Sisko Mäkelä: NAISET JA GLOBALISAATIO

Tuon terveisiä eräältä naisten globaalilta foorumilta eli Kansainvälisen Maataloustuottajaliiton Naisten Komitealta (IFAP Standing Committee on Rural Women), joka piti viime viikolla Kansainvälisen Maaseudun Naisten päivän konferenssiaan Ugandassa, puheenjohtajamme Victoria Kakoko Sebagerekan kotimaassa. Olen yksi komitean kolmesta varapuheenjohtajasta. Kokoontumisemme aiheena oli "Rauha maaseudun naisille ruokaturvan saavuttamiseksi". Rauha ei ole vain sodan puutetta ja tuon otsikon alla keskustelimme AIDS:sta, naisten oikeudesta (yleisimmin oikeuden puutteesta!) maatalouden luonnonvaroihin ja tuotantopanoksiin, maaseudun naisten osallistumisesta päätöksentekoon, ruokavarmuudesta ja ravitsemuksesta, naisten päivittäisestä tulonmuodostuksesta ja koulutuksesta. Usein viitattiin myös perheväkivaltaan.

Edustamme joukkoa, jonka tarkkaa kokoa emme tiedä, mutta joitakin merkittäviä faktoja toki tiedämme, kuten että - maaseudun naisia, pääasiassa viljelijöitä, on vähintään 1600 miljoonaa ja he muodostavat yli neljänneksen maailman väestöstä - naiset tuottavat yli puolet maailman ruuasta: 80 % Afrikassa, 60 % Aasiassa, 30-40 % Latinalaisessa Amerikassa ja Länsimaissa - joillakin Afrikan alueilla 60 % kotitalouksista on naisten johtamia - maailmanlaajuisesti tarkasteltuna naiset ovat yksinhuoltajia yhdessä kolmasosassa talouksista - naiset omistavat vain 2 % maasta ja saavat vain 1 % :n maatalouden luotoista - vain 5 % maatalouden investointivaroista ohjataan naisille - naiset edustavat 2/3 maailman lukutaidottomista - köyhyydessä elävien maaseudun naisten määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 1970.

Näen globalisaatiossa kaksi eri puolta, joihin suhtautumiseni on hyvin erilaista. Myönteinen muoto on jatkuvasti lisääntyvä kansalaisjärjestöjen toiminta rajojen yli, IFAP:n Naiskomitea siitä hyvänä esimerkkinä. En ole tavannut missään kansainvälisellä foorumilla sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja halua ymmärtää toisten elämäntilannetta ja auttaa siinä mahdollisuuksien mukaan. Jokainen taistelemme omalla tavallamme omissa maissamme/järjestöissämme "tuulimyllyjä" vastaan oli ne sitten ns. customary law (=tapaoikeus), johon useissa afrikkalaisissa puheenvuoroissa törmäsimme tai rakenteellinen naisten syrjintä tai maan omistusoikeuden puute.

Yksi merkki kansainvälisten järjestöjen huomioimisesta oli YK:n Kestävän maatalouden konferenssi New York:ssa, jossa ensimmäisen kerran valtioiden edustajat halusivat kuulla myös niiden kansalaisjärjestöjen mielipiteet, jotka ovat ko. asian kanssa tekemisissä. Näin ollen mukana oli myös IFAP:n delegaatio, joka oli koottu eri puolilta maailmaa. Jos halutaan saada aikaan kansainvälisiä sitovia ohjeita hyvästä käytännöstä, ainoa oikea menettelytapa on ottaa kansalaisjärjestöt mukaan jo valmisteluvaiheessa.

