Guantánamon “musta aukko”: Sodan laki ja sen suvereeni poikkeus


Scott Michaelsen ja Scott Cutler Shershow
11.1.2004

(Scott Michaelsen on Michigan State Universityn englannin kielen apulaisprofessori ja Scott Cutler Shershow Californian Davis Universityn englannin kielen professori.)

Tammikuun 2002 jälkeen Yhdysvallat on vanginnut jo yli 700 henkilöä 42 eri maasta Guantánamoon Kuubaan nostamatta syytettä tai antamatta oikeutta oikeusavustajaan. Vaikka Yhdysvallat oli saanut monet pidätetyistä kiinni Afganistanin taistelukentiltä vuoden 2001 lopulla, tuntematon määrä muita henkilöitä on toimitettu Guantánamoon toisella tavalla, esimerkiksi niin, että afganistanilaiset sotaherrat myivät heidät amerikkalaisille. Amnesty Internationalin mukaan ainakin kuusi Guantánamon vankia on pidätetty Bosnia-Hertsegovinassa tammikuussa 2002. Yksi Korkeimman oikeuden käsittelyyn joutuvista tapauksista on australialaisen Mamdouh Habibin. Hän väittää matkustaneensa Pakistaniin etsimään työtä lokakuussa 2001 ja joutuneensa Pakistanin viranomaisten pidättämäksi. Ensin hänet siirrettiin Egyptiin, sitten amerikkalaisten sotilaiden käsiin Afganistaniin ja lopulta hänet lennätettiin Guantánamoon toukokuussa 2002. Näin ollen Guantánamossa pidätettyjen ”laittomien taistelijoiden” joukossa on henkilöitä, jotka on pidätetty kaukana varsinaisilta taistelukentiltä.

Joulukuussa 2003 Yhdysvaltojen sotilasviranomaiset ehdottivat, että noin sata Guantánamon 660 vangista vapautettaisiin ja luovutettaisiin eri maiden viranomaisille. On epäselvää, mitä tällä vapautuksella tarkoitetaan. Onko se paniikinomainen reaktio siihen, että 10. marraskuuta Korkein oikeus hyväksyi useita tapauksia, joissa Guantánamon vangit pyysivät pääsyä oikeuden eteen, vai onko se suosionosoituksen ele ”ystävällismielisille” maille? Joka tapauksessa Yhdysvallat on viestittänyt, että vapautus tapahtuu sillä ehdolla, että vankien vastaanottajamaat eivät päästä vangittuja vapaaksi. Guantánamoon jäljelle jäävien vankien kohtalosta ei ole ollut juuri puhetta.


POIKKEUS VAHVISTAA SÄÄNNÖN

Eräät kriitikot väittävät, että USA:n hallituksen toimet Guantánamon vankien suhteen eivät sovi olemassa olevan lainsäädännön puitteisiin, vaan vangit putoavat jonkinlaiseen lainsäädännön ”mustaan aukkoon”. Totta on, että eräät Bushin hallituksen virkamiehet ovat ajoittain (vaikkakin epävirallisesti) puolustelleet Guantánamon vangitsemisia viittaamalla syyskuun 11. jälkeisen ”terrorismin vastaisen sodan” ennennäkemättömään luonteeseen. Kaikissa virallisissa yhteyksissään USA:n hallitus on kuitenkin määritellyt varovaisesti toimintansa olemassa olevan kansainvälisen lain mukaan. Esimerkiksi maaliskuussa 2002 Organization of American States’ Inter-American Commission on Human Rights julkaisi vetoomuksen Yhdysvalloille, jotta se ryhtyisi ”pikaisiin toimiin” ja määrittelisi vankien aseman. Sen sijaan, että olisi jättänyt OAS:n päätöksen huomiotta (kuten aiemmat päätökset), Yhdysvallat antoi lakia tarkasti noudattavan vastauksen, että ”Geneven sopimuksen artiklan 4 mukaan ... Taleban-vangeille ei myönnetä sotavangin asemaa ... Taleban-taistelijat eivät ole todellisuudessa tehneet eroa itsensä ja siviiliväestön välillä Afganistanissa ... Al-Qaida on kansainvälinen terroristiryhmä, eikä sitä voi pitää Geneven sopimuksen mukaisena valtiollisena osapuolena.” Yhdysvaltojen mukaan kaikkien Talebanin ja Al-Qaidan jäsenten ympäri maailmaa oletetaan olevan ”laittomia taistelijoita” ennemminkin kuin sotavankeja.

