Devinder Sharma: WTO ja Intian maatalous
KAUPANKÄYNTIÄ ELINTARVIKETURVATTOMUUDELLA

Etelä-Intian Keralan osavaltio on matkailijoiden suosiossa. Alueen trooppinen ilmasto ja ainutlaatuiset patojärjestelmät vetävät turisteja ja vetovoimaa lisää luonnonkauneus . Keralan aluetta on kehitetty huimasti, lukutaito on laajaa ja ihmisten elinolot parantuneet, minkä vuoksi aluetta on kutsuttu paratiisiksi.

Mutta parin viime vuoden aikana, siitä lähtien kun talouden liberalisoinnista tuli kehittämisen taikasana, Kerala on menettänyt asemansa tuotteiden viejänä ja siitä on tullut tiontituotteita vastaanottava alue. Keralaan on tulvinut halpoja ja vahvasti tuettuja maataloustuotteita ulkomailta ja sen oma maanviljelykseen perustuva talous on mennyt kärsinyt. Olipa kyseessä ulkomaalainen palmuöljy, kumi tai kahvi, melkein kaikki alueen sosio-ekonomiset sektorit ovat kokeneet menetyksiä.

Ravintoöljyn tuonnista johtuneen elinkeinon menetyksestä ja sitä seuranneesta valtiontalouden romahduksesta aiheutunut pettymys syveni hiljattain pidetetissä vaaleissa tapahtuneesta käänteestä. Kerala on perinteisesti ollut vasemmistopuolueiden valta-aluetta. Vuoden 2001 alussa pidtyissä vaaleissa se sai kokea poliittisesti käsittämättömän vaalituloksen. Vasemmisto koki rökäletappion ja Keralaan muodostettiin uusi kongressi. Syynä muutokseen ei ollut se, että kongressi olisi tehnyt jotain mainittavaa ansaitakseen valtaannousun, tai että vasemmisto olisi tehnyt mitään dramaattista virhettä. Tosiasia on, ettei paikallishallinnossa ollut tehty mitään muuta kuin pidetty puheita ja tuomittu keskushallinto tuonitavaroiden vuoksi, kun taas paikallisten maanviljelijöiden etujen suojelemiseksi ei ollut käytännössä tehty yhtään mitään. Entinen kongressi maksoikin kovan hinnan välinpitämättömyydestään.

Eikä Kerala suinkaan ole ainoa. Muotoutumassa olevan globaalin kaupan tuhoisa sivutuote vaikuttaa maanlaajuisesti, vaikkei sen merkitys kaikilla alueilla ole yhtä suuri. Mutta ennen kuin voimme puhua katkerista poliittisista tuloksista ja Maailman kauppajärjestön (WTO) lumon haihtumisesta, on tärkeää ymmärtää miksi ja miten markkinavoimat toimivat intialaisia maanviljelijöitä vastaan.

Markkinavoimien kielteinen rooli on nyt tunnustettu virallisesti. Kuusi vuotta siitä kun WTO muodostettiin 1.1.19995, Intian arvioitu hyöty maatalouskaupan vapautusprosessista on käytännössä olematon. Sekä Intian maatalous- että kauppaministeriöt ovat myöntäneet, että kansainvälisen yhteisön antamat toiveet reilun ja markkinavoimaisen maatalouskauppajärjestelmän synnystä ovat olleet harhaanjohtavia.

WTO:n maataloussopimus sisälsi kolme laajaa osa-aluetta jäsenmaille: pääsyn markkinoille, kotimaisen tuen ja vientituet. Perimmäisenä tarkoituksena oli oikaista ja estää vääristymiä ja rajoituksia maailman maatalousmarkkinoilta. Toisaalta kauppaa käyvä kansainvälinen yhteisö on kilpailun tukemisen verukkeella varmistanut, että kehitysmaat sitoutuvat aikaan sidottuihin ohjelmiin, joilla niiden kotimarkkinat avataan halvoille ja voimakkaasti tuetuille ulkomaisille maataloushyödykkeille.

Markkinoille pääsy: Markkinoille pääsyn helpottaminen oli vapaakauppa-agendan perusidea. Sen tarkoitus oli pakottaa uudet markkinat avautumaan maataloustuotteiden viejille. WTO vaati kaikkia maita sallimaan kaikille maataloustuotteille tietyn vähimmäisosuuden markkinoista, 5% teollisuusmaille ja 4% kehitysmaille.

