Hämeentie 48
00500 Helsinki
Puh. (09) 7744 3110
pulut@rauhanpuolustajat.fi

Vuoden 2002 jutut:

Vuoden 2003 jutut:

Vuoden 2005 jutut:

Vuoden 2006 jutut:

Vuoden 2007 jutut:

Vuoden 2008 jutut:

Israelin sota Hamasia vastaan: retoriikka ja todellisuus

 

Israelin sota Gazassa kesti 22 päivää ja vaati yli 1 200 palestiinalaisen ja 13 israelilaisen hengen. Tästä tolkuttomasta sodasta ei saa tolkkua muutoin kuin ymmärtämällä se historiallisissa yhteyksissään. Israelin valtio perustettiin toukokuussa 1948 YK:n päätöslauselman nojalla. Siihen sisältyi kuitenkin jättimäinen vääryys palestiinalaisia kohtaan. Brittiviranomaiset olivat katkeria amerikkalaisten kiihkeästä uskollisuudesta uunituoreelle valtiolle. Kesäkuun 2. päivänä vuonna 1948 Sir John Troutbeck kirjoitti ulkoministeri Ernest Bevinille, että amerikkalaiset olivat vastuussa ”äärimmäisen häikäilemättömän johtajajoukon” hallitseman gangsterivaltion luomisesta. Aiemmin pidin arviota liian karkeana, mutta Israelin raaka hyökkäys gazalaisia vastaan ja Bushin hallinnon osallisuus siihen ovat tehneet kysymyksestä uudelleen ajankohtaisen.

Näkökulmani on ihmisen, joka palveli lojaalisti Israelin armeijassa 1960-luvulla eikä ole koskaan kyseenlaistanut Israelin valtion legitimiteettiä sen vuotta 1967 edeltäneiden rajojen sisällä. Voimakkaimmin vastustankin sionistista siirtokuntahanketta vihreän linjan toisella puolella. Kun Israel miehitti Länsirannan ja Gazan kaistaleen kuuden päivän sodassa vuonna 1967, eleellä ei ollut juurikaan tekemistä turvallisuuden kanssa: kyseessä oli kertakaikkinen alueellisen laajentumispolitiikan ilmentymä. Tavoitteena oli luoda Suur-Israel ottamalla palestiinalaisalueet pysyvään poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen valvontaan. Ja tästä on seurannut yksi nykyajan pitkittyneimmistä ja raaimmista sotilaallisista miehityksistä.

Vuonna 1948 suuri pakolaisväestö ahdettiin Gazan pikkuruiselle maasuikaleelle, jolla ei ollut infrastruktuuria eikä luonnonvaroja, joten alueeen tulevaisuudennäkymät eivät olleet alun perinkään kovin valoisat. Gazassa kyse ei ole kuitenkaan yksinkertaisesta taloudellisesta alikehityksestä vaan ainutlaatuisen julmasta ja harkitusta kehityksen estämisestä. Raamatullista ilmausta käyttäen Israel teki gazalaisista puunhakkaajia ja vedenkantajia, loi heistä halvan työvoiman lähteen ja loukkuun saarretut markkinat israelilaisille hyödykkeille. Paikallisen teollisuuden kehittyminen padottiin aktiivisesti, jotta palestiinalaiset eivät pääsisi nousemaan Israelin alaisuudesta ja kehittämään taloudellista perustaa, joka on aidon poliittisen itsenäisyyden välttämätön ehto.

