Riikka Kuusisto: Lopunajan retoriikan vaaroista

Jo ennen kuin käsitys World Trade Centerin ja Pentagonin tuhoista oli juurikaan ehtinyt täsmentyä ja ennen kuin iskujen takana olevista ihmisistä oli olemassa minkäänlaista tietoa, Yhdysvaltain ulkopoliittinen johto oli varma siitä, mistä nyt on kysymys. Heti "mustan tiistain" iltana presidentti Bush otti käyttöön koko oikeutettujen sotien retorisen arsenaalin: hän ryhtyi puhumaan terrorismin vastaisesta sodastamme, taistelusta vapauden ja pelon, turvallisuuden ja jatkuvien uhkien, oikeuden ja kaaoksen sekä hyvän ja pahan välillä. Runsas viikko myöhemmin kongressissa pitämässään puheessa hän vaati jokaista valtiota valitsemaan puolensa joko "sivilisaation" liittoumassa tai al-Qaidan "murhaajien ja radikaalien kiihkoilijoiden" riveissä, ilmoitti osoittavansa taisteluun kaikki käytettävissä olevat keinot, ja kertoi, ettei vaatimuksista ja tavoitteista neuvoteltaisi tai joustettaisi. Kuten Persianlahdella kymmenen vuotta aiemmin ja Kosovossa keväällä 1999, läntisten suurvaltain johtajat määrittelivät tilanteen ja toimijat alusta alkaen mustavalkoisin termein ja rupesivat pian ajamaan ongelmiin voimatoimiin perustuvaa ratkaisumallia. Silloin, kun länsimaat ylipäänsä päättävät nostaa jonkin maailman konflikteista asialistalleen, niillä tuntuu olevan taipumus sovittaa tapahtumasarja lopunajan yhteenoton muottiin ja varata itselleen kehystarinassa jalon sankarin rooli.

Mahtipontisen, yksinkertaistavan ja aggressiivisen retoriikan omaksuminen välittömästi kriisin puhjettua on monella tapaa vaarallista. Hätäisillä ja voimallisilla puheilla ensinnäkin usein luodaan tarve ja oikeutus hätäisille ja voimallisille fyysisille teoille. Jos määritellään, että kyseessä on valon ja pimeyden sotureiden viimeinen taisto, ei epäröinti ole sallittua. Jos vastassa on hulluja teurastajia, neuvottelu ei ole järkevä vaihtoehto. Jos "meillä" on mahdollisuus pelastaa koko ihmiskunta, projektin resursseja ja välineitä ei tule rajoittaa. Jos kaikki on selvää ja varmaa, pitkällinen harkinta vaikuttaa paitsi naurettavalta ja turhalta, myös moraalittomalta puuhalta. Selityksen varhainen lukkoon lyöminen tekee uuden tiedon hyödyntämisen vaikeaksi, ja vastapuolen kanssa keskustelun kieltäminen sulkee tärkeän kommunikaatiokanavan. Kun viholliselta viedään ihmisyys – kun Taleban-sisseistä puhutaan kuin rotista ja Osama bin Ladenista kuin suuresta saatanasta – astutaan aina pelottavalle tielle, olivat vihollisen teot sitten kuinka tuomittavia tahansa. Kun itseymmärryksestä puuttuu tyystin kriittisyys ja varovaisuus – kun toimija uskoo jumalan olevan puolellaan ja totuuden hallussaan – kadotetaan helposti sellaiset pidäkkeet, jotka olisivat tarpeen myös hyvän asian puolesta työskenneltäessä. Kun maailma lopulta jakaantuu "meihin" ja "niihin", unohtuvat ne lukuisat nyanssit ja muutoksen mahdollisuudet, joita yksilöiden ja ryhmien identiteetteihin pääsääntöisesti liittyy.

Erityisen huolestuttavaa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilymisen kannalta on kahden mustavalkoisen ja vihamielisen kertomuksen ja maailmankuvan kohtaaminen. Kun Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan johtajien sotaisa retoriikka saa vastaansa Saddam Husseinin, Slobodan Miloševi in tai Osama bin Ladenin hurjat sanat ja niihin sopivat armeijoiden liikkeet, ovat perusteellisten analyysien ja väkivallan välttämisen mahdollisuudet vähissä.

Parempaa huomista tuskin saavutetaan minkään yhden totuuden, oikean tulkinnan ja lopullisten toimien kautta. Pikemminkin meidän olisi ehkä syytä tutustua niin moneen kilpailevaan versioon kiistanalaisista kysymyksistä kuin suinkin pystymme. Tekojen taustojen pohtiminen ja vastapuolen motiivien ymmärtäminen ei automaattisesti johda vääryyksien hyväksymiseen tai lamaannukseen suhteessa kenties paikallaan oleviin reaktioihin. Kansainvälisillä kriiseillä ja konflikteilla on usein monimutkaiset juuret ja asianosaisilla tahoilla joskus hankalasti yhteen sovitettavia intressejä ja pyrkimyksiä, mutta voimatoimiin tarttuminen ei periaatteessa ole sen luonnollisempaa tai viisaampaa kuin sovittelukaan, eikä "mutkat suoristava" ratkaisu yleensä poista mitään ongelmaa kovin pitkäaikaisesti. Moniäänisen keskustelun ja kunnollisten selitysten vaatiminen tulisi nähdä osana normaalia kansalaisaktiivisuutta, ei toivottoman naivina haihatteluna tai epäilyttävänä systeemin murentamisena, todellisuudesta vieraantumisena tai vallankumouksellisuutena. Jokaisella, jonka nimissä tätäkin oikeutettua sotaa käydään, on oikeus paitsi pyytää tarkempia perusteluja yksittäisille valinnoille, kuten Afganistanin pommituksille, niin myös kysyä, miksi läntisen maailman johtajat ovat jälleen päätyneet sotaretoriikkaan esimerkiksi poliittisen tai oikeudellisen konfliktinratkaisuretoriikan sijaan.