Vientimäärät eivät kuitenkaan ole juuri muuttuneet. Korkeat tuontitullit estävät edelleen kehitysmaita viemästä tuotteitaan ulkomaille. Tullit ovat edelleen korkeita, varsinkin viljan, sokerin ja meijerituotteiden tullit. Terveyttä ja kasvien terveyttä koskevat säännöt, jotka määrättiin tuontituotteiden laadun turvaamiseksi, toimivat tosiasiassa valtavana esteenä puutarha- ja lihatuotteiden viennin monipuolistumiselle. Teollisuusmaat ovat myös estäneet kehitysmaiden vientiä alentamalla tariffeja valikoivasti. Kaiken lisäksi vain 36 maalla (kaikki teollisuusmaita) on oikeus asettaa erityisiä turvaehtoja, jos ulkomaiset maataloustuotteet uhkaavat vääristää kotimarkkinoita!

Intia määrättiin vähitellen poistamaan paljousrajoitukset maataloustuotteilta ja –hyödykkeiltä 1.4.2001 mennessä. Maa on täten avannut markkinansa ja vuorostaan asettanut oman maatalousyhteisönsä alttiiksi ulkomaisille voimakkaasti tuetuille tuotteille. Jo nyt markkinoille on tulvinut halvempia tuontituotteita: maitojauhetta, ravintoöljyjä, sokeria, teetä, betelpähkinöitä, omenia ja kookosta.

Kotimainen tuki: Manipuloimalla tukien alentamisvelvoitteittaan ovelasti teollisuusmaat ovat käytännössä kyenneet korottamaan maataloustukiaan, USA:ssa valtion tukea vaivaiselle 900 000 maanviljelijälle on korotettu 700-kertaiseksi vuodesta 1996 lähtien. Kaksi vuotta ennen Bill Clintonin presidenttikauden päättymistä USA oli tukenut maanviljelijöitään vielä 1,94 miljoonalla eurolla. Todellisuudessa maataloustuki 30 rikkaimmassa kauppavaltiossa (OECD-maissa) kasvoi 8%:lla päätä huimaavaan 43,24 miljoonaan euroon vuonna 1998.

Intiassa väitetään, että koska maataloustuet ovat negatiivisia (verrattuna 10%:n ylärajaan), niitä voidaan vielä nostaa. Todellisuudessa Intia on sitoutunut lakkauttamaan maataloustuet Maailmanpankin ja IMF:n rakennesopeuttamisohjelman mukaisesti. Alunperinkin Intia tukee 550 miljoonaa maanviljelijäänsä vain 1,04 miljardilla eurolla!

Ennakkoon odotettiin kehitysmaiden kotimaisten tukien leikkaamisen siirtävän viljantuotannon teollisuusmaista kehitysmaihin. Kokemus on kuitenkin osoittanut odotukset vääriksi. Toisin sanoen, kun kehitysmaissa siirrytään viljantuotannosta kasvattamaan esimerkiksi kukkia ja vihanneksia myyntiin, maiden on pakko tuoda välttämättömyyshyödykkeet ulkomailta.

Vientituet: WTO on valtuuttanut vain 25 maata tukemaan maataloustuotteidensa vientiä. Muut maat, kuten Intia, joilla tukioikeutta ei ole, eivät voi tulevaisuudessakaan niitä maksaa.

Intian maatalousministeriössä tunnustetaan, että huolimatta annetuista määräyksistä odotettu hyöty ei ole toteutunut kehitysmaissa. Ennakoitiin, että kauppaa vääristävien tekijöiden poistamisen myötä maatalouden vienti kehitysmaista kasvaisi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan Intiassa maataloushyödykkeiden tuonti on kasvanut räjähdysmäisesti. Vuonna 1995 tuonnin arvo oli10,8 miljoonaa euroa, vuosina 1999-2000 se oli 32,4 miljoonaa euroa, eli kolminkertainen määrä. Yksin ravintoöljyjen kohdalla tuonnin arvo on noussut 19,4 miljoonaan euroon. Niin kutsutun reilun kaupan järjestelmäkään ei ole auttanut tehokkaita tuottajia saamaan korkeampaa hintaa tuotteistaan. Päinvastoin, useimpien maataloustuotteiden hinnat ovat maailmanmarkkinoilla laskussa.

Viljan valtiollinen varastointi: Toisin kuin Euroopassa, missä valtiolliset jakelujärjestelmät purettiin toisen maailmansodan jälkeen, on Intian tapaisissa köyhissä ja väkirikkaissa kehitysmaissa niiden merkitys kasvanut. Kun valtiolliset jakelujärjestelmät luotiin yli 50 vuotta sitten, perusajatuksena oli hillitä kulutusta ja taata käytettävissä olevien ruokavarojen oikeudenmukainen jako, etenkin alijäämäalueilla ja köyhemmän väestönosan keskuudessa.