Gaza on klassinen esimerkki siirtomaiden riistosta kolonialismin jälkeisellä kaudella. Miehitetyille arabialueille alettiin rakentaa juutalaissiviilien siirtokuntia välittömästi kuuden päivän sodan jälkeen. Nämä siirtokunnat ovat sekä laittomia että ylittämätön este tiellä rauhaan. Ne ovat samanaikaisesti riiston väline ja vihatun miehityksen symboli. Gazassa oli vuonna 2005 vain 8 000 juutalaissiirtokuntalaista, kun paikallisia asukkaita oli puolestaan 1,4 miljoonaa. Siitä huolimatta siirtokuntalaiset -hallitsivat neljäsosaa maa-alasta, 40:tä prosenttia viljelyskelpoisesta maasta ja suurta osaa toivottoman niukoista vesivaroista. Kylki kyljessä näiden vierasperäisten tunkeilijoiden kanssa enemmistö eli viheliäisessä köyhyydessä ja käsittämättömässä kurjuudessa. Asukkaista 80 prosenttia sinnittelee edelleen alle kahdella dollarilla päivässä ja on riippuvaisia YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestö UNRWA:n ruoka-avusta. Kaistaleen elinolot ovat edelleen loukkaus sivistyksen arvoja vastaan, kiihdyttävät vastarintaa ja suovat hedelmällisen kasvualustan poliittisille ääriaineksille.

Elokuussa 2005 Ariel Sharonin johtama Likud-hallitus lähti yksipuolisesti Gazasta vetämällä alueelta kaikki 8 000 siirtokuntalaista ja tuhoamalla heidän jäljiltään tyhjiksi jääneet talot. Hamas pani toimeen tehokkaan kampanjan ajaakseen israelilaiset ulos Gazasta. Vetäytyminen oli Hamasin voitto ja nöyryytys Israelin asevoimille. Muulle maailmalle Sharon esitteli eleen kahden valtion ratkaisulle rakentuvan rauhan edistämisenä. Mutta vetäytymistä seuraavana vuonna 12 000 israelilaista asettui asumaan Länsirannalle, mikä kavensi entisestään mahdollisuuksia luoda riippumaton ja alueellisesti yhtenäinen palestiinalaisvaltio. Maan rosvoaminen ja rauhan rakentaminen eivät yksinkertaisesti käy yksiin. Israelilla oli mahdollisuus valita, ja se valitsi maata rauhan sijaan.

Eleen todellinen taustatarkoitus oli piirtää uudelleen Suur-Israelin rajat liittämällä Länsirannan tärkeimmät siirtokunta-alueet Israelin valtioon. Vetäytyminen Gazasta ei siten ollut alkusoittoa rauhansopimukselle palestiinalaishallinnon kanssa, vaan se kieli sionistisen laajentumisen voimistumisesta Länsirannalla. Se oli israelilaisten yksipuolinen teko, johon ryhtymistä pidettiin – minun mielestäni virheellisesti – Israelin kansallisen edun mukaisena. Gazasta vetäytyminen perustui tiukasti palestiinalaisen kansallisen identiteetin hylkäämiselle ja oli siten osa pitkäaikaista pyrkimystä kieltää palestiinalaisilta oikeus itsenäiseen poliittiseen olemassaoloon omalla maallaan.

Israelin siirtokuntalaiset vedettiin pois, mutta israelilaissotilaat valvoivat edelleen kaikkia maa-, meri- ja ilmareittejä Gazan kaistaleelle. Gaza muutettiin yhdessä yössä ulkoilmavankilaksi. Israelin ilmavoimat nautti rajattomasta vapaudesta: se sai terrorisoida vapasti tämän vankilan asukkaita, kylvää maahan pommeja, aiheuttaa sietämätöntä melua lentämällä matalalla ja ääntä nopeammin.

Israel esiintyy mielellään demokratian saarena itsevaltiuden meressä. Silti Israel ei ole koko historiansa aikana tehnyt mitään edistääkseen demokratiaa arabien puolella – ja tehnyt melkoisesti nakertaakseen sitä. Israelin tiedetään tehneen pitkään yhteistyötä taantumuksellisten arabihallintojen kanssa palestiinalaisnationalismin tukahduttamiseksi. Kaikista esteistä huolimatta palestiinalaiset onnistuivat rakentamaan arabimaailmaan ainoan aidon demokratian, kenties Libanonia ja Marokkoa lukuun ottamatta. Vuoden 2006 palestiinalaishallinnon lakiasäätävän neuvoston vapaissa ja rehdeissä vaaleissa valtaan nousi Hamasin johtama hallitus. Israel kieltäytyi kuitenkin tunnustamasta demokraattisesti valittua hallitusta ja väitti, että Hamas oli vain ja ainoastaan terroristijärjestö.

