Kuluttajan valta ja vastuu

Kulutusyhteiskunta on nimensä veroinen. Pohjoisen pallonpuoliskon kulutusyhteiskunnat, joihin Suomikin lukeutuu, kuluttavat 80 prosenttia maapallon luonnovaroista, vaikka niissä asuu vain 20 prosenttia maailman väestöstä. Me kulutamme kymmenen kertaa enemmän kuin muut maailman ihmiset ja tämän takia heidän yhteiskuntiaan kutsutaankin kehitysmaiksi. Kulutamme myös kymmenen kertaa enemmän kuin vain 50 vuotta sitten.
Kulutuksemme on kahdella tavalla riippuvaista maapallon muista ihmisistä. Ensinnäkin luonnonvarat sijaitsevat pääosin kehitysmaissa. Toiseksi meidän kulutuksemme on mahdollista vain siksi, että enemmistö maailman ihmisistä ei kuluta. Jos hekin kuluttaisivat meidän laillamme, tarvittaisiin viisi maapallollista lisää luonnonvaroja. Itse asiassa nykyinenkin maapallo alkaa olla niin kulutettu, että jos se olisi auto, olisimme ajat sitten vaihtaneet sen uuteen.
Länsimaisen kuluttajan valintoihin kuuluu siis myös päättäminen kulutuksen tasosta.

Teollisuusmaihin suuntautuvaan vientiin harjoitetussa tuotannossa työskentelee kehitysmaissa yli puoli miljardia ihmistä. Heistä 80 % toimii raaka-ainetuotannossa (kahvia, teetä, kaakaota, mausteita, puuvillaa, nahkoja, kaivannaisia jne.) ja muut teollisessa tuotannossa (vaatteita, urheilutossuja, leluja, elektroniikkaa jne).
Etelän työläisen ja Pohjoisen kuluttajan välissä on miltei aina jokin suuri ylikansallinen yhtiö. Viime aikoina media on jonkin verran kertonut tekstiili- ja jalkinealan merkkiyritysten työläisten lähes orjamaisesta asemasta Etelän ”hikipajoissa”. Suomen televisiossa on mm. esitetty Hennes & Mauritzin ja Ikean alihankintatehtaiden työoloista ja lapsityövoiman käytöstä kertovat paljonpuhuvat dokumentit. Myös raaka-ainetuotannossa työskentelevien usein yhtä huonoista työoloista ja palkkauksesta ylikansalliset yhtiöt ovat suurelta osin vastuussa - kuten esimerkiksi USA:n suurin kahviyhtiö Starbucks on myöntänyt.
Ylikansallisten yritysten toiminnan kaikkein nurjin puoli on perinteisesti ollut toiminta Etelässä. Maailmankaupan vapauttamisen myötä miltei kaikki ylikansallisia yrityksiä koskevat säädökset on poistettu. Tässä tilanteessa länsimaisen kuluttajan rooli - valta ja vastuu - korostuu entisestään; kuluttamalla vaikuttaminen ja toiminta kansalaisliikkeissä ovat ainoita keinoja vaikuttaa ylikansallisiin. Myyntiluvut ja imago ovat ylikansallisten akilleen kantapäitä. Ylikansallisten toiminnassa oleellisinta on epädemokraattisuus ja piittaamattomuus paikallisista ihmisistä ja luonnosta. Saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin mukaan kuluttajien boikoteista on tullut maailmanlaajuinen demokraattisen vallan väline. Seuraavassa esitellään tärkeimmät meneillään olevat kuluttajaboikotit.

Nestlé

Pisimpään kestänyt ostoboikotti on sveitsiläisen ylikansallisen Nestlé-yhtiön boikotti. Yhtiö markkinoi äidinmaidonkorvikkeita kehitysmaihin siten, että äidit luopuvat rintaruokinnasta. Maailman terveysjärjestön, WHO:n mukaan vauvojen imettäminen ensimmäiset kuusi kuukautta pelastaisi joka vuosi puolentoista miljoonan lapsen hengen. Etelässä puhdasta vettä ei usein ole saatavilla ja siksi korvikkeita sekoitetaan likaiseen veteen tai rahapulassa niitä laimennetaan liikaa. Lisäksi lapset jäävät ilman äidinmaidon antamaa immuniteettisuojaa.
Kansainvälinen Nestlé-boikotti aloitettiin jo 1970-luvulla. WHO hyväksyi vuonna 1981 säännöstön äidinmaidonkorvikkeita varten. Mm. useiden kirkkojen liityttyä boikottiin, Nestlé lupasi vuonna 1984 noudattaa WHO:n säännöstöä ja siksi boikotti keskeytettiin. Boikotti aloitettiin uudelleen 1980-luvun alkupuolella, kun kävi ilmi, että Nestlé rikkoi edelleen säännöstöä eri puolilla maailmaa.

Nike

Urheiluvaate ja -jalkineyhtiö Nike on 1980-luvun puolivälistä alkaen ollut kansainvälisen boikottikampanjan kohteena. Kyseessä on itse asiassa koko alaa koskeva kampanja; nykyisin kaikki urheilujalkineiden merkkivalmistajat valmistavat tuotteensa Kaakkois-Aasiassa epäinhimillisissä työolosuhteissa. Nike on kuitenkin alan markkinajohtaja ja kaikkein pahin työläisten oikeuksien polkija. Kampanjassa on mukana lukuisia ay-järjestöjä, työväenjärjestöjä, ihmisoikeusjärjestöjä ja uskonnollisia järjestöjä. Voimakkainta boikotointi on ollut yhtiön ”kotimaassa” USA:ssa. Boikotin seurauksena Niken myynti USA:ssa on kääntynyt laskuun. Nike on myös joutunut lupaamaan joitakin parannuksia työntekijöidensä asemaan.