Toisaalta toiset kriitikot syyttävät Yhdysvaltoja nimenomaan kansainvälisen lain, ja varsinkin vuonna 1949 hyväksytyn kolmannen Geneven sopimuksen, rikkomuksesta. Tämän näkemyksen ongelmana on, että kansainvälinen oikeus itsessään on ”valtiojärjestelmän”, kuten Noam Chomsky sitä nimittää, tuote, ja sen tehtäväksi on tullut lujittaa voimakkaiden valtiollisten toimijoiden määräävää asemaa sodan kysymyksissä. Epäsuorasti tai suorasti laki pitää kokonaisuudessaan sisällään mahdollisuuden turvautua poikkeusolosuhteisiin. Tällaisen poikkeuksen kansainvälisiin humanitaarisiin lakeihin tekevät henkilöt, jotka eivät helposti sovi perinteisiin vahvan valtion kategorioihin. Kuten Michael Walzer osoitti usein lainatussa teoksessaan Just and Unjust Wars (1997), näihin henkilöihin kuuluvat vapaustaistelijasissit, siviilit, joihin he tukeutuvat, ja joukon pohjalla kaikenlaiset ”terroristit”. Säännön poikkeukset ovat itse asiassa vahvistaneet sotalakien käytäntöä, mikä voidaan näyttää toteen tarkastelemalla lähemmin Geneven sopimuksia ja ensimmäistä virallista sotalakikokoelmaa, Amerikan sisällissodan aikoihin laadittua ns. Lieberin lakikokoelmaa. Kansainvälisen lain nojalla ei kuitenkaan koskaan voi estää valtioita ryhtymästä sellaisiin tekoihin, joita Guantánamon nimen alla on tehty.


KENEN EPÄILYLLÄ ON MERKITYSTÄ?

Kolmannen Geneven sopimuksen olennainen pykälä, jota vastaan Yhdysvallat olisi saattanut rikkoa, on 5. artikla: ”Jos on mitään epäilystä siitä, kuuluvatko vihamielisen teon suorittaneet ja vihollisen käsiin joutuneet henkilöt johonkin 4. artiklassa lueteltuihin ryhmiin, kyseiset henkilöt nauttivat nykyisen sopimuksen suojaa siihen saakka, kunnes pätevä oikeusistuin on määritellyt heidän asemansa.” Mutta kenen epäilyksillä on tässä tapauksessa merkitystä? USA:n OAS:lle esittämissä asiapapereissa ilmaistu sekä USA:n sotarikosasioiden erikoislähettilään Pierre-Richard Prosperin kanta on, että ”epäilykset” viittaavat ensisijaisesti tai jopa ylivoimaisesti ”pidätyksen tehneeseen valtaan”. USA:lla näitä epäilyksiä ei ole, jatkaa Prosper. Amnesty International, samoin kuin International Commission on Jurists ja Crimes of War Project ovat kuitenkin väittäneet, että mikä tahansa toimivaltainen hallitus tai kansalaisryhmä voisi nostaa tällaisen epäilyksen. Amnesty ehdottaa kääntymistä Punaisen Ristin kansainvälisen komitean (ICRC), ”Geneven sopimusten arvovaltaisimman tahon”, puoleen tämän ratkaisevan eron selvittämiseksi. ICRC:n näitä asioita käsittelevässä perusasiakirjassa, Frits Kalshovenin Constrains on the Waging of War (1987), sanotaan, että ”aina ei ole olemassa valmista vastausta” kysymykseen, kenellä on oikeus nostaa epäily 5. artiklan perusteella. Karlshovenin esimerkit rajoittuvat ainoastaan pidätyksiä tekeviin valtioihin (USA:han ja Israeliin) kyseenalaistaen niiden oman luokittelun. Kolmannen sopimuksen kaikkein ”vapaamielisimmälläkin” tulkinnalla jää ICRC:n mukaan ”melko paljon” esteitä vastarintataistelijoiden tai sissien tunnustamiselle sotavangeiksi”.

Huomattavan kriittisen teoreetikon, Judith Butlerin näistä asioista tekemä analyysi, jonka The Nation julkaisi otsikolla ”Guantànamo Limbo” huhtikuussa 2002, nostaa esiin samantapaisia moniselitteisiä seikkoja kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan niitä. Butler väittää toisaalta, että USA rikkoo räikeästi Geneven sopimuksia, mutta toisaalta hänen mielestään Geneven sopimuksista on ”tässä asiassa vain rajallista apua”, koska niissä ”vallitseva näkemys lähtee yksipuolisesti kansallisvaltioista” ja pitää terroristeja aina ”sopimusten ulkopuolella olevina” ja jopa kokonaan ”lakien ulkopuolella olevina”. Siitä seuraa Butlerin mukaan, että USA on rikkonut räikeästi kansainvälistä lakia, mutta rikkomuksia ei voi todistaa nykyisten kansainvälisoikeudellisten asiakirjojen nojalla. Butlerin teksti häilyy kahden vastakkaisen ajattelutavan välillä, ja hän väittää vuoronperään, että Guantánamon vangit kuuluvat lain piiriin tai ovat lain ulkopuolella, ja että USA on kansainvälinen lainrikkoja tai ei ole. Tämä taktiikka karttaa kysymyksen molempien puolten käsittelemistä yhtä aikaa, mitä eräät muut aikamme teoreetikot kuten Giorgio Agamben ovat yrittäneet tehdä, kyseenalaistaen itse suvereeniuden käsitteen. Kuten Agamben esittää Homo Sacerissa (1998), suvereenius on nimenomaan se keino, jolla ”jotakin sisällytetään pelkästään poissulkemisen kautta”: juridispoliittinen järjestys on niin rakentunut, että se sisällyttää jotakin, minkä se samanaikaisesti työntää ulkopuolelle”. Butlerilta jää tunnustamatta, että Guantánamon vangit ovat vallitsevan lainkäytön sekä sisä- että ulkopuolella. Hän ehdottaa kahta asiaa: että Geneven sopimuksia luettaisiin avoimemmin ja että laadittaisiin uusi kansainvälinen asiakirja, jolla Guantánamon vangeille selkeästi taattaisiin sotavangin asema. Nämä käytännön määräykset jättävät kuitenkin huomioon ottamatta sen seikan, minkä Butler toisaalla tunnustaa, että kaikki USA:n teot tässä kyseisessä tapauksessa perustuvat olettamukseen, jonka edustajainhuoneen puhemies Dennis Hastert ilmaisi näin: ”On olemassa poikkeuksia yleisestä, ja me olemme nyt tekemisissä tällaisten poikkeusten kanssa.” Butler näyttää ajattelevan, että kyseinen poikkeuksellisuus ei ole muuta kuin oikeistosiiven juonia kansainvälisten sopimusten kiertämiseksi. Sen sijaan hän pyrkii tekemään tietyistä laeista universaaleja vailla mitään poikkeuksia. Mutta kuten lainopin teoreetikko Carl Schmitt kauan sitten väitti, suvereenius on nimenomaan valtaa määritellä poikkeukset sääntöihin. Guantánamon vangit, poikkeuksena humanitaarisiin sotalakeihin, ovat todellisuudessa perustana noille laille.


LIEBERIN LAKIKOKOELMA

Ensimmäisen humanitaaristen sotalakien kokoelman teki aikoinaan lainopillinen tiedemies Francis Lieber presidentti Abraham Lincolnin käskystä jo kauan ennen Geneven sopimuksia. ”Lieberin lakikokoelma”, joka vaikutti suoraan sekä Haagin neuvotteluihin vuosisadan vaihteessa että Geneven sopimuksiin 1900–luvun puolivälissä, pantiin voimaan 24.4.1863 Lincolnin sotaministerin Edwin Stantonin toimesta. Kuten lain 155. artikla selvästi osoittaa, sodassa on vain kahta luokkaa henkilöitä: ”Kaikki viholliset tavanomaisessa sodassa jakautuvat kahteen pääluokkaan … taistelijoihin ja ei-taistelijoihin eli vihamielisen hallituksen aseettomiin siviileihin.” Kiintoisaa on, että ennen lakikokoelman syntyä vuonna 1862 USA:n armeijan ylipäällikkö, kenraalimajuri Henry Halleck, oli jo ottanut yhteyttä Lieberiin poikkeuksellisen ”sissisodan” asiassa. Lieberin 22-sivuinen vastaus julkaistiin ennen kuin itse lakikokoelma oli julkaistu ja astunut voimaan. Toisin sanoen, sotalakien kokoamisen historiassa ensin oli poikkeus ohjeellisista säännöistä, ja se laski oudon pohjan itse säännölle.