Amerikka ja Euroopan unioni liittyivät häpeämättä mukaan hylkimään ja demonisoimaan Hamas-hallintoa. Samalla kolmikko yritti kaataa sen pidättämällä sille kuuluvat verotulot ja lopettamalla ulkomaisen avun. Syntyi surrealistinen tilanne, jossa merkittävä osa kansainvälistä yhteisöä ei painostanut taloudellisesti miehittäjää vaan miehitettyä, ei sortajaa vaan sorrettua.

Kuten Palestiinan traagisessa historiassa on niin usein käynyt, uhreja syytettiin omista onnettomuuksistaan. Israelin propagandakoneisto levitti sitkeästi näkemystä, että palestiinalaiset ovat terroristeja, että he vastustavat rinnakkaineloa juutalaisvaltion kanssa, että heidän nationalisminsa ei ole juuri muuta kuin antisemitismiä, että Hamas ei ole kuin lauma uskonnollisia fanaatikkoja ja että islam ei sovi yksiin demokratian kanssa. Yksinkertainen totuus on kuitenkin se, että Palestiinan kansa on tavallinen kansa tavallisine pyrkimyksineen. Palestiinalaiset eivät ole mitään muuta kansallista ryhmää parempia, mutta eivät myöskään huonompia. Se, mitä he ennen kaikkea tavoittelevat, on pala maata, jota voi kutsua omakseen ja jolla voi elää vapaasti ja ihmisarvoisesti.

Muiden radikaalien liikkeiden tavoin Hamas alkoi valtaan noustuaan lieventää politiikkaansa. Se kieltäytyi edelleen tunnustamasta Israelin valtiota. Mutta peruskirjansa ideologisesta kieltohengestä ja vaatimuksestaan koko Palestiinan mandaattialueen kattavan islamilaisen valtion perustamisesta tinkien se alkoi pragmaattisesti sopeutua kahden valtion ratkaisuun. Liikkeen edustajat totesivat moneen otteeseen, että he hyväksyisivät Palestiinan valtion vuoden 1967 rajojen sisällä, ja Hamas tarjosi tältä pohjalta pitkäaikaista aselepoa. Maaliskuussa 2007 Hamas ja Fatah muodostivat kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, joka oli valmis neuvottelemaan pitkästä aselevosta. Israel kuitenkin kieltäytyi sopimuksista sellaisen hallituksen kanssa, jossa Hamas oli osallisena. Se tyrmäsi kaiken neuvonpidon Hamasin poliittisen johdon kanssa ja keskittyi sen sijaan yritykseen murskata järjestön sotilaallinen siipi.

Samalla Israel jatkoi edelleen vanhaa kunnon hajota ja hallitse -peliään kilpailevien palestiinalaisten ryhmäkuntien välillä. 1980-luvun lopulla se oli tukenut orastavaa Hamasia heikentääkseen Fatahia, Jasser Arafatin johtamaa maallista nationalistiliikettä. Nyt se alkoi patistaa Fatahin korruptoituneita ja taipuisia johtajia syrjäyttämään uskonnolliset poliittiset kilpailijansa ja ottamaan vallan takaisin itselleen. Aggressiiviset amerikkalaiset neokonservatiivit olivat mukana kavalassa juonessa, jolla palestiinalaiset pyrittiin lietsomaan sisällissotaan. Heidän sekaantumisensa asiaan oli päätekijä kansallisen yhtenäisyyden hallituksen hajoamisessa ja siinä, että Hamas ajautui kaappaamaan vallan Gazassa kesäkuussa 2007 tehdäkseen tyhjäksi Fatahin vallananastussuunnitelmat.