Shell ja Esso

Nigeriassa öljyä tuottava Shell polkee öljynporausalueella asuvan Ogoni-kansan ihmisoikeuksia. Vuoteen 1998 asti vallassa ollutta sotilashallitusta ja sen kanssa liittoutunutta Shelliä vastaan taistelleet Ken Saro-Wiva ja 7 muuta ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistia hirtettiin vuonna 1997. Shellin poraukset ovat aiheuttaneet vakavia ympäristötuhoja, koska yhtiö mm. antaa porauksessa syntyvien kaasulähteiden palaa vapaasti. Myrkyt aiheuttavat hengityselinsairauksia ja saastuttavat juomavedet; sateet ovat niin happamia, että peltikatot syöpyvät puhki. Myös Shell-boikotilla on laajemmat yhteytensä. Öljynporaus kaikkialla kolmannessa maailmassa aiheuttaa samanlaisia tuhoja alueen asukkaille ja ympäristölle. Lähin esimerkki löytyy Uralilta, missä suomensukuiset hantit ja muut alkuperäiskansat ja heidän asuinalueensa ovat kärsineet mittavia tuhoja. Ympäristöjärjestöt ovat aloittaneet kampanjan myös Esson toiminnan muuttamiseksi, koska yhtiö on ottanut johtajan roolin energiayhtiöiden kampanjassa kasvihuonekaasujen vähentämistä vastaan. Lisäksi myös Esso toimii useassa kehitysmaassa ihmisoikeuksista ja luonnosta piittaamatta.

Mitsubishi

Mitsubishiä on boikotoitu 1980-luvun alusta, koska yhtiö on maailman suurin sademetsien tuhoaja. Viime aikoina boikotti on alkanut myös tuottaa tulosta ja yhtiö on luvannut muutoksia toimintaansa joillakin aloilla. Mitsubishistä enemmän luvussa Trooppinen puutavara.

McDonald’s

Garbage (jäte) -kampanja kohdistuu McDonald’sia ja muita ylikansallisia pikaruokaketjuja vastaan. Roskaruokaketjut ovat viime vuosina laajentuneet erityisen voimakkaasti kolmanteen maailmaan. McDonald’sista kerrotaan luvussa Ylikansalliset pikaruokaketjut.

KEHITYSMAAT MAAILMANTALOUDESSA

Keski- ja yläluokka on kaikkialla laajentunut ja vaurastunut. Useimmissa kehitysmaissa sitä on kuitenkin vain muutama prosentti väestöstä ja Brasiliassakin vain 30 % ja Kiinassa 15 %. "Köyhälistö" on kehitysmaissakin nopeimmin kasvava luokka.

Kehitysmaissa asuu kaikkiaan runsaat neljä miljardia ihmistä. Suoranaista nälkää näkeviä on jo vajaa miljardi ja lisäksi kaksi miljardia ihmistä kärsii niin sanotusta laadullisesta nälästä. Se tarkoittaa ettei ravinto sisällä kaikkia terveydelle välttämättömiä hivenaineita ja vitamiineja.Kehitysmaat eivät toki ole pelkästään "nälkää ja tauteja", vaan myös ihmisten selviytymistä usein hyvin vaikeissa olosuhteissa autiomaista sademetsiin , kulttuurien tavatonta rikkautta ja kulttuurien sosiaalisuutta, henkisyyttä ja luontoa korostavia arvoja. Näillä kulttuureilla on myös pitkä historia - ihminen on kotoisin Afrikasta.

Noin 80 % kehitysmaiden viennistä suuntautuu teollisuusmaihin; kehitysmaiden keskinäisen kaupan osuus on vain viidennes. Kehitysmaiden tuonnista yli 70 % on teollisuustuotteita. Suomessa kehitysmaiden osuus ulkomaankaupasta on vain 7 %, kun se teollisuusmaissa on keskimäärin 20 %. Suomen kehitysmaatuonnista raaka-aineiden osuus on 80 %, teollisuustuotteiden osuus koostuu pääosin tekstiileistä ja jalkineista. Vertailun vuoksi Suomen viennistä 90 % on teollisuustuotteita ja kauppa on 90-luvulla ollut huomattavan ylijäämäistä.

Maailmankauppa-ansa

Kehitysmaiden on kuvattu joutuneen "maailmankauppa-ansaan". Kehitysmaat ovat hyvin riippuvaisia ulkomaankaupasta: sen osuus kansantuotteesta on keskimäärin kolmannes, kun teollisuusmailla osuus on viidennes. Viennin merkitys valtiontaloudelle on tätäkin huomattavasti suurempi. Suurin osa väestöstä on niin köyhää, että se ei pysty maksamaan veroja. Varakkaat pitävät valtiota pikemminkin tulonlähteenään. Yksipuolisesta tuotantorakenteesta johtuen miltei kaikki teollisuustuotteet on tuotava ulkomailta. Kehitysmaiden tuottamat maatalousraaka-aineet ovat miltei poikkeuksetta samoja, joiden tuotanto aloitettiin jo siirtomaakaudella: kahvi, tee, hedelmät, puuvilla jne.