Lieberin sissisotaa käsittelevä kirjelmä toimii kuin kaksinkertaisen poikkeuksen logiikan kautta. Lieber pyrkii ennen kaikkea erottamaan toisistaan lailliset taistelijat, joilla on oikeus ”sotalakien antamiin täysimääräisiin etuihin”, ja ”sissit”, joilla oikeutta ei ole.

Kuten Lieber määrittelee, sissiliike on vaihteleva joukko”samankaltaisia subjekteja”, joihin kuuluu eri tavoin nimitettyjä ”merirosvoja”, ”maantierosvoja”, ”partisaaneja” jne. Esimerkiksi ”partisaanit” ovat ”yleisestä armeijasta” irrottautuneita sotilaita, jotka muistuttavat ”vapaita armeijakuntia”, mutta eivät niitä ole. ”Vapaat armeijakunnat” ”koostuvat vapaaehtoisista, joita yleensä kokoavat henkilöt, joilla siihen on hallituksen myöntämä lupa”. Vaikka tämän viimeksi mainitun alaryhmän (partisaanit) jäsenet ovatkin usein ”ylevämielisiä isänmaanystäviä”, ”heidät on kuitenkin torjuttava laittomina taistelijoina ja heitä on kohdeltava ”koston periaatteen mukaan”. (Tämä ”kosto”, kuten Lieber tekee selväksi virallisessa lakikokoelmassaan, viittaa summittaiseen väkivaltaan, joka voi tarkoittaa myös sotavankien tappamista. ”Sodan laki ei voi luopua kokonaan kostosta, minkä kansakuntien laki voi tehdä”, hän sanoo.) Samalla tavalla laillisten taistelijoiden kategoriaa ei voi yksinkertaisesti rajata organisoidun armeijan tavallisiin sotilaisiin univormuissaan. Lieber myös esittää, että ”kansannousu maahantunkeutujan lyömiseksi antaa kansalaisille sotalain täyden suojan”, ja että valloitusta tekevä valta on ”velvollinen kohtelemaan kiinni saatuja aseistettuja kansalaisia sotavankeina”.

Samaan aikaan Lieber kartoittaa ison joukon hienoisia eroja muutoin samankaltaisten käytäntöjen välillä ja vetää selkeän linjan, jonka toisella puolella kaikki erot liukenevat ja missä kaikkia taistelijoita, erityisistä motiiveistaan huolimatta, on kohdeltava ”tavallisina roistoina”, ja tarpeen vaatiessa alistettava summittaiselle väkivallalle. Sodan laki ja käytäntö on näin ollen kietoutunut rajattomaan barbarismiin, jonka ehkäisemiseen se on aina pyrkinyt.

Tämä kaksoislogiikka on syvälle iskostunut suvereeniuden historiaan ja jopa Amerikan perustuslaillisen demokratian kehitykseen. Lieber kuvaa erästä laittomien taistelijoiden alaryhmää: ”Termi merirosvo oli yleisessä käytössä englannin kielessä vielä lähimenneisyydessä, mutta nyt sitä käytetään harvoin, koska nykyaikana merirosvoja esiintyy harvoin, kiitos säännönmukaisempien ja tehokkaampien hallitusten sekä edistyksellisemmän sotalain. Merien merirosvosta on tullut laivakaappari, koska kaappari on toimeksiannon saanut merirosvo tai sitten merirosvo, jonka hallitus on ottanut palvelukseensa kaapparikirjalla … Missä tahansa merirosvo saadaankin kiinni, merellä tai maalla, hänet tuomitaan kuolemaan nyt niin kuin ennenkin, koska merirosvot ovat niitä kaikkein vaarallisimpia aseistettuja ryöväreitä ja rikollisia.”