Israelin 27. joulukuuta valloilleen päästämä sota Hamas-hallitusta vastaan oli laajemmassa mielessä kuitenkin sota Israelin ja Palestiinan kansan välillä, koska kansa oli nostanut puolueen vaaleilla valtaan. Sodan julkilausuttu tavoite oli heikentää Hamasia ja lisätä paineita, kunnes liikkeen johtajat suostuisivat uuteen tulitaukoon Israelin ehdoilla. Julkilausumattomat tavoitteet olivat Hamasin syökseminen vallasta ja sen varmistaminen, että muu maailma pitäisi gazalaisia pelkkänä humanitaarisena ongelmana, mikä suistaisi raiteilta heidän taistelunsa itsenäisyyden ja valtioaseman puolesta.

Sodan ajoituksen määräsi Israelin vaalit, jotka on tarkoitus järjestää 10. helmikuuta. Niihin valmistautuessaan kaikki tärkeimmät kilpakumppanit etsivät tilaisuutta osoittaa kovuutensa. Armeijan ylin johto oli odottanut kärsimättömänä päästäkseen murskaamaan Hamasin ja puhdistamaan siten maineestaan tahran, jonka epäonnistunut sota Hizbollahia vastaan Libanonissa heinäkuussa 2006 oli siihen jättänyt. Kyyniset johtajat pystyivät luottamaan myös länsimielisten arabihallintojen haluttomuuteen ja kyvyttömyyteen sekä viimeisiä päiviään presidenttinä viettävän Bushin sokeaan tukeen. Hän suostui kerkeästi mukaan sälyttämällä koko vastuun Hamasin niskaan, käyttämällä veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvoston välitöntä tulitaukoa vaativia päätöslauselmaehdotuksia vastaan ja antamalla Israelille vapaat kädet ryhtyä maahyökkäykseen Gazassa.

Kuten aina ennenkin, mahtava Israel väittää joutuneensa palestiinalaisten hyökkäyksen uhriksi. Kahden osapuolen välinen silkka voimaepäsuhta ei kuitenkaan juuri jätä epäilyn varaa siitä, kuka on todellinen uhri. Kysymys on todellakin Daavidin ja Goljatin välisestä taistosta, mutta Raamatun mielikuva on kääntynyt ylösalaisin – pienellä ja puolustuskyvyttömällä Palestiinan Daavidilla on vastassaan raskaasti aseistettu, säälimätön ja murskaava Israelin Goljat. Raakaan sotilaalliseen voimaan turvautumista säestävät, kuten aina, äänekäs uhriasemaretoriikka ja omahyväisyydellä silatun itsesäälin pölinä. Hepreaksi tämä oire tunnetaan nimellä yorim ve-bokhim, ”ammutaan ja itketään”.

Hamas ei toki ole konfliktin täysin viaton osapuoli. Kun siltä vietiin vaalivoiton hedelmät ja eteen astui häikäilemätön vastustaja, se turvautui heikkojen aseeseen – terroriin. Hamasin ja Islamilaisen jihadin taistelijat jatkoivat Qassam-raketein iskujaan Gazan rajan lähellä sijaitseviin israelilaisten asutuskeskuksiin, kunnes Egyptin välityksellä onnistuttiin viime heinäkuussa neuvottelemaan puolen vuoden tulitauko. Näiden alkeellisten rakettien aiheuttama vahinko on liki mitätön, mutta psykologinen vaikutus valtava saaden suuren yleisön vaatimaan suojelua hallitukseltaan. Näissä oloissa Israelilla oli oikeus toimia itsepuolustukseksi, mutta sen vastaus alkeellisten raketti-iskujen aiheuttamiin pikkuharmeihin oli täysin suhteeton. Luvut puhuvat puolestaan: Gazasta vetäytymistä seuranneena kolmena vuotena rakettituli on tappanut 11 israelilaista. Toisaalta pelkästään vuosina 2005–2007 Israelin asevoimat on tappanut Gazassa 1 290 palestiinalaista, mukaan lukien 222 lasta. Armeija on kehittänyt rankaisemattomuuden kulttuurin, joka on ulottunut kansainvälisten vapaaehtoistyöntekijöiden, kuten Rachel Corrie ja Tom Hurndallin, tappamiseksi.

Siviilien tappaminen rikkoo karkeasti kansainvälistä humanitaarista oikeutta vastaan. Tämä koskee yhtä lailla niin Israelia kuin Hamasiakin, mutta Israelin koko historia on pelkkää suitsematonta ja herpaantumatonta väkivaltaa gazalaisia vastaan. Hamasin vallankaappauksen jälkeen Israel kiristi Gazan taloussaartoa sulkemalla kaikki rajanylityspaikat ja estämällä kaiken liikkumisen Gazan ja Länsirannan välillä. Vielä Egyptin heinäkuussa 2008 aikaansaaman tulitauon jälkeenkin Israel kieltäytyi purkamasta saartoa. Israel esti kaikkien vientituotteiden kulun ulos Gazasta rikkoen räikeästi vuoden 2005 sopimusta, mikä johti työllistymismahdollisuuksien jyrkkään laskuun. Virallisesti 49,1 prosenttia väestöstä on vailla työtä.

Samanaikaisesti Israel rajoitti rajusti ruokaa, polttoainetta, keittiökaasusäiliöitä, vesi- ja viemärilaitosten varaosia sekä sairaanhoitotarvikkeita Gazaan kuljettavien kuorma-autojen määrää. On vaikea ymmärtää, kuinka Gazan siviilien pitäminen nälässä ja vilussa voisi suojella ihmisiä Israelin puolella rajaa. Ja vaikka se niin tekisikin, se olisi silti moraalitonta ja kollektiivinen rangaistus, jonka kansainvälinen humanitaarinen oikeus kieltää ankarasti. Saarron tarkoitus oli heikentää Hamasia ja vahvistaa huonoon huutoon joutuneiden Fatah-johtajien asemaa Länsirannalla.

Kahdeksan kuukautta ennen operaation käynnistämistä Israelin hallitus perusti johtokunnan huolehtimaan kansallisesta informaationjaosta. Johtokunnan keskeiset viestit tiedotusvälineille olivat, että Hamas rikkoi tulitaukosopimusta, että Israelin tarkoitus oli puolustaa väestöään ja että Israelin joukkoja oli ohjeistettu tekemään kaikkensa, jotta viattomia siviilejä ei vahingoitettaisi. Israelin uutismaakarit onnistuivat saamaan sanomansa hienosti perille. Mutta pohjimmiltaan heidän propagandansa oli silkkaa valetta.

Israelin todelliset toimet ja hallituksen tiedottajien retoriikka olivat leveän kuilun eri puolilla. Ensinnäkin tulitauon rikkoi Israelin armeija eikä Hamas. Se hyökkäsi 4. marraskuuta Gazaan ja surmasi kuusi Hamasin taistelijaa sillä huteralla verukkeella, että miehet olivat kaivamassa tunnelia. Huonosti tunnettu mutta ratkaiseva tosiasia on, että Hamas piti tulitaukoa yllä hyvin tehokkaasti siihen asti kunnes Israel sabotoi sen. Tulitauon ensimmäiset neljä kuukautta olivat itse asiassa tyrmäävä menestys. Israelin ulkoministeriön nettisivuilla ollut graafinen esitys todistaa tämän vakuuttavasti. Esitys osoitti, että tulitaukoa edeltävällä jaksolla vuonna 2008 joka kuukausi ammuttiin keskimäärin 179 rakettia. Heinäkuusta lokakuuhun määrä romahti keskimäärin kolmeen kuukaudessa. Kun hyökkäys käynnistyi, graafinen esitys poistettiin verkosta, jotta hyvin tehokkaasti israelilaissiviilejä vastaan tehdyt raketti-iskut estänyt tulitauko vaipuisi unholaan.

Nämä viralliset luvut opettavat yksinkertaisen läksyn: jos Israel haluaa rauhan etelärajalleen, siihen päästään pikemmin epäsuorilla neuvotteluilla Hamasin poliittisen johdon kanssa kuin sotilaallisella yhteenotolla. Luvut osoittavat myös sen, että Hamasin johtajilla, päinvastoin kuin Israelin johtajilla, on vankka maine sopimusten noudattajina.

Toiseksi Israelin tarkoitus ei ollut pelkästään suojella kansalaisiaan Qassam-raketein tehdyiltä iskuilta vaan syrjäyttää Hamas-hallitus kääntämällä kansa hallitsijoitaan vastaan. Kolmanneksi Israel ei suinkaan huolehtinut siviilien turvallisuudesta, vaan syyllistyi umpimähkäisiin ilmapommituksiin ja puolitoista vuotta kestäneeseen saartoon, joka ajoi 1,5 miljoonaa gazalaista humanitaarisen katastrofin partaalle.

Raamatullinen silmä silmästä -vaatimus on jo riittävän raakalaismainen. Mutta Israelin järjetön hyökkäys näytti seuraavan logiikkaa, joka vaatii silmän silmäripsestä. Kahdeksan pommituspäivän ja yli neljänsadan palestiinalaisen ja neljän israelilaisen kuoleman jälkeen sotakiihkoinen hallitus antoi käskyn maahyökkäyksen aloittamisesta.

Israelin tankit ja maajoukot ylittivät kolonnittain rajan Pohjois-Gazassa. Niiden tehtävä oli tuhota rakettien laukaisulaitteet, iskeä Hamasin tiloihin ja komento- ja valvontakeskuksiin sekä tappaa liikkeen niin poliittisen kuin sotilaallisen siiven johtohahmot. Tavoitteena oli leikata järjestön pää irti sekaantumatta pitkälliseen miehitykseen. Israelin virkamiehet olivat haluttomia myöntämään, että iskulla pyrittiin pakottamaan Hamas luopumaan vallasta. He olivat huolissaan, että tämä nakertaisi kansainvälistä tukea, jonka he olivat voittaneet puolelleen esittämällä hyökkäyksen puhtaasti puolustuksellisena toimena rakettitulen lopettamiseksi. Mutta sotilasjohdon keskuudessa lisääntyi luottamus siihen, että isku rampauttaisi Hamasin ja suistaisi sen lopulta vallasta.

Tiedustelujohtajat kertoivat hallitukselle, että Hamasia oli heikennetty kohtalokkaasti tuhoamalla valtaosa hallinnon fyysisestä infrastruktuurista, parlamenttirakennus ja lukuisat hallituksen virastot mukaan lukien. Hallituksen ohjeissa puolustusvoimille ei kuitenkaan erityisesti vaadittu syrjäyttämään Hamasin hallintoa. ”Emme ole hallinnonvaihtoalalla”, muuan virkamies huomautti.

Tiedustelupalvelut kertoivat hallitukselle myös, että Israelin pommitukset olivat kääntämässä yleisen mielipiteen Hamasia vastaan. Mutta tämä arvio oli luultavasti vahvan toiveajattelun värittämä. Ainakin lyhyellä aikavälillä ansaan ajettu, peloissaan oleva ja terrorisoitu kansa asettui taistelevan hallituksensa taakse. Israelin hyökkäyksen laajuus, julmuus ja umpimähkäinen luonne kauhistutti vastaanottavan osapuolen ihmisiä. Israelin edustajat toitottivat tavan takaa huolehtivansa viattomien siviilien säästämisestä. Pääministeri Ehud Olmert julisti heti aluksi, että Israel käyttää rautanyrkkiä Hamasiin mutta kohtelee siviiliväestöä silkkikäsinein. Mutta armeijan Gazaan kylvämän kuoleman ja tuhon edessä hänen sanoissaan oli melko ontto kaiku. Siviiliuhrien määrä kasvoi kasvamistaan. Se ei ollut sattuma. Se oli suora seuraus Israelin asevoimien noudattamasta uudesta opista, jolla pyrittiin välttämään omia miestappioita tuhoamalla säälimättömästi kaikki tielle osuva.

Palestiinan tilastotoimisto arvioi kahden ensimmäisen taisteluviikon jälkeen, että Gazan 143 437 rakennuksesta 4 000 oli tuhottu täysin ja 16 000 osittain, mukaan lukien 13 moskeijaa, 18 koulua ja yliopistoa sekä 30 turvataloa. YK:n Gazan avustusjärjestön johtaja John Ging syytti Israelin tuhonneen julkisia rakennuksia, jotka ovat elintärkeitä Gazan hallitsemiselle ja johtamiselle. ”Nyt tuhotaan koko tulevan Palestiinan valtion infrastruktuuri”, hän totesi. ”Parlamenttirakennus räjäytetään. Se on Palestiinan parlamentti, se ei ole Hamasin rakennus.”

Yksi tämän toivottoman epätasaisen konfliktin valitettavin puoli ovat Israelin asevoimien tekemät sotarikokset. Niiden, jotka lähettivät sotilaat käymään kiihkeää sotaa maapallon tiheimmin asutetulle alueelle, on täytynyt tietää, että tuloksena olisi verilöyly, ristituleen joutuneiden siviilien tappaminen ja haavoittaminen. Tämän raa’an sodan aikana Israelin sotilaat eivät syyllistyneet yhteen tai kahteen vaan lukuisiin sotarikoksiin. He pommittivat YK:n koulua Jabalian pakolaisleirillä ja murhasivat sieltä turvaa hakeneet 44 ihmistä, paimensivat satoja siviilejä rakennukseen Zeitounissa ja tappoivat heistä joka kolmannen, tiputtivat valkoista fosforia asuma-alueille, käyttivät siviilejä ihmiskilpinä ja tulittivat liikuteltavia klinikoita, ambulansseja ja lääkintähenkilö-kuntaa. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Navi Pillay kertoi BBC:lle, että Zeitounin tapahtumilla ”näytti olevan kaikki sotarikoksen ainekset”, ja vaati riippumatonta ja läpinäkyvää tutkintaa. Yksin nämä sotarikokset pyyhkivät pois kaiken sodan moraalisen tai laillisen oikeutuksen.

Israelilla oli sodassa väkivaltainen taktiikka muttei johdonmukaista strategiaa. Sen strategia oli sekä äärimmäisen vaikea hyväksyä että tuhoon tuomittu. Strategiaa, jolla pyritään ratkaisemaan sotilaallisesti pohjimmiltaan poliittisia ongelmia, oli kokeiltu Libanonissa. Se epäonnistui siellä ja oli tuomittu epäonnistumaan jälleen kerran myös Gazassa. Hamasin henkeä ei voi murtaa suurellakaan sotilaallisella eskalaatiolla. Hamasin taistelijat jatkoivat vastarintaa ja rakettiensa ammuskelua kaikesta Israelin aiheuttamasta kuolemasta ja tuhosta huolimatta. Tämä liike ylistää uhriutta ja marttyyriutta. Näiden kahden yhteisön väliseen konfliktiin ei ole yksinkertaisesti olemassa sotilaallista ratkaisua. Israelin turvallisuuskäsityksen ongelma on, että se kieltää toiselta yhteisöltä jopa kaikkein alkeellisimman turvallisuuden. Israel ei voi saavuttaa turvallisuutta ampumalla vaan ainoastaan keskustelemalla Hamasin kanssa, joka on toistuvasti ilmoittanut olevansa valmis neuvottelemaan pitkäaikaisesta tulitauosta ennen vuotta 1967 vallinneiden rajojen sisälle sijoittuvan juutalaisvaltion kanssa 20, 30 tai jopa 50 vuodeksi. Israel on hylännyt tarjouksen samasta syystä, jolla se torjui Arabiliiton vuoden 2002 rauhansuunnitelman: siihen sisältyy myönnytyksiä ja kompromisseja.

Israelin sota Gazassa päättyi yksipuoliseen tulitaukoon ja voitonjulistukseen. Mutta sotilaallisesta menestyksestään huolimatta sota koitui israelilaisille suunnattomaksi moraaliseksi tappioksi. Hamasin sota päättyi haavoilla ja lyötynä, mutta se on edelleen vallassa ja uhmakas ja sillä on moraalinen yliote. Sota heikensi tahattomasti Fatahia ja lisäsi Hamasin uskottavuutta Israelin aggression vastaisen rintaman johtajana. Hillittömällä voimankäytöllään Israel vahingoitti paitsi omia etujaan myös koko länsimaailman etuja. Näin mahtavan raivon synnyttäminen kaikkialla arabi- ja muslimimaailmassa ei ollut maan eikä sen liittolaisten etujen mukaista.

Kuten Fawas Gerges huomautti artikkelissaan aikakauslehti Nationissa 17. tammikuuta, hyökkäys Gazaan on radikalisoimassa muslimien valtavirran näkemykset. Arabien ja muslimien televisiokanavilla näytetyt kuvat kuolleista lapsista ja sekavista vanhemmista kiihdyttivät Israelia ja sen supervaltasuojelijaa kohtaan tunnettua raivoa. Israelin epäinhimillisyys vaiensi tehokkaasti Hamasin arvostelijat ja legitimoi radikaalin vastarintaliikkeen lukuisien aiemmin skeptisten palestiinalaisten ja muslimien silmissä. Enemmän kuin yksikään aiempi arabien ja Israelin välinen sota tämä konflikti vei monien kansalaisten mielessä pohjan sellaisten länsimielisten hallintojen kuin Egyptin, Jordanian ja Saudi-Arabian oikeutukselta. Suurimmat hyötyjät ovat Iran, Syyria ja juutalaisvaltion vastaisen jihadin kannattajat kuten al-Qaidan johtaja Osama bin Laden.

Luotuani lyhyen katsauksen Israelin aikaansaannoksiin neljänkymmenen viime vuoden ja erityisesti muutamien lähiviikkojen ajalta on vaikea välttyä johtopäätökseltä, että maasta on tullut roistovaltio, jonka johdossa on äärimmäisen häikäilemätön joukkio. Roistovaltio loukkaa tavan takaa kansainvälistä oikeutta, omistaa joukkotuhoaseita ja harjoittaa terrorismia – käyttää väkivaltaa siviilejä vastaan poliittisia tarkoituksia varten. Israel täyttää nämä kaikki kolme kriteeriä: viitta sopii sille, ja sen on pakko käyttää sitä. Israelin todellinen päämäärä ei ole rauhanomainen rinnakkaiselo palestiinalaisnaapuriensa kanssa vaan sotilaallinen herruus. Se yhdistää vanhoihin virheisiinsä jatkuvasti uusia ja tuhoisampia. Gazassa se meni liian pitkälle: se kylvi tuulta ja niittää taatusti myrskyä.


Avi Shlaim


Avi Shlaim on Oxfordin yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Hän on kirjoittanut kirjat The Iron Wall: Israel and the Arab World ja Lion of Jordan: King Hussein’s Life in War and Peace


Suomentanut

Petri Stenman




 
Myytävät tuotteet