Markkinoiden globalisoituminen on jo paljon vaikeammin nieltävä asia. Siihen liitetään yleensä vapaakaupan käsite. Siinä IFAP:n rivit (tai paremminkin ne miesten rivit, jotka ovat ylivoimaisesti yliedustettuina, kun otetaan huomioon ruuantuottajajakauma ) ovat jakautuneet selkeästi kahteen toisiaan kohtaamattomaan leiriin: vapaakauppaleiriin, johdossa Australia, Uusi-Seelanti, USA, Etelä-Afrikka, ja valtioiden kontrolloimaan kauppaan Euroopan Unioni keulassa marssien. Kehitysmaat näyttävät olevan hämmennyksissään ja WTO-neuvotteluissa keskusteltavien asioiden ulkopuolella. Maailmankaupan pelisääntöjä on vaikea soveltaa olosuhteisiin, joissa markkinat ovat vielä kehittymättömät. Joissakin Afrikan maissa parlamentit vetäytyvät vastuusta kehittää maansa markkinoita vetoamalla vapaakauppaan. Vapaakauppa ei vain ota toimiakseen maassa, jossa tuotetuille elintarvikkeille ei ole olemassa varastointi- tai kuljetusmahdollisuuksia eikä markkinointiväyliä. Paljon parjatut "middlemen" eli välittäjät ovat ainoat tilanteesta hyötyvät, viljelijät eivät aina pysty kattamaan hinnoilla edes tuotantokustannuksia. Samoin koen hurskasteluna monen vapaakaupan kannattajan vetoamisen kehitysmaiden vapaampaan markkinoille pääsyyn. Pikemminkin tilanne johtaisi maailmanmarkkinahintojen kohoamiseen ja hyödyn kasaantumiseen tehotuotantoalueille. Samalla se voi johtaa paikallisen ruuantuotannon tuhoutumiseen. Tämä olisi todennäköinen tilanne myös Suomessa, jos vapaakauppamaiden vaatimusten mukaisesti poistettaisiin valtioiden (ja EU:n) mahdollisuus tukea alueellista ruuantuotantoa. Se johtaisi perheviljelmien muuttumiseen ylikansallisten elintarvikejättien alihankkijoiksi, missä ne sitten katsoisivat kannattavaksi tuottaa ruokaa. Emme halua Monsanton traktorikuskeiksi!

Naisten kokoontumisissa emme ole näihin vastakkainasetteluihin törmänneet, koska meille tärkein asia ei ole elintarvikkeiden esteetön liikkuminen maasta toiseen, vaan ruuan riittävyys. Ruoka istuu muutenkin huonosti samaan viitekehykseen kuin teollisuustuotteet ja niiden maailmankauppa. Markkinoiden esteettömän toimimisen lisäksi keskustelua käydään ympäristönsuojelullisesti ja taloudellisesti kestävästä kehityksestä. World Food Summit 1996 löi lukkoon periaatteen, jonka mukaan ruuantuotanto tulee kaksinkertaistaa 25. vuodessa ja se pitäisi tehdä maailman luonnonvarojen kestävällä hoidolla.

Maailman ruokamarkkinoilla tuntuu toimivan hyvin erilaisia kulttuureita. Euroopassa on viime vuosina kuunneltu hyvin herkällä korvalla kuluttajien ääntä, USA:ssa tuntuu olevan vallalla käsitys, että kyse on ainoastaan kuluttajien informoimisesta. Näin esimerkiksi hormoneiden ja geenimuuntelun vastustus on oikean tiedotuksen puutetta, ja näin ollen teennäinen kaupan este. Euroopassa puhutaan lisäksi maatalouden monivaikutteisuudesta. Maatalous ei ole pelkästään ruuantuotantoa, vaan se on myös maaseudun maiseman, infrastruktuurin ja kulttuurin säilyttämistä. Näitä asioita ei voi tuontituotteilla korvata. Lisäksi ruoka on hyvin kulttuurisidonnaista: siinä missä ugandalaiset syövät banaanipuuroa, suomalaiset vetävät vatsansa täyteen perunamuussia ja ruisleipää. Euroopan yksi suuri rikkaus on sen vaihteleva ruokakulttuuri. Maaseudun naisten maailmankonferenssi New Yorkissa julisti, että yksi tärkeistä oikeuksista on oikeus syödä lähellä tuotettua ruokaa.