• Yhteistä näille kaikille tuotteille on se, että niiden viljely on pääosin käsityötä - usean kasvin tuotantoa on mahdoton koneellistaa. Tuotanto perustuu halpaan työvoimaan. Esimerkiksi Tansanian 200 000 kahvinviljelijää tuottavat yhtä paljon rahassa mitattuna kuin Suomen runsaat 500 paahtimoiden työntekijää. Yli 95 % työstä tehdään kuitenkin viljelmillä, kahvin paahtaminen ja pakkaaminen nykyaikaisilla koneilla kestää noin 10 minuuttia.
• Toiseksi kehitysmaiden tuotteille on yhteistä se, että ne ovat ilmaston ja maaperän suhteen hyvin vaativia. Parhaat maat onkin useimmiten varattu jo siirtomaaisäntien toimesta vientiviljelyyn. Esimerkiksi kuivuudesta kärsivän Afrikan tärkeimmät vientituotteet, kahvi ja kaakao, vaativat yli 1500 mm:n vuotuisen sademäärän. Neljännes maailman keinokastellusta maa-alasta kasvaa puuvillaa. Lisäksi vientiviljely vie suhteettoman suuren osan kaikista resursseista. Esimerkiksi Afrikan maissa kemiallisia lannoitteita käytetään vientiviljelyssä kymmeniä kertoja (Tansaniassa kymmenen kertaa, Mosambikissa jopa 60 kertaa) enemmän peltohehtaaria kohti kuin paikallisten ruokakasvien viljelyssä. Vajaa viidennes kehitysmaiden viljelyalasta on vientikasvien hallussa. Vienti EU-maihin vaatii runsaan 200 000 km2:n viljelyalan, mikä on noin 2/3 Suomen pinta-alasta.
• Kolmas tuotteita yhdistävä tekijä on, että niiden reaalihinnat ovat 1800-luvun lopusta asti jatkuvasti laskeneet. Lasku kääntyi suoranaiseksi romahdukseksi 1980-luvulla. 33 raaka-aineen painotettu hintaindeksi, jossa öljy ei ollut mukana, putosi 105:stä 57:ään vuosina 1980-1991. Tällä vuosikymmenellä hinnat ovat elpyneet noin 10-20%, mutta toisaalta hintojen heilahtelu on tullut rajummaksi. Suhteessa teollisuustuotteiden hintoihin lasku on ollut vielä suurempaa. Myös kehitysmaiden tuottamien vaatteiden ja jalkineiden vientihinnat laskivat 30 % vuosina 1985-95.
• Neljänneksi kehitysmaiden raaka-aineet jalostetaan teollisuusmaissa. Tämä on tärkein syy siihen, että kehitysmaiden saama osuus esimerkiksi suklaan, kahvin, sokerin ja metallien kuluttajahinnasta on vain 10-20%. Teollisuusmaat pyrkivät tullipolitiikallaan myös säilyttämään nykytilanteen. Kehitysmaista tuotavat raaka-aineet ovat tullittomia, mutta jalostettujen tuotteiden tulli on käytännössä 30-50%. Jalostusasteen nostoa vaikeuttaa eniten se, että markkinat ovat ylikansallisten yhtiöiden merkkituotteiden hallussa, joiden kanssa on käytännössä mahdotonta kilpailla kehitysmaiden resursseilla. Kehitysmaiden alistettua asemaa ja teollisuusmaiden yhtiöiden valtaa kuvaa se, että vaikka jotkut tuotteet jalostetaan miltei valmiiksi kehitysmaissa, alkuperämaihin jäävä osuus ei ole juurikaan suurempi kuin mitä ne saavat jalostamattomasta raaka-aineesta. Esimerkiksi tee jalostetaan tuottajamaassa - vain eri laatujen sekoitus ja pakkaaminen jää merkkiyhtiöille. Myös teollisuustuotteiden lopullisesta kuluttajahinnasta kehitysmaihin jäävä osuus on selvästi pienempi kuin teollisuusmaiihin jäävä osuus. Vaatteissa ja tekstiileissä alkuperämaahan jää noin 30 % myyntitulosta, urheilujalkineissa huomattavasti vähemmän, ja tästäkin vain pieni murto-osa jää varsinaiselle työntekijälle.

Kolme tekijää: velkaongelma, rakennesopeutusohjelmat ja maailmankaupan "vapauttaminen" ovat lukinneet maailmankauppa-ansan pitkälle tulevaisuuteen.

Velkaongelma

Kehitysmaiden velkaongelma syntyi 1970-luvun alussa. Tuolloin raaka-aineiden hinnat olivat historiallisen korkealla tasolla, kehitysmaiden taloudellinen tilanne oli hyvä ja varsinkin vastikään itsenäistyneissä maissa vallitsi kehitysoptimismi. Rahoittaakseen muun muassa raaka-aineiden jalostukseen tarvittavia investointeja kehitysmaat ottivat lainaa länsimaiden pankeilta. Vuoden 1973 öljykriisin takia öljyntuottajamaiden vientitulot kasvoivat huimasti. Suuri osa saaduista voitoista päätyi länsimaisiin pankkeihin. Talletuksien korkotaso laski inflaatiota alemmaksi, mitä pankit eivät missään tapauksessa halunneet, sillä ne olivat vaarassa menettää tallettajansa. Koska länsimaat olivat lamassa ja lainoille ei ollut kysyntää, pankit alkoivat suorastaan tyrkyttää rahaa kehitysmaille koronlaskun hillitsemiseksi. Pankit uskoivat, että kehitysmaille annettujen lainojen korkotuloilla voitaisiin maksaa tallettajille yhtä suuria talletuskorkoja kuin ennenkin. Kehitysmaiden oli myös pakko ottaa lainaa, sillä öljylaskun maksamiseen meni nyt 30-50 % vientituloista aiemman 10 %:n sijaan. Halpaa rahaa kuitenkin käytettiin yhtä vastuuttomasti kuin pankit sitä antoivatkin: viidennes lainoista käytettiin aseistukseen ja 10 % palautui länsimaisiin pankkeihin varakkaiden talletuksina.

Vuosikymmenen lopulla raaka-aineiden hinnat palasivat laskevalle uralleen ja lainojen korot kolminkertaistuivat. Kehitysmaat eivät pystyneet enää selviytymään korkojen maksamisesta ja velkojen lyhennyksistä, vaan joutuivat ottamaan tätä varten lisää lainaa. Näin kehitysmaat joutuivat velkakierteeseen ja velat alkoivat kasaantua räjähdysmäisesti.

Rakennesopeutusohjelmat

Vuonna 1982 Meksiko ilmoitti, ettei se enää kykene hoitamaan velkojaan, ja useat maat seurasivat sen esimerkkiä. Tämän seurauksena kaikkien kehitysmaiden luottokelpoisuus oli mennyttä ja pankkien lainahanat sulkeutuivat. Pankkien pelastajaksi ja lainojen maksun varmistajaksi ryhtyivät nyt Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki. Ne palauttivat kehitysmaiden luottokelpoisuuden omalla luotonannollaan ja ohjaamalla teollisuusmailta uusia lainoja kehitysmaille. Lainojen ehdoksi kehitysmaille asetettiin tiukan matokuurin, niin sanotun rakennesopeutusohjelman noudattaminen, joiden tärkeimpänä päämääränä on varmistaa lainojen ja niiden korkojen maksaminen. Ohjelmien pääkohdat ovat julkisten menojen vähentäminen, elintarvikkeiden hintatukien poisto, viennin lisääminen ja valtionyritysten yksityistäminen.

Rakennesopeutusohjelmaa on nyt noudatettu miltei kaikissa kehitysmaissa viitisentoista vuotta ja seuraukset varsinkin köyhimmille maille ovat olleet katastrofaaliset:

• Velanhoitoon menee keskimäärin neljännes kehitysmaiden vientituloista, useiden Afrikan maiden vientituloista miltei puolet - Somaliassa ennen hajoamista 90%. Jopa kehitysavusta käytetään nykyisin neljännes velanhoitoon.
• Tästä huolimatta velkataakka kasvaa jatkuvasti. Tänään kehitysmaiden kokonaisvelka on noin 2000 miljardia dollaria - neljä kertaa suurempi kuin rakennesopeutusohjelmien alkaessa. Summasta ainoastaan kolmannes on alkuperäistä lainaa, loppuosa on korkoja ja lainojen maksamista varten otettua lisälainaa. Kehitysmaat joutuvat maksamaan kolme kertaa suurempaa korkoa kuin rikkaat maat. Velka muodostaa keskimäärin puolet kehitysmaiden kansantuotteesta, Afrikan maissa jopa 110%.
• Afrikassa elintaso on romahtanut 1960-luvun tasolle. Reaalipalkat ovat laskeneet 50-60% 1980-luvun alun tasosta. Koulutusmenojen leikkaukset ja koulumaksujen käyttöönotto ovat vähentänet 6-11 vuotiaiden lasten koulunkäyntiasteen 60 prosentista alle 50:een. Terveydenhuollon muuttaminen maksulliseksi on sulkenut köyhät sen ulkopuolelle. Lapsikuolleisuus, synnytyskuolleisuus ja aliravitsemus ovat lähteneet uudelleen nousuun. UNICEF:in rakennesopeutusohjelmista tekemän tutkimuksen mukaan puoli miljoonaa lasta on menehtynyt joka vuosi niiden seurauksena.
• Useimmissa Etelä-Amerikan maissa seuraukset ovat olleet yhtä vakavia. Monessa maassa ansiotaso on pudonnut kolmannekseen 1980-luvun alun tasosta. Kolera on alkanut uudelleen levitä. Tuottoisampien vientikasvien, huumekasvien, tuotanto on lisääntynyt. Kokaiini on noussut esimerkiksi Kolumbian tärkeimmäksi valuuttatulojen lähteeksi.
• Metsien häviäminen on kiihtynyt. Sademetsien hakkuumäärät ovat olleet sitä suurempia, mitä suurempi velkataakka maalla on. Brasialialaisen ammattiyhdistys- ja ympäristöaktivistin Luis da Silvan sanoin: "Amazonia on maailman keuhkot ja velka sen keuhkokuume".

Velanhoito vaatii viennin lisäämistä, mikä on johtanut vientikasvien viljelyalan kasvattamiseen kotimaan tarpeita tyydyttävän viljelyn kustannuksella. Moni aiemmin ruuan suhteen omavarainen kehitysmaa joutuu nyt tuomaan osan ruuastaan ulkomailta. Koska eri kehitysmaat vievät pääosin samoja maata-loustuotteita, talousongelmien ratkaisemisen yrittäminen vientiä kasvattamalla on johtanut pysyvään ylitarjontaan maailmanmarkkinoilla. Tämä on puolestaan pitänyt vientituotteiden hinnat alhaisina.

Velanhoito johti 1980-luvun alussa siihen, että rahavirtojen suunta kääntyi päinvastaiseksi. Vuosina 1983-93 kehitysmaat luovuttivat teollisuusmaille noin 300 miljardia dollaria. Jopa Afrikasta, missä tulotaso on 55 kertaa teollisuusmaita pienempi, tuli "kehitysavun" antaja. Teollisuusmaiden ja niiden pankkien taloudellisten etujen turvaamista kaikkein köyhimpien kustannuksella on aiheellisesti verrattu "veren puristamiseen kivestä".

Velanhoidon aiheuttamat suunnattomat inhimilliset kustannukset ovat nostaneet esiin ehdotuksen velkojen osittaisesta anteeksiannosta. Ehdotus on järkevä siksi, että kokonaisvelka koostuu pääosin vanhojen velkojen koroista, ja ennen kaikkea siksi, että velka vahingoittaa myös teollisuusmaita - vienti kehitysmaihin on laskenut. Velan anteeksiantamisen puolesta vuoteen 2000 mennessä kampanjoi laaja kansainvälinen Jubilee 2000-kansalaisliike, johon Suomessa saa yhteyden Kepan kautta. Suurimpien talousmahtien G7 -ryhmä on ottanut 1990-luvulla tavakseen luvata joka vuosi velkojen osittaista mitätöimistä. Kaiken kaikkiaan velkoja on kuitenkin mitätöity vain kolme prosenttia kehitysmaiden kokonaisvelasta.

Maailmankaupan vapauttaminen

Kehitysmaiden asema ja vaikutusvalta maailmankaupassa ja sen vapauttamisessa on koko ajan heikentynyt. Parikymmentä vuotta sitten, jolloin YK:lla ja sen kauppajärjestöllä (UNCTAD) oli vielä aktiivinen rooli maailmankaupassa, puhuttiin koko maailmankaupan rakenteiden muuttamisesta enemmän köyhiä maita suosivaksi. Uusimmassa sopimuksessa sen sijaan sanotaan suoraan, että se hyödyttää 70 prosenttisesti teollisuusmaita ja kaikkein köyhimmät maat kuuluvat sopimuksen häviäjiin.

• Köyhien maiden suurin valtti maailmankaupassa on ollut köyhyys - eli halpa työvoima. Teollisuusmaat jalostavat kehitysmaiden halpaan työvoimaan perustuvat maataloustuotteet yhä pidemmälle ja saavat samalla yhä suuremman osuuden kuluttajahinnasta. Lisäksi teollisuusmaat käyttävät jalostuksesta ja teollisuustuotteiden paremmista hinnoista kertyvän hyödyn osittain maataloustuotteidensa hintatukeen, joka muodostaa puolet elintarvikkeiden hinnasta. Tämä pitää maailmanmarkkinahinnat alhaisina, ja kehitysmaat saavat maataloustuotteistaan aina yhtä huonon hinnan.
• 1960-luvulta lähtien teollisuusmaat alkoivat hyödyntää köyhien maiden halpaa työvoimaa myös suoraan teollisuustuotannossa, aluksi vaatetus-teollisuudessa ja nykyään miltei kaikilla aloilla. Kehitysmaiden tuottajien yhteistyösopimukset, joilla pyrittiin nostamaan ja vakauttamaan raaka-aineiden hintatasoa, ovat OPECia lukuunottamattakaikki kaatuneet. Nykyisin hinnat muodostuvat ylikansallisten yhtiöiden hallitsemilla "vapailla markkinoilla" ja teollisuusmaiden raaka-ainepörsseissä.

WTO-sopimus vapauttaa kauppaa pääasiassa teollisuusmaiden vahvoilla aloilla: maataloudessa (EU:n ja USA:n maatalousylijäämät) ja palvelualalla (teollisuusmaat hallitsevat 80 % palveluiden kaupasta). Uuteen sopimukseen sisältyy myös tekijänoikeuksia ja patentteja koskeva niin sanottu TRIPS-sopimus, joka vahvistaa patenttien ja tavaramerkkien omistajien asemaa. Tiedon ja teknologian osto onkin nopeimmin kasvava rahavirta Etelästä Pohjoiseen, nykyisin yli 100 miljardia markkaa vuosittain. Lisäksi TRIPS-sopimus sallii kaik-kien elämänmuotojen patentoinnin. Patentointi kääntää Etelän edun sen tappioksi - vaikka 90 % luonnon monimuotoisuudesta on etelässä, ylikansalliset yritykset saavat patentoimalla Etelän bioresurssit monopolin niiden hyödyntämiseen vuosikausiksi. Kaupan vapauttaminen on vahvistanut ennen kaikkea ylikansallisten yhtiöiden asemaa: näyttää siltä, että maailmanlaajuisessa vapaassa kilpailussa pärjäävät vain monopolit.

Ylikansalliset yhtiöt

Ylikansallisella yhtiöllä tarkoitetaan sellaista yhtiötä, joka toimii useammassa kuin yhdessä maassa. Tällaisia yhtiöitä maailmassa on nykyään vajaat 40 000, kun niitä parikymmentä vuotta sitten oli 7000. Myös Suomen suurimmat yritykset ovat ylikansallisia. Ylikansallisia jotka toimivat miltei kaikissa maailman maissa on noin 500 ja niiden osuus ylikansallisten kokonaisliikevaihdosta on noin 90 %. Näistä yrityksistä 40 % pitää päämajaa Yhdysvalloissa, 30 % Euroopan Unionissa ja 25 % Japanissa.

Ylikansallisten valta

Ylikansalliset yritykset hallitsevat maailman taloutta. Niiden voimaa kuvaavat seuraavat tiedot:

• Maailman sadasta suurimmasta taloudesta 51 on ylikansallisia yrityksiä. Niiden yhteinen liikevaihto on USA:n bruttokansantuotteen suuruinen. Suurimman yhtiön, General Motorsin liikevaihto on Ruotsin bruttokansantuotteen luokkaa, Suomen bruttokansantuotteen ylittää viiden yhtiön liikevaihto. Kymmenen suurimman yhteinen liikevaihto on suurempi kuin sadan köyhimmän maan yhteenlaskettu bruttokansantuote.
• 300:n suurimman ylikansallisen osuus maailman koko tuotannosta on 25%, sen sijaan kaikki ylikansalliset työllistävät työvoimasta vain kolme prosenttia.
• Maailmankauppa on nykyään suurelta osin ylikansallisten yritysten välistä eikä valtioiden välistä. 500 suurinta yritystä hallitsee 70 % koko maailmankaupasta, tästä 40 % käydään saman yrityksen eri tytäryhtiöiden välillä.
• 500 suurinta yritystä tekee 75 % maailman suorista teollisista investoinneista ulkomaille. Sadan suurimman osuus on yli kolmannes.
• Ylikansalliset yritykset käyttävät yli 70 % maailman kehitys- ja tutkimusvaroista. Niiden hallussa on 90 % maailman teollisista patenteista.
• Ylikansalliset yritykset käyttävät myynninedistämiseen ja mainontaan vuosittain viisinkertaisesti Suomen bruttokansantuotteen verran: 600 markkaa maailman jokaista asukasta kohti.

Miltei kaikilla teollisuudenaloilla vain kolmesta kymmeneen ylikansallista yritystä hallitsevat maailmanmarkkinoita. Myös uudet alat, tieto- ja biotekniikka, ovat nopeasti keskittyneet muutaman yrityksen hallintaan.

Oleellinen ongelma ylikansallisten yritysten roolissa on, että ne ovat demok-raattisen kontrollin yläpuolella. Ylikansallisten yhtiöiden rakenne on sellainen, että niiden ei tarvitse päätöksenteossa piitata ihmisistä tai luonnosta; päämäärä on taloudellisen voiton tuottaminen. Suuryritykset valmistavat siellä, missä työvoima on kulloinkin halvinta tai työ- ja ympäristölainsäädäntö heikointa ja myyvät siellä, missä ihmisillä on ostovoimaa.

Ylikansalliset ovat onnistuneet vähentämään niihin kohdistuvaa kontrollia niin maailmanlaajuisella kuin kansallisellakin tasolla. Ylikansalliset yritykset onnistuivat 1990-luvun alussa lobbailullaan lopettamaan YK:n erityisjärjestön, joka 1960-luvulla perustettiin valvomaan niiden toimintaa. Ylikansalliset ovat viime vuosina vaikuttaneet ratkaisevasti myös kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan. Kioton ilmastosopimuksen päästörajojen vesittämisessä eri maiden ylikansallisilla yrityksillä oli ratkaiseva rooli. Rion sopimuksen miltei ainoa toteutunut asia on ylikansallisten ajama artikla 16, missä sovitaan luonnon monimuotoisuuden patentoinnista ja geenimuuntelusta.

MAI - "ylikansallisten maailmanvallan perustuslaki"

Teollisuusmaiden talousjärjestön OECD:n toimesta on vuodesta 1995 kaikessa hiljaisuudessa neuvoteltu uutta maailmanlaajuista investointisopimusta, niin sanottua MAI-sopimusta (Multilateral Agreement on Investment, monenkeskinen investointisopimus). Investoinneista eli sijoituksista (ulkomaisen yrityksen perustaminen, osakkeiden ja kiinteistöjen ostaminen) on tullut globalisaation keskeinen väline. Ulkomaaninvestoinnit ovat 1970-luvun alusta 15-kertaistuneet; kokonaissumma on jo noin 2000 miljardia markkaa vuodessa. Ylikansalliset yritykset vastaavat pääosasta ulkomaisista investoinneista. MAI-sopimus poistasi sijoittajilta lähes kaiken vastuun ja velvollisuudet ja lujittaisi siten ylikansallisten yhtiöiden valtaa merkittävästi.

Suurin osa ulkomaisista investoinneista kohdistuu teollisuusmaihin. Köyhimpien maiden osuus on vain muutama prosentti, mutta suhteessa niiden bruttokansantuotteeseen ulkomaansijoitusten osuus on silti merkittävä. Ylikansallisilla on tytäryhtiöitä köyhimmissäkin maissa ja rakennesopeutuksen monin paikoin yksityistämät kaivos- ja pankkitoiminta ovat päätymässä ylikansallisten haltuun. Yhä useammin köyhien maiden koko teollinen toiminta on ylikansallisten hallussa.

MAI-sopimukseen sisältyy pakkolunastus- ja arvonalennuspykälä, jonka tarkoitus on suojata sijoittajaa valtion ohjailulta. Sijoittaja voi tulkita pakkolunastukseksi lähes minkä tahansa julkisen vallan toimenpiteen, joka voi alentaa sijoituksen arvoa tai vähentää voittoa. Suuryhtiö voi tulkita pakkolunastukseksi esimeriksi ympäristölainsäädännön, joka estää yhtiötä valmistamasta jotain kemikaalia tai "liian tiukan" työlainsäädännön. Myös liian korkea yhtiövero voi yrityksen mielestä olla pakkolunastusta. Sopimukseen kirjattu tasa-arvoisuuden periaate ei tarkoita pelkästään tasa-arvoisia kilpailuolosuhteita koti- ja ulkomaisille yrityksille, vaan myös sitä että kaikki uusi lainsäädäntö joka haittaa enemmän suuryhtiöitä kuin paikallisia on vaarassa. Myös voittojen kotiuttamiseen halutaan antaa samanlaiset oikeudet, hyödyttivät voitot sitten paikallista osuuskuntaa tai ylikansallisten yhtiöiden omistajia.

Yhtiö voi haastaa kohdemaan hallituksen suoraan riitojenratkaisuelimeen ja vaatia vahingonkorvausta jos se katsoo maan rikkoneen sopimusta. Riitojenratkaisuelimen kolmesta jäsenestä kaksi edustaa yhtiöitä. Riitojenratkaisuelin päättää mitkä sopimukseen liittyvien maiden toimet ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät. Asia käsitellään suljettujen ovien takana ja päätös on sitova. MAI-tuomioistuin voi määrätä kohdemaan muuttamaan lainsäädäntöään. Yhtiöiden hallitsema tuomioistuin on siis demokraattisen lainsäädännön yläpuolella.

Mikään valtio ei saa boikotoida tai muuten haitata valtioon investoivan yhtiön toimintaa sillä perusteella, mitä tämä yhtiö tekee jossain kolmannessa maassa. Siten esimerkiksi taannoinen Etelä-Afrikan rotusortoa vastaan suunnattu boikotti ei tulevaisuudessa olisi välttämättä sallittua!

Ylikansalliset ja kehitysmaat

Ylikansallisten yritysten epädemokraattinen rooli korostuu niiden toiminnassa kehitysmaissa. Siellä tavallisten ihmisten mahdollisuudet puuttua niiden toimintaan ovat olemattomat, työ- ja ympäristölainsäädäntö ja etenkin sen toteutus on heikkoa, media on useimmiten eliitin valvonnassa jne. NestlÄn ja muiden äidinmaidonkorvikkeiden valmistajien aiheuttamat 1,5 miljoonaa aliravitsemuskuolemaa ja agribusiness-yhtiöiden aiheuttamat 200 000 myrkytyskuolemaa vuosittain ovat paljonpuhuvia esimerkkejä. Ylikansalliset ovat perinteisesti pitäneet kehitysmaita takapihanaan, missä saa tehdä mitä tahansa. Ne ovat jopa kaataneet hallituksia, jotka eivät ole niille mieleen, kuten United Fruit (nykyisin United Brands) vuonna 1954 Guatemalassa ja ITT vuonna 1973 Chilessä.

Ylikansalliset perushyödykkeiden kauppiaina

Allaolevasta taulukosta käy ilmi, että ylikansalliset yritykset vastaavat miltei kokonaan kehitysmaiden maatalous- ja muiden raaka-aineiden, niin sanottujen perushyödykkeiden, kaupasta. Useimmiten myös jalostus on ylikansallisten hallussa.

               3-6:n suuren ylikansallisen osuus 
          eri perushyödykkeiden maailmankaupasta (%)
  
           Sokeri           60   Kahvi          90
           Riisi            70   Kaakaopavut    85
           Tee              80   Banaani        75
           Puu              90   Puuvilla       90
           Nahka            25   Tupakka        90
           Luonnonkumi      75   Juutti         90
           Kupari           85   Rautamalmi     95
           Bauksiitti       95   Tina           80
           Fosfaatti        60
  

Aikaisemmin ylikansalliset omistivat myös plantaasit ja kaivokset, joilla perushyödykkeitä tuotetaan. Nykyisin valtaosa plantaaseista ja kaivoista on kansallisessa omistuksessa, mutta ylikansalliset kontrolloivat edelleen koko tuotantoketjua raaka-aineesta jalostukseen ja myyntiin. Tuotteet ostetaan eri viljelmiltä, joita kilpailutetaan keskenään. Esimerkiksi Coca-Cola ostaa raakasokerin useiden eri maiden tuottajilta. Ylikansallisten ylivalta markkinoilla on tärkein syy siihen, että kehitysmaihin ja niiden työntekijöille jäävä osuus lopullisen tuotteen hinnasta on mitätön (tupakka 4%, puuvilla 6%, kahvi ja tee 25%). Ylikansallinen yhtiö on miltei aina monta kertaa suurempi kuin yksittäinen kehitysmaa. Nykyisin yhtiöt ostavat usein suoraan viljelijältä, koska rakennesopeutusohjelmat ovat lakkauttaneet kansalliset tuottajaorganisaatiot. Usein lukutaidottomilla viljelijöillä ei ole tietoa maailmanmarkkinahinnoista.

Torjunta-aineet

Torjunta-aineiden tuotanto on keskittynyt noin kymmenelle länsimaiselle suuryritykselle. Suurimmat valmistajat ovat Dow, Shell ja Sandoz. Torjunta-aineita myydään maailmassa vuosittain noin 25 miljardin dollarin edestä. Kehitysmaissa käytetään vuosittain noin 500 miljoonaa kiloa torjunta-aineita, mikä on viidennes maailman kokonaiskulutuksesta. Suurin osa tästä käytetään vientikasvien viljelyssä. Esimerkiksi Intiassa puuvillan viljelyala on viisi prosenttia kokonaisalasta, mutta puuvillan osuus torjunta-aineiden käytöstä on 55 prosenttia.

Torjunta-aineiden käyttö aiheuttaa viljelijöille ja plantaasien työntekijöille vakavia terveyshaittoja. Kolmannessa maailmassa se aiheuttaa Maailman terveysjärjestön (WHO) varovaisen arvion mukaan kolme miljoonaa vakavaa myrkytystapausta vuodessa, joista kuolemaan johtaa 220 000.

Kehitysmaissa käytetään ihmiselle ja luonnolle vaarallisimpia torjunta-aineita. Kemianteollisuuden yhtiöt vievät kehitysmaihin torjunta-aineita, jotka on joko kielletty teollisuusmaissa tai niitä ei liian vaarallisina ole rekisteröity. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset kemianteollisuuden yhtiöt vievät tällaisia torjunta-aineita vuosittain 50-75 miljoonaa kiloa kehitysmaihin. Teollisuusmaiden kemianteollisuuden yhtiöt myös siirtävät torjunta-aineiden valmistusta kasvavassa määrin Etelään. Koska torjunta-aineiden kulutus teollisuusmaissa on laskussa, alan teollisuus panostaa yhä enemmän kehitysmaiden markkinoihin. Etelässä kulutus lisääntyi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kaksinkertaiseksi. Yhtiöiden torjunta-aineiden markkinointi kehitysmaissa on agressiivista eikä haittavaikutuksista työläisille ja luonnolle kerrota. Esimerkiksi englantilainen Imperial Chemical Industries (ICI) -yhtiö mainostaa Paraquat-kasvimyrkkyä nelivärisissä kokosivun ilmoituksissa: "Paraquat ja luonto ovat täydellisessä harmoniassa". Paraquat:ia, joka on kielletty teollisuusmaissa, käytetään kaikkialla kolmannessa maailmassa, koska se on suhteellisen halpaa, tehokasta ja erittäin myrkyllistä. Kansan suussa sitä nimitetään "köyhän miehen macheteksi". Se on aiheuttanut kymmeniä tuhansia kuolemantapauksia.

Saastuttavan teollisuuden siirtäminen kolmanteen maailmaan

Vuonna 1992 Maailmanpankin kakkosmies Lawrence Summers kehoitti teollisuusmaiden saastuttavaa teollisuutta muuttamaan köyhimpiin kehitysmaihin. Summers perusteli tätä sillä, että saastuttamisen aiheuttamat kuolemantapaukset tulevat Etelässä halvemmiksi johtuen pienemmistä palkoista. Lisäksi Summersin mukaan maissa, joissa erityisesti lapsia kuolee muutenkin paljon, eivät saastumisen aiheuttamat lisäkuolemat tunnu missään. Sitä mukaa, kun ympäristölainsäädäntö teollisuusmaissa on kiristynyt, saastuttavin teollisuus onkin muuttanut Etelän "saastuttajan paratiiseihin".

Kehitysmaiden osuus kemikaalien tuotannosta on kaksinkertaistunut viimeisen 20 vuoden aikana. Tärkein syy on ollut se, että alaa hallitsevat ylikansalliset ovat perustaneet tehtaita kehitysmaihin. Esimerkiksi Saksan yritysten ulkomaisista investoinneista 37 % on kemianteollisuuden tekemiä, Yhdysvaltain vastaava luku on 23 %.

Kloori on kemianteollisuuden tärkein raaka-aine. Noin kaksi kolmasosaa kaikista teollisista kemikaaleista tuotetaan prosesseissa, joissa kloori on ainesosana tai osa lopputuotetta. Kloori on kymmenien tuhansien tuotteiden ainesosana: PVC-muovi, useat tuholaismyrkyt, voiteluaineet, liuottimet, saippuat, kosmetiikkatuotteet, paperi ja selluloosa jne. Kloorin tuotanto on erittäin saastuttavaa ja klooripohjaisten tuotteiden tuotannossa, käytössä ja hajoamisessa syntyy dioksiineja, jotka ovat vaarallisimpia ja pysyvimpiä tunnettuja syöpää aiheuttavia aineita. Sitä mukaa kun vaatimukset kloorin käytön kieltämisestä ovat kasvaneet teollisuusmaissa, alan teollisuus on siirtynyt kehitysmaihin. Yksin Intiaan ollaan perustamassa 26 kloriinia tuottavaa tehdasta.

Sveitsiläinen Sandoz aiheutti vuonna 1986 historian pahimpiin kuuluvan saastekatastrofin. Kolmekymmentä tonnia erittäin myrkyllisiä kemikaaleja vuoti Rein-jokeen tuhoten kaiken elämän satojen kilometrien matkalta. Yhtiön jouduttua kritiikin kohteeksi se siirsi näiden kemikaalien valmistuksen suurimmaksi osaksi Resendeen Brasiliaan. Kun katastrofi oli lähellä toistua kolme vuotta myöhemmin, Sandoz siirsi loputkin tuotannosta Intiaan ja Brasiliaan. Nykyisin yhtiön nimi on Novartis.

Asbesti kiellettiin kaikissa teollisuusmaissa 1970- ja 80-lukujen aikana. Ylikansalliset valmistajat, ennen kaikkea kanadalaiset yhtiöt, alkoivat markkinoida asbestia kehitysmaissa ja lopulta siirsivät koko valmistuksen kehitysmaihin. Nykyään ylikansalliset valmistavat asbestia yli kymmenessä kehitysmaassa. Miltei kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa asbestisementtiä käytetään yleisesti rakentamiseen.

Myös tietotekniikka-alan vaarallisin tuotanto on sijoittumassa kehitysmaihin. Yhdysvaltalainen tietotekniikka-alan ympäristöongelmiin keskittyvä kansalaisjärjestö Silicon Valley Toxics Coalition teki vuonna 1997 tutkimuksen 22 korkean teknologian yhtiön tuotannon sijoittumisesta. Tutkimuksen mukaan jo puolet yritysten saastuttavimmista työvaiheista eli valmistus- ja kokoonpanotyö, joissa käytetään happoja, liuottimia ja myrkyllisiä kaasuja, on siirretty kehitysmaihin.

Amerikkalaiset auto-, elektroniikka- ja kulutustavara-alan suuryritykset, muun muassa Du Pont, Ford, General Motors ja Motorola, ovat siirtäneet saastuttavimmat tehtaansa Meksikon puolelle ns. maquiladora-vyöhykkeelle. Yli puolella USA:n sadasta suurimmasta yrityksestä on tehdas alueella, yhteensä siellä on noin 3500 tehdasta, joissa on yhteensä vajaa miljoona työntekijää. Tutkimusten mukaan vain 35 % alueen tehtaista täyttää edes Meksikon ympäristömääräykset. 75 % tehtaista laskee ongelmajätteensä, yhteensä 44 tonnia päivässä, suoraan avoviemäreihin, kanaaleihin ja jokiin, joiden varrella tehtaiden työntekijät asuvat. Jätteiden tiedetään aiheuttavan syöpää ja aivovaurioita ja vahingoittavan sikiöitä. Alueen vesistä on löydetty yli sata myrkyllistä kemikaalia.

Meksikon hallitus on kieltänyt työläisiltä itsenäisten ammattiliittojen muodostamisen. Työläisten keskipalkka on noin 20 markkaa päivässä. Professori Valdes-Villava Juarezista kuvaa työläisten oloja maquiladoralla näin: "Tehtailla työskentelee yhä enemmän 14-vuotiaita. Työntekijät kärsivät jatkuvasta burnoutista. He menettävät työkykynsä kolmessa-neljässä vuodessa. Heidän näkönsä heikkenee ja he saavat allergioita ja munuaisvaivoja". Maquiladoran tapaisia "erityistalous-alueita" on nykyisin yli 50:ssä kehitysmaassa ja niissä työskentelee 70 miljoonaa työntekijää.

Yhdysvaltalaisen Union Carbiden torjunta-ainetehtaalla Bhopalissa Intiassa sattui vuonna 1984 historian pahin tehdasonnettomuus, jossa kuoli 16 000 ihmistä ja 600 000 loukkaantui. Onnettomuus johtui siitä, että Bhopalin tehtaan turvallisuustaso oli huomattavasti alhaisempi kuin yhtiön USA:ssa sijaitsevilla tehtailla. Viisitoista vuotta onnettomuuden jälkeen korvauksia uhreille ei ole pahemmin maksettu, ja yhä käytössä olevassa tehtaassa muhii massiivinen uusi ympäristökatastrofi. Bhopalin onnettomuus osoittaa, että kehitysmaaolosuhteissa turvallisuuden ja ympäristöstandardien tulisi itse asiassa olla tiukempia kuin teollisuusmaissa - vastaava onnettomuus teollisuusmaassa olisi vaatinut huomattavasti vähemmän ihmisuhreja toimivan väestönsuojelun takia. Suomessa myydään Union Carbiden Ucar-paristoja.

Agribusiness

Maailman maataloustuotanto on erittäin keskittynyttä. Tuhannen suurimman yrityksen joukossa on eniten elintarvikealan yrityksiä. Muutama kymmenen ylikansallista yritystä hallitsee tehomaatalouden lannoitteiden ja kemikaalien valmistusta ja kauppaa sekä ruuan tuotantoa, jalostusta, kuljetusta ja jakelua. Kolmannessa maailmassa 1960-luvulta alkaen toteutettu "vihreä vallankumous" toi mukanaan tehomaatalouden myös Etelään. Vihreä vallankumous perustuu runsaaseen torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttöön sekä hybridilajikkeisiin, jotka eivät itse tuota siemeniä. Näin viljelijät ovat etenevässä määrin tulleet riippuvaisiksi suurista ylikansallisista yhtiöistä (mm. ICI, Cargill, Novartis, Monsanto, Shell, BP), jotka hallitsevat viljelemiseen tarvittavien aineiden eli tuotantopanosten valmistusta ja tuotteiden kauppaa.

Koneellistamiseen ja kalliisiin tuotantopanoksiin perustuva vihreä vallankumous johti maaomaisuuden keskittymiseen, maattomien määrän ja työttömyyden kasvuun. Tehomaatalous on osoittautunut myös ekologisesti kestämättömäksi. Myrkyt ja lannoitteet saastuttavat ympäristöä, mutta kaikkein vakavinta on viljelyekosysteemien monimuotoisuuden raju häviäminen. Esimerkiksi Intiassa viljeltyjen riisilajikkeiden määrä on romahtanut 30 000:sta muutamaan kymmeneen. Viljelykasvien geneettinen monimuotoisuus, joka on kaiken kasvinjalostuksen perusta, on näin merkittävästi kaventunut, ja jalostustyö on tullut riippuvaiseksi ylikansallisista yrityksistä. Yhden lajin ja lajikkeen monokulttuurit ovat myös erittäin alttiita tuholaisille.

Vihreä vallankumous toki kasvatti satoja, mutta samalla yksipuolisti ruokavalioita. Yhden lajin monokulttuurit syrjäyttivät paikalliset vitamiini- ja mineraalipitoiset hedelmät, vihannekset ja palkokasvit. Tämän takia ihmisten ruokavalio sisältää monin paikoin vaarallisen vähän esimerkiksi sinkkiä, rautaa ja A-vitamiinia. Sinkin puute halvaannuttaa ihmisen älyllisiä ja motorisia toimintoja. Anemia on lisääntynyt kuin kulkutauti, siitä kärsii YK:n elintarvikejärjestö FAO:n mukaan jo 40% kehitysmaiden naisista ja 1,5 miljardia lasta. A-vitamiinin puute sokeