksia maksatetaan tavallisella kansalla; (5) käytössä on uusia ja potentiaalisesti tehokkaita aseita demokratiaa vastaan.

Järkevä ihminen saattaisi kysyä, liittyvätkö nämä seuraukset jotenkin WTO:n ylistyspuheisiin, vai onko WTO:n kannattajilla ensisijaisesti mielessään jotkin korkeammat arvot. Saamme aihetta skeptisyyteen, kun vertaamme Timesin esittämää kuvaa sodanjälkeisestä aikakaudesta kiistattomiin tosiasioihin. Saamme siihen vielä enemmän aihetta, kun tarkastelemme joitakin historian yhdenmukaisuuksia – esimerkiksi sitä, että vallanpitäjät eivät ainoastaan ylistä omia projektejaan vapaakaupan tai jonkin muun suuren periaatteen ilmentyminä vaan yleensä myös hyötyvät niistä. Pelkkä logiikka tarjoaa syitä skeptisyyteen, kun tämä kuvio toistuu. Historia tarjoaa siihen lisää syitä.

© Noam Chomsky 2000
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri


[ sivun alkuun ] [ Chomsky-arkiston etusivulle ]