NOAM CHOMSKY, Hinnalla millä hyvänsä – uusliberalismi ja globaali kuri
Suomentanut Juha Ahokas
Helsinki: Like/Rauhanpuolustajat, 2000 -- ISBN 951-578-724-6
Tilaa kirja Suomen Rauhanpuolustajilta!
Globaalissa järjestyksessä on tapahtunut huomattavia muutoksia kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Vuonna 1970 sodanjälkeisten vuosien "hyvinvointisopimus" oli ajautumassa karille, ja yhtiöiden voittoja kohtaan esiintyi kasvavaa painetta. Tiedostaessaan, ettei Yhdysvallat pystyisi enää esittämään "kansainvälisen pankkiirin" rooliaan, joka oli hyödyttänyt suuresti amerikkalaisia ylikansallisia yhtiöitä, Richard Nixon purki kansainvälisen talousjärjestyksen (Bretton Woods -järjestelmän). Hän lopetti dollarin vaihdettavuuden kultaan ja pani voimaan palkka- ja hintavalvonnan sekä tuontiveron. Hän aloitti myös valtion taloutta koskevat uudistukset, jotka suuntasivat valtion vallankäyttöä rikkaita hyödyttävään suuntaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämä politiikka on näyttänyt suuntaa aina sen jälkeen. Sen toteuttamista joudutettiin entisestään Reaganin vuosina, ja "uudet demokraatit" jatkoivat sitä. Liikemaailman osa-alueiden käymää hellittämätöntä luokkasotaa voimistettiin, ja sitä käytiin yhä enemmän maailmanlaajuisesti.
Nixonin siirrot olivat osa monista tekijöistä, jotka johtivat säännöstelemättömän rahoituspääoman valtavaan kasvuun ja radikaaliin muutokseen sen käytössä. Pitkäaikaisista sijoituksista ja kaupankäynnistä siirryttiin yhä enemmän keinotteluun. Seurauksena tästä yksittäisten maiden taloussuunnittelulta on kadonnut pohja, kun hallitusten on ollut pakko säilyttää "uskottavuus" markkinoiden silmissä. Näin monet taloudet ovat ajautuneet "kohti hitaan kasvun ja korkean työttömyyden välistä tasapainotilaa", kuten Cambridgen yliopiston taloustieteilijä John Eatwell huomauttaa. Tässä tilanteessa reaalipalkat jähmettyvät paikalleen tai laskevat ja köyhyys ja epätasa-arvo lisääntyvät, samalla kun talous elää noususuhdannetta, joka tuottaa voittoja harvoille. Tälle rinnakkainen tuotannon kansainvälistyminen tarjoaa uusia aseita, joilla heikentää lännen työläisten asemaa. Heidän täytyy hyväksyä "ylellisen" elämäntyylinsä loppu ja mukautua "työmarkkinoiden joustavuuteen" (tietämättä, onko töitä huomenna), kuten talouslehdet maalailevat onnessaan. Se, että suurin osan Itä-Euroopasta palaa alkuperäiseen kolmannen maailman asemaansa, vahvistaa näitä tulevaisuuden näkymiä huomattavasti. Hyökkäykset työläisten oikeuksia, sosiaalisia vähimmäisvaatimuksia ja toimivaa demokratiaa vastaan kaikkialla maailmassa heijastelevat mainittuja voittoja.
Kapeiden eliittisektorien voitonriemu on täysin ymmärrettävää — samoin kuin etuoikeutettujen piirien ulkopuolelle jäävien epätoivo ja suuttumus.
Intiaanitalonpoikien kansannousu Meksikon Chiapasissa vuoden 1994 uudenvuoden päivänä on helppo ymmärtää tätä yleistä taustaa vasten. Kansannousu osui yhteen Naftan voimaanastumisen kanssa, jota sopimusta Zapatista-armeija kutsui "kuolemantuomioksi" intiaaneille ja lahjaksi rikkaille. Se syventää entisestään tiukasti keskittyneen vaurauden ja kurjuudessa elävien suurten joukkojen välistä jakoa ja tuhoaa alkuperäiskansojen yhteiskunnasta sen, mitä vielä on jäljellä.
