Ei on ei – toivottavasti myös vaalien jälkeen

Saksalaiset, varsinkaan länsisaksalaiset, eivät ole USA-vihamielisiä. Silti saksalaisten suuri enemmistö on selvästi tyytyväinen siitä, että liittokansleri Gerhard Schröder vastustaa virallista USA:n linjaa Irakin-politiikassa ilmoittamalla, ettei Saksa missään tapauksessa tule hänen johdollaan osallistumaan sotaan Saddam Husseinin poistamiseksi vallasta. Saksalaisten enemmistölle tämä ei ole lainkaan "vaarallista Saksan erikoistietä" kuten oppositiossa oleva konservatiivinen CDU väittää. Päinvastoin.

Schröder on oikeassa siinä, että "huoli kehityksestä Lähi-idässä askarruttaa monia ihmisiä". Hankala maailmanpoliittinen tilanne ja mahdolliset negatiiviset poliittiset ja taloudelliset seuraukset, jotka USA:n hyökkäys Irakin kimppuun voisivat aiheuttaa, huolestuttavat saksalaisia selvästi. Ja Schröderin "ei" USA:n sotalinjalle vastaa laajasti rauhankaipuuta Saksan yhteiskunnassa. Muuten on vaikea selittää, että viikkoa ennen parlamenttivaaleja havaittiin demarien suosion selvä nousu.

Saksan punavihreä hallitus vahvisti myös George Bushin YK:n-puheen jälkeen Saksan kielteisen kannan Irakin-sotaan nähden. Saksan vihreä ulkoministeri Joschka Fischer korosti, ettei Saksa halua "mitään sotilaallisten pakkotoimenpiteiden käyttöönottoon vievää automatiikkaa". Vaikka se olisi vaikeaa, täytyy tehdä kaikkensa diplomaattisen ratkaisun aikaansaamiseksi Irakin ongelmalle.

Sen, joka puhuu näin, täytyy kyllä ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiinkin linjansa puolesta. Ja se on punavihreän hallituksen" avoin sivusta". Pelkkä sanahelinä sodan ja rauhan kysymyksessä ei ole paikallaan. Saksan ei pitäisi tuntea olevansa liian hyvä keskustelemaan välittäjänä sekä Saddamin että Bushin kanssa. Semmoinen aktiivisempi rooli sopisi hyvin Saksan kannanottoon Irakin kysymykseen.
Punavihreä koalitio perustelee kantansa Irakin kysymyksessä ensisijaisesti sillä, että Bushin sota horjuttaisi jo sinänsä epävakaata aluetta edelleen. Hyökkäys Irakin kimppuun pikemminkin vahvistaisi kuin heikentäisi fundamentalistisia ja terroristisia virtauksia. Sitä paitsi ei ole olemassakaan realistista suunnitelmaa siitä, kuinka halutaan ja voidaan uudelleen järjestää koko tämä alue, ei poliittisesti puhumattakaan taloudellisesti. Kasvavaa epävarmuus alueella, joka on vielä maailman tärkein öljylähde, voisi helposti aiheuttaa maailmanlaajuisen taloudellisen laskukauden, joka on ulkomaankaupasta riippuvaiselle maalle kuten Saksalle erittäin epätoivottavaa.

Nämä ovat pragmaattisia ja päteviä syitä, jotka korostetaan paitsi Saksassa myöskin muualla. Tämä pragmaattinen lähestymistapa, myös suhteissa USA:han, on sosiaalidemokraateille ilmeisesti helpommin omaksuttava kuin konservatiiveille, joille virallinen Amerikka-ystävyys on jo melkein ideologinen kulmakivi.

George Bushin peittelemätön unilateraalisuus saa monet saksalaiset ymmälle. Sen jälkeen kun he astuivat 11. syyskuuta viime vuonna solidaarisesti haavoittuneen kansan puolelle, joka symbolisoi demokratiaa ja vapautta, he näkevät nyt yhtäkkiä Amerikan toiset kasvot: ylimielisen, huippuaseistetun maailman viimeisen suurvallan, joka vaatii solidaarisuutta mutta tarkoittaa oikeastaan alistumista. Tahtomatta tulee esiin kysymys, pystyykö USA yleensä edelleen liittolaissuhteisiin ja haluaako se sellaisia ylipäänsä?
USA:n hallituksen linjaan on nykyään vaikea vaikuttaa maan ulkopuolelta, vaikka ollaankin kaikkein tiivein liittolainen. Vain "toisinajattelijat" maan sisällä voisivat ehkä pystyä siihen.

Tältä osin olisi erittäin tärkeää, että Saksan demarien ja vihreiden nykyinen "ei" Bushin Irakin-suunnitelman suhteen on "ei" myös parlamenttivaalien jälkeen.

DIETER ECKE
Berliini