WTO sallii ravintoviljan valtiollisen varastoinnin kehitysmaissa yleisen elintarviketurvallisuuden nimissä ”edellyttäen, että hankintahinnan ja kansainvälisen markkinahinnan erotus otetaan huomioon valtion tukia maksettaessa”. Samaan aikaan jäsenmaita on pyydetty nimeämään tuen saajat ”ravitsemustieteellisiin tavoitteisiin liittyvien tarkasti määriteltyjen kriteerien” perusteella.

Toisin sanoen WTO on rajoittanut hallitusten mahdollisuuksia puuttua markkinoihin tarkoituksena yleinen elintarviketurvallisuus. Jos Intia kuitenkin joutuisi ostamaan viljaa varastoon valtion jakelujärjestelmän avulla kansainväliseen markkinahintaan, valtion budjetti ylittyisi huimasti. Valtiollisen viljanvarastoinnin peukalointi johtaa vääjäämättä yleiseen elintarviketurvattomuuteen, kuten on käynyt monissa maissa, joissa valtiollisesta viljan varastoinnista on luovuttu. Silti Intian hallitus yrittää edelleen epätoivoisesti hajauttaa varastointijärjestelmää samalla kun se pyrkii lakkauttamaan ohjelman, jonka tarkoituksena oli nälänhädän torjuminen.

Elintarviketurvallisuus: Lukuisten toimenpiteiden joukossa, joita on ehdotettu kun maataloussopimusta on uudelleenarvioitu, on ehdotus kokonaan uuden osa-alueen luomisesta. Elintarviketurvallisuuden takaamiseksi ehdotetaan mekanismia, joka suojelisi kehitysmaita halvoilta tuontituotteilta. EU on myös tukenut joitakin kehitysmaiden esityksiä taataa elintarviketurvallisuus. Mutta edelleen jätetään huomiotta tapa määritellä elintarviketurvallisuus. Kuten USA Britannian tukemana aiemmin julisti, elintarviketurvallisuus ei enää ole yhteydessä ruoka-omavaraisuuteen. Elintarviketurvallisuus merkitsee nykyisin kaupallisia keinoja tyydyttää kehitysmaiden tarpeet.

Jatkuvasti unohdetaan, että Intian kaltainen kehittyvä valtio tarvitsee järjestelmän, joka takaa elintarviketurvallisuuden muutenkin kuin ohjailemalla vähien tuotteidensa jakelua ja keskittymällä kriisitilanteisiin. Ei hyväksytä, ettei elintarvikkeiden ja maataloushyödykkeiden vapaakauppa auta maatalousyhteisöjä selviytymään kehitysmaissa, kuten Intiassa, jossa se on ollut koko talouden selkäranka.

Elintarviketurvallisuus voidaan taata vain antamalla kehitysmaille valmiudet saattaa uudelleen voimaan paljousrajoitukset tai kauppaesteet. Mikään markkinoille pääsyä, kotimaisia tai vientitukia koskevien lausekkeiden peukalointi ei auta kehitysmaita takaamaan elintarviketurvallisuutta. On kaksi toimenpidettä, jotka tähän pystyvät, ja jotka samalla edistävät tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta globaalissa kauppajärjestelmässä, ne ovat seuraavat.

…Yleinen elintarviketurvallisuus voidaan taata vain jos kehitysmaat saavat takaisin oikeuden asettaa paljousrajoituksia. Tämä voidaan vahvistaa vain multilateraalisella järjestelmällä. Maataloussopimuksen arviointi on siten oikea foorumi antamaan hyväksyntänsä tälle tehokkaimmalle elintarviketurvallisuuden takaamiskeinolle.

…Niin kotimaisten kuin maatalouden vientitukienkin poistaminen tulee liittää paljousrajoitusten poistamiseen. Niin kauan kuin valtion tukia, suoria tai epäsuoria, ei lakkauteta teollisuusmaissa, kehitysmailla tulisi olla oikeus jatkaa paljousrajoitusten käyttöä. Rajojen puolustus on lopulta ainoa keino, jolla kehitysmaat voivat estää halpojen ja voimakkaasti tuettujen elintarvikkeiden ja maataloushyödykkeiden tuontivirran.

Devinder Sharma on New Delhissä Intiassa toimiva elintarvike- ja kauppapolitiikan tutkija. Hän on hiljattain julkaissut mm. kaksi kirjaa: ”GATT to WTO: Seeds of Despair” ja ”In the Famine Trap”. Kommentteja tähän puheenvuoroon voi lähettää sähköpostilla osoitteeseen dsharma@ndf.vsnl.net.in