Nafta-yhteys on osittain symbolinen, sillä ongelmat ovat paljon syvemmällä. "Me olemme viisisataa vuotta jatkuneen taistelun tulos", zapatistojen sodanjulistuksessa todettiin. Tämän päivän taistelu käydään "työstä, maasta, asumisesta, ruoasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, itsenäisyydestä, vapaudesta, demokratiasta, oikeudesta ja rauhasta". "Taistelun todellinen tausta", Chiapasin hiippakunnan piispan apulainen lisäsi, "löytyy täydellisestä syrjäytymisestä ja köyhyydestä sekä siitä turhautumisesta, joka on seurausta monta vuotta jatkuneista yrityksistä parantaa tilannetta".
Intiaanitalonpojat ovat Meksikon hallituksen politiikan pahimpia uhreja. Mutta he eivät ole yksin ahdingossaan. "Kuka tahansa, jolla on mahdollisuus olla yhteydessä niihin miljooniin meksikolaisiin, jotka elävät äärimmäisessä köyhyydessä, tietää, että elämme aikapommin varjossa", meksikolainen kolumnisti Pilar Valdes huomautti.
80-luvun talousuudistuksen aikana maaseudulla äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä kasvoi melkein kolmanneksella. Puolelta koko väestöstä puuttuu keinot tyydyttää perustarpeensa, mikä merkitsee dramaattista lisäystä vuoden 1980 jälkeen. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin lääkemääräysten mukaisesti maantalous siirtyi kasvattamaan vientituotteita ja eläinrehuja, mikä on hyödyttänyt maatalousbisnestä, ulkomaisia kuluttajia ja Meksikon talouden vauraita sektoreita samalla kun aliravitsemuksesta tuli suuri terveysongelma, maatalouden työllisyys laski, tuottavat maat hylättiin ja Meksiko alkoi tuoda valtavia määriä ruokaa. Teollisuuden reaalipalkat putosivat jyrkästi. Työntekijöiden osuus bruttokansantuotteesta oli noussut 1970-luvun puoliväliin saakka, mutta on laskenut reilusti yli puolella sen jälkeen. Nämä ovat uusliberaalien uudistusten tavanomaisia seuralaisilmiöitä. IMF:n tutkimukset osoittavat "säännöllisesti voimakasta ja jatkuvaa laskua työvoiman osuudessa tuloista". Taloustieteilijä Manuel Pastorin mukaan tämä on seurausta valuuttarahaston "tasapainottamisohjelmien" vaikutuksesta Latinalaisessa Amerikassa.
Meksikon kauppaministeri tervehti palkkojen laskua houkuttimena ulkomaisille sijoittajille. Sitä se onkin, samoin kuin työläisten sorto, ympäristörajoitusten löyhä toimeenpano ja yhteiskuntapolitiikan yleinen suuntaaminen etuoikeutetun vähemmistön toiveiden mukaisesti. Sellaisen politiikan toivottavat luonnollisesti tervetulleeksi tuotanto- ja rahalaitokset, jotka ovat ulottamassa hallintansa globaaliin talouteen. Tässä niitä auttavat järjestelyt, joita harhaanjohtavasti kutsutaan "vapaakauppasopimuksiksi".
Naftan odotetaan ajavan suuret määrät maatyöläisiä pois maatalouden palveluksesta ja lisäävän siten maaseudun kurjuutta ja työvoiman ylitarjontaa. Teollisuuden työllisyyden, joka laski uudistusten aikana, odotetaan putoavan vieläkin jyrkemmin. Meksikon johtavan talouslehden, El Financieron, tutkimuksessa ennustettiin, että Meksiko menettäisi melkein neljänneksen teollisuustuotannostaan ja 14 prosenttia työpaikoistaan ensimmäisen kahden vuoden aikana. "Taloustieteilijät ennustavat, että useita miljoonia meksikolaisia menettää todennäköisesti työpaikkansa ensimmäisen viiden vuoden aikana sen jälkeen kun sopimus alkaa vaikuttaa", Tim Golden raportoi New York Timesissa. Nämä prosessit alentavat palkkoja lisää samalla kun lisäävät voittoja ja kärjistävät yhteiskunnan jakoa kahteen leiriin, mistä on ennustettavia seuraamuksia Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Suuri osa Naftaa kohtaan tunnetusta houkutuksesta, kuten sen tavallista suorapuheisemmat kannattajat säännöllisesti painottivat, johtuu siitä, että se "lukitsee" jäsenmaat uusliberaaleihin uudistuksiin. Nämä uudistukset ovat maaseudulla kääntäneet taaksepäin työläisten oikeuksissa ja talouskehityksessä saavutetun vuosien edistyksen sekä tuoneet mukanaan joukkoköyhyyden ja kurjuuden samalla kun harvat meksikolaiset ja ulkomaiset sijoittajat ovat rikastuneet. Meksikon taloudelle ylipäätään tämä "taloudellisen hyveen" harjoitus on tuonut kovin "vähän palkintoja", kuten Lontoon Financial Times huomauttaa arvioidessaan "kahdeksaa vuottaa oppikirjojen mukaista markkinatalouspolitiikkaa". Se tuotti hyvin vähän kasvua suurimman osan siitä liittyessä Maailmanpankin ja Yhdysvaltojen tarjoamaan ennen näkemättömään talousapuun. Korkea korkokanta on osittain kääntänyt takaisin valtavan pääomapaon, joka oli merkittävä tekijä Meksikon velkakriisissä. Velanmaksu on kuitenkin edelleen kasvava rasitus, mutta suurin osa siitä muodostuu nyt sisäisestä velasta, jota maksetaan Meksikon rikkaille.
Ei ole yllättävää, että suunnitelma maan "lukitsemisesta" tähän kehitysmalliin kohtasi huomattavaa vastustusta. Historioitsija Seth Fein, joka kirjoittaa Mexico Cityssä, kuvaili suuria mielenosoituksia Naftaa vastaan "hyvin selvästi ilmaistuiksi, vaikka liian vähälle huomiolle Yhdysvalloissa jääneiksi, turhautumisen aikaansaamiksi julistuksiksi hallituksen politiikkaa vastaan. Erityisesti vastustettiin vuoden 1917 laajalti kunnioitetussa perustuslaissa säädettyjen, työvoimaan, maareformiin ja koulutukseen liittyvien oikeuksien kumoamista — jota monet meksikolaiset pitävän Naftan ja Yhdysvaltain politiikan todellisena tarkoituksena täällä". Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja Juanita Darling raportoi meksikolaisten työläisten tuntemasta suuresta hädästä, joka koskee heidän "kovalla työllään voittamiaan oikeuksia". Ne todennäköisesti "uhrattaisiin, kun yhtiöt etsivät uusia tapoja leikata kustannuksia kilpaillessaan ulkomaisten yritysten kanssa".
"Meksikon piispojen Naftaa käsittelevä julkilausuma" tuomitsi sopimuksen ja talouspolitiikan, jonka osa se on, turmiollisten yhteiskunnallisten vaikutusten takia. Piispat toistivat Latinalaisen Amerikan piispojen kokouksessa vuonna 1992 ilmaistun huolen siitä, että "markkinataloudesta tulee jotakin ehdotonta, jolle kaikki muu uhrataan ja jossa korostuvat epätasa-arvo ja väestön suuren osan syrjäytyminen". Nämä siis ovat Naftan ja muiden samanlaisten sijoittajien oikeuksia koskevien sopimusten todennäköisiä vaikutuksia. Meksikon liikemaailman reaktiot olivat sekalaiset: sen vahvimmat osat suosivat sopimusta, kun taas keskikokoiset ja pienet yritykset järjestöineen suhtautuivat siihen epäillen tai vihamielisesti. Johtava meksikolainen aikakauslehti Excelsior ennusti, että Nafta hyödyttäisi vain "niitä 'meksikolaisia', jotka tänään hallitsevat lähes koko maata (15 prosenttia saa yli puolet bruttokansantuotteesta)", "epämeksikolaistunutta vähemmistöä" ja että se olisi taas uusi vaihe "Yhdysvaltain historiaa maassamme", "hillittömiä väärinkäytöksiä ja ryöstelyä". Sopimusta vastustivat myös monet työntekijät (mukaan lukien suurin hallituksesta riippumaton ammattiliitto) ja muut ryhmät, jotka varoittivat sen vaikutuksista palkkoihin, työläisten oikeuksiin ja ympäristöön. Ne toivat myös esiin sopimuksesta seuraavan itsenäisyyden menetyksen, yhtiöiden ja sijoittajien oikeuksien lisääntyvän suojelun ja kestävän kasvun mahdollisuuksien heikkenemisen. Homero Aridjis, Meksikon tärkeimmän ympäristöjärjestön puheenjohtaja, valitti "kolmatta valloitusta, jonka Meksiko on joutunut kärsimään. Ensimmäinen valloitus tapahtui aseilla, toinen oli henkinen, kolmas on taloudellinen".
Ei kestänyt pitkään ennen kuin nämä pelot alkoivat toteutua. Pian kongressin Nafta-äänestyksen jälkeen Honeywellin ja General Electricin tehtailta erotettiin työläisiä, jotka olivat yrittäneet organisoida riippumattomia ammattiyhdistyksiä. Ford Motor Company oli erottanut koko työvoimansa vuonna 1987 ja teki siten tyhjäksi liiton solmimat sopimukset. Yhtiö palkkasi työläiset uudelleen alhaisemmilla palkoilla. Voimakkaat tukahduttamistoimet tekivät lopun vastalauseista. Volkswagen seurasi esimerkkiä vuonna 1992, erotti 14 000 työntekijäänsä ja palkkasi uudestaan vain ne, jotka käänsivät selkänsä riippumattomien ammattiyhdistysten johtajille. Tämän se teki hallituksen tuella. Nämä ovat keskeisiä osatekijöitä "talousihmeessä", johon Meksiko on määrä "lukita" Naftan avulla.
Muutama päivä Nafta-äänestyksen jälkeen Yhdysvaltain senaatti hyväksyi "historian hienoimman rikollisuuden vastaisen paketin" (senaattori Orrin Hatch), jossa vaadittiin 100 000 uutta poliisivirkaa, alueellisia korkean turvallisuustason vankiloita, koulutusleirejä nuorille rikoksentekijöille, kuolemanrangaistuksen laajentamista, kovempia tuomioita ja muita raskaita ehtoja. Lehdistön haastattelemat rikollisuuden torjunnan asiantuntijat epäilivät, etteivät mainitut lainsäädännölliset toimenpiteet vaikuttaisi paljonkaan itse rikollisuuteen, koska ne eivät käsittele "sitä sosiaalisten rakenteiden hajoamista, joka tuottaa väkivaltarikollisia". Keskeisiä syitä on yhteiskunta- ja talouspolitiikka, joka jakaa amerikkalaista yhteiskuntaa kahteen vastakkaiseen leiriin Naftan tuodessa kehitykseen oman lisänsä. Varakkaiden ja etuoikeutettujen tahojen suosimat "tehokkuuden" ja "talouden tervehdyttämisen" käsitteet eivät tarjoa mitään yhä suuremmalle osalle väestöä, joka on hyödytön voittojen tekemisen kannalta ja joka on ajettu köyhyyteen ja epätoivoon. Jos heitä ei pystytä sulkemaan kaupunkislummeihin, heitä on valvottava jollakin muulla tavalla.
Kuten Zapatista-kapinan ajoituksella myös lainsäädännöllisellä yhteensattumalla oli enemmän kuin pelkkä symbolinen merkitys.
Nafta-keskustelu keskittyi pääasiallisesti työpaikkojen siirtymiseen, josta kuitenkin tiedetään hyvin vähän. Sen sijaan suuremmalla varmuudella voi odottaa sitä, että palkat pidetään alhaisina hyvinkin yleisesti. "Monet taloustieteilijät ajattelevat, että Nafta voisi vetää palkat alas", Steven Pearlstein raportoi Washington Postissa ja odottaa, että "alhaisemmilla meksikolaispalkoilla olisi yleisesti alentava vaikutus amerikkalaisten palkkoihin". Sitä odottavat Naftan puolestapuhujatkin, jotka myöntävät, että vähemmän ammattitaitoiset työntekijät — noin 70 prosenttia työvoimasta — todennäköisesti kärsivät palkanmenetyksistä.
Päivä sen jälkeen, kun kongressi oli hyväksynyt äänestyksessään Naftan, New York Times julkaisi ensimmäisen katsauksensa sopimuksen oletetuista vaikutuksista New Yorkin alueella. Katsaus oli optimistinen ja sopusoinnussa lehden kautta linjan sopimukselle antaman innostuneen tuen kanssa. Siinä keskityttiin todennäköisiin hyötyjiin: "rahoitukseen ja sen ympärillä oleviin sektoreihin", "alueen pankki-, tietoliikenne- ja palveluyhtiöihin", vakuutuslaitoksiin, sijoitustaloihin, yhtiöiden lakifirmoihin, suhdetoimintaan, konsultteihin ja vastaaviin. Siinä ennustettiin, että jotkut teollisuusyhtiöt saattaisivat olla saamapuolella — pääasiassa korkean teknologian tuotannossa, julkaisutoiminnassa ja lääkealalla — hyötyessään protektionistista toimenpiteistä, jotka on suunniteltu varmistamaan sen, että suuryhtiöt kontrolloivat tulevaisuuden teknologiaa. Katsauksessa mainittiin ohimennen, että sopimuksen seurauksena tulee myös häviäjiä, "etupäässä naiset, mustat ja latinot" ja "vähemmän ammattitaitoiset teollisuustyöntekijät" yleensä: toisin sanoen suurin osa väestöstä kaupungissa, jossa jo 40 prosenttia lapsista elää köyhyysrajan alapuolella ja kärsii terveydellisistä vammoista ja koulutuksen puutteen aiheuttamasta kelpaamattomuudesta, jotka "lukitsevat" heidät katkeraan kohtaloonsa.
Analysoidessaan suunniteltua (ja toteutettua) Nafta-versiota kongressin Teknologian arviointiosasto (OTA) kiinnitti huomiota siihen, että tehdastuotannossa työskentelevien ja muissa kuin johtavissa asemissa olevien reaalipalkat olivat pudonneet 1960-luvun tasolle. Se ennusti, että "sopimus voi aikaisempaa enemmän sitoa Yhdysvallat matalapalkkaiseen ja alhaisen tuottavuuden hallitsemaan tulevaisuuteen", vaikka OTA:n, ammattiliittojen ja muiden kriitikoiden — joiden ei koskaan sallittu osallistua itse keskusteluun — ehdottomat korjaukset voisivat hyödyttää kaikkien kolmen maan kansalaisia.
Hyväksytty Naftan versio todennäköisesti kiihdyttää "tervetullutta kehitystä, jolla on aivan tavaton merkitys" (Wall Street Journal): Yhdysvaltain työvoimakustannusten vähentämistä kaikkien tärkeiden teollisuusmaiden tason alle lukuun ottamatta Englantia. Vuonna 1985 Yhdysvallat sijoittui tässä vertailussa korkealle seitsemän suuren valtiokapitalistisen talouden (G-7) joukossa, kuten maailman rikkaimmalta maalta voi odottaakin. Aikaisempaa integroituneemmassa taloudessa vaikutus on maailmanlaajuinen, kun kilpailijoiden on mukauduttava järjestelmään. General Motors voi muuttaa Meksikoon, tai niin kuin nyt Puolaan, missä se löytää työntekijöitä murto-osalla lännen palkoista ja missä sitä suojaavat korkeat tullimaksut ja muut rajoitukset. Volkswagen voi muuttaa Tshekin tasavaltaan, hyötyä samanlaisesta suojelusta, korjata voitot ja jättää hallituksen vastaamaan kuluista. Daimler-Benz voi tehdä samanlaisia järjestelyjä Alabamassa. Pääomat voivat liikkua vapaasti — työntekijät ja vanhat sijaintipaikkakunnat saavat kärsiä seuraukset. Samanaikaisesti säännöstelemättömän keinottelupääoman valtava kasvu asettaa voimakkaita paineita hallituksille luopua kaikesta elvytyspolitiikasta.
Monet tekijät ajavat yhteiskuntia kaikkialla kohti matalien palkkojen, matalan kasvun ja suurten voittojen tulevaisuutta, jota leimaavat yhteiskunnan kärjistyvä jakautuminen kahteen vastakkaiseen leiriin ja sosiaalisten rakenteiden hajoaminen. Toinen seuraus on merkityksellisten demokraattisten prosessien kuihtuminen, kun päätöksenteko uskotaan yksityisille instituutioille ja niiden ympärillä toimiville ja niihin sulautuville puolivaltiollisille rakenteille. Esimerkiksi Financial Times kutsuu tuota järjestelmää "tosiasialliseksi maailmanhallitukseksi", joka toimii salassa ja vailla vastuuvelvollisuutta.
Nämä kehityssuuntaukset liittyvät hyvin vähän itse taloudelliseen liberalismiin. Tällä käsitteellä on vain rajallinen merkitys maailmassa, jossa huomattava "kaupan" alue koostuu keskusjohtoisista yhtiöiden sisäisistä liiketoimista (esimerkiksi puolet Yhdysvaltain viennistä Meksikoon Naftaa edeltäneellä aikakaudella — "vienti", joka ei koskaan päätynyt meksikolaisille markkinoille). Samalla yksityiset valtakeskukset vaativat ja saavat suojelua markkinavoimien vaikutukselta — kuten menneisyydessäkin.
"Zapatistat todellakin löysivät yhteisen sävelen Meksikon väestön suuren osan kanssa", kommentoi meksikolainen politologi Eduardo Gallardo pian kapinan jälkeen. Hän ennusti, että seuraukset olisivat laajakantoiset ja niihin sisältyisi toimintaa, joka veisi kohti vaaleilla valitun pitkäaikainen diktatuurin murtamista. Meksikossa suoritetut mielipidetiedustelut tukivat tuota johtopäätöstä tulosten kertoessa enemmistön olevan samaa mieltä siitä tilannearviosta, jolla zapatistat perustelivat kapinaansa. Yhteinen sävel löytyi myös maailmanlaajuisesti mukaan lukien rikkaat teollisuusmaat, joissa monet ihmiset tajusivat, että zapatistojen huolenaiheet olivat samoja kuin heidän omansa huolimatta hyvin erilaisista olosuhteista. Tukea lisäsivät zapatistojen kekseliäät aloitteet laajempien ihmisryhmien tavoittamiseksi ja saamiseksi mukaan samanlaisiin tai rinnakkaisiin yrityksiin ottaa elämä ja kohtalo omiin käsiin. Kotimainen ja kansainvälinen solidaarisuus ehkäisi epäilemättä huomattavasti armeijan taholta odotettuja raakoja sortotoimenpiteitä. Sama solidaarisuus on antanut myös odottamattomalla tavalla voimaa yhteiskunnallisten liikkeiden organisointiin ja aktivismiin maailmanlaajuisesti.
Chiapasin intiaanitalonpoikien vastalause antaa vain kalpean aavistuksen niistä "aikapommeista", jotka odottavat räjähtämistään muuallakin kuin Meksikossa.
© Noam Chomsky 2000
Suuri osa artikkelista ilmestyi alunperin julkaisussa In These Times 21.2.1994.