Laivakaappari, eräänlainen valtion suojeluksessa toimiva merirosvo, valaisee hankalasti määriteltävää, mutta selkeää eroa laillisen ja laittoman taistelijan välillä. Samaa poikkeuksellisuuden retoriikkaa, mitä nykyään käytetään kuvaamaan terroristeja, on ollut tapana käyttää kuvailemaan aitoa merirosvoa – aidosti ”yksityistä” laivakaapparia – henkilönä, joka Sir William Blackstonen sanoin ”on alentanut itsensä luonnontilaiseksi villiksi ja on loukkaus yhteiskunnan yleistä lakia vastaan”. On silmiinpistävää, kuinka perustuslain 8. osan 1. artiklan kahdessa peräkkäisessä, moitteettoman symmetrisessä pykälässä annetaan kongressille valta ”määrittää ja rangaista avomerellä tehdyistä merirosvouksista ja törkeistä rikoksista sekä loukkauksista kansakunnan lakeja vastaan”, sekä myös ”julistaa sota, antaa kaappari- ja kostotoimikirjoja, sekä tehdä säädöksiä maalla ja merellä vangiksi otettujen suhteen”. Arkaainen termi ”kaapparikirja”, kuten Lieberin tekstistäkin käy ilmi, viittaa käytäntöön, jolla laivakaappari valtuutettiin hyökkäämään valtion vihollisten kimppuun ja täten (Oxfordin englannin sanakirjan mukaan) ”suorittamaan tekoja, jotka muutoin katsottaisiin merirosvoudeksi”. Todellakin, valtion suvereenius sisältää kirjaimellisesti vallan niin rangaista kuin harjoittaa merirosvousta. Terrorismikin näyttäytyy suvereenille valtiolle kuvana sille luonteenomaisesta väkivallasta, joka vuorostaan houkuttelee esiin väkivaltaisen poikkeuksellisuuden valtion vastaiskussa.

Tällainen johtopäätös ei ole pelkästään teoreettista viisastelua tai lakitekniikkaa, minä sitä on pidetty ”terrorismin vastaisen sodan” ympärillä käydyssä yleisessä keskustelussa. Puhuessaan NPR:ssä tunnettu lakitieteen professori Alan Dershowitz puolusti Izzat Ibrahim al-Durin, Saddam Husseinin aiemman korkea-arvoisen neuvonantajan ja Irakissa USA:n joukkoja vastaan viimeaikoina tehtyihin hyökkäyksiin sekaantumisesta syytetyn miehen kahden naispuolisen sukulaisen pidättämistä. ”Kansainvälinen oikeus samoin kuin Amerikan sisäinen lakikaan ei salli pitää syytöntä henkilöä pidätettynä sukulaisen tai syyllisen henkilön painostamista varten”, myönsi Dershowitz aluksi, ”mutta Yhdysvallat on kokeilemassa jotakin sellaista, mitä voisi suurpiirteisesti kutsua luovaksi lähestymistavaksi terrorismin ehkäisyyn. Nämä ”luovat” lähestymistavat ovat oikeutettuja,” hän jatkaa, ”koska kansainvälinen oikeus ei ole kirjoitettu terrorismia varten”. Tässä Dershowitz ei osu oikeaan historiallisen tosiasian suhteen, kuten yllämainittu Lieberin lakikokoelman analyysi osoittaa. Kuitenkin hänen avoin hyväksyntänsä samaisen kansainvälisen lain rikkomukselle on sopusoinnussa kyseisen järjestelmän perustalla olevien oletusten kanssa. Ehkä vieläkin enemmän pistää silmään New York Timesin kolumnistin David Brooksin pahoittelu ”niiden brutaalien menetelmien johdosta, joita meidän joukkojemme on käytettävä” taistelussa Irakin sodassa. Hän väittää, että koska USA:n sotilaat taistelevat sellaisia ihmisiä vastaan, jotka ”ymmärtävät vain julmuutta”, on sotilaiden vastattava teoilla, joita hän kutsuu suoraan”epäinhimilllisiksi”.


SUVEREENIUS ITSEÄÄN VASTAAN

Suvereeniuden osoitus, jonka avulla vangit kaapataan Guantánamoon vain, jotta heidät työnnettäisiin suvereenin valtion ja sen antaman suojan ulottumattomiin, on olemassa olevan valtiojärjestelmän ja siitä nousevien arvojen ilmentymä. Kriitikot joutuvat ojasta allikkoon, kun he yrittävät rajoittaa tai lykätä suvereeniuden harjoittamista lisäämällä lakiperusteista säätelyä tai hyväksyä suvereeniuden harjoittamisen toimena, jota tarvitaan oikaisemaan epäoikeudenmukaisuuksia (kuninkaan tai viranomaisen armahdus). Tässä edistyksellisten lakiteoreetikkojen mielipiteet jakautuvat. Ei kai lopullinen vastaus voi olla vain se, että olemassa olevia kansainvälisiä lakeja pannaan täytäntöön pakkokeinoin ja tuotetaan aina vain uusia, samoihin kehyksiin istuvia kansainvälisiä asiakirjoja, tai myöskään se heppoinen toivo, että syntyisi satunnaisia poikkeuksia tuohon suvereeniuden koskemattomuuteen, joka on aina ollut suvereenin vallan olennaisin muoto. Kansainvälisestä laista yksin ei ole koskaan apua, ei vain siksi, että sen oma logiikka varaa aina itselleen oikeuden samaan summittaiseen väkivaltaan, minkä se sissien, merirosvojen tai terroristien kohdalla tuomitsee. Suvereenius on valtion perusperiaate ja toimintatapa, ja sen tähden se muodostaa valtion sisimmän ja uloimman mahdollisuuden. Suvereeniuden musta aukko, porsaanreikä tai laillisen unholan alue on olemassa olevan laillisen ja poliittisen järjestyksen perustana. Jopa laajemminkin, suvereeniuden absoluuttista loppua on mahdotonta edes ajatella tämän järjestyksen puitteissa. Ilman suvereeniutta ei ole päätöksiä, ja ilman päätöksiä ei ole oikeutta.

Vaikka itse suvereenius on välttämätön, suvereenin vallan eri instansseja pitää kuitenkin kyseenalaistaa, ja nykytilanteen kriitikkojen on otettava kantaakseen kaksinkertainen vastuu. Toisaalta pitää selvittää kansallisten ja kansainvälisen lakien tämänhetkiset mahdollisuudet ja rajat, etsiä ja tulkita aiempia käytäntöjä tämän päivän kiireisinä odottavia päätöksiä varten. Vieläkin tärkeämpää on se, että muodostuisi uusia ennakkotapauksia tuleville päätöksille. Mutta toisaalta, kun itse laki ei periaatteessa voi koskaan kattaa Guantánamon kaikkia hirvittäviä rikoksia, on itse suvereeniutta rukattava toiseen, epätavalliseen suuntaan ja pantava se toimimaan itseään vastaan. Toisin sanoen, globaaleista asioista päätösvaltaa käyttävien vahvojen valtioiden suvereeniteettia – joka on loppujen loppuksi kollektiivista voimaa, ”kansan valtaa, kansalta ja kansaa varten” – pitää käyttää varauksetta ei lain, vaan oikeuden nimissä siihen pisteeseen asti, jossa sen alue ja raja järkkyy. Tällaista mekanismia tai metodia ei voi koota lakikokoelmaksi, koska se sisältäisi suvereeneja (ja näin ollen ennalta-arvaamattomia) tekoja ja päätöksiä, ja koska sen päämääränä olisi oikeudenmukaisuus, joka ymmärrettäisiin päättymättömänä tehtävänä miettiä suhdettamme Toiseen. Mutta kuten Jacques Derrida sanoo: ”Ei ole huono uutinen, että laki on dekonstruoitavissa”, pikemminkin “siitä voidaan löytää poliittinen mahdollisuus historialliselle edistykselle”. Tätä kaikkea on varmaan vaikea kuvitella maailmassa, jota niin vahvasti hallitsee valtiojohtoinen ajattelutapa sekä rajojen ja identiteettien fanaattisuus. Mutta tehtävän kiireellisyyttä tuskin voi liiaksi korostaa. Ainakin yksi asia on selvä, Guantánamossa, kuten Walt Kelly havaitsi, me olemme kohdanneet vihollisen, ja se vihollinen olemme me itse”.


---------------
Lisää USA:n suhteesta kansainväliseen lakiin, ks. Lisa Hajjar ”From Nurenberg to Guantánamo: International Law and American Power Politics” Middle East Report 229 (Winter 2003).

Muita Middle East Reportin julkaisemia tausta-artikkeleita voi tilata MERIPin kotisivun virusturvalliselta palvelimelta www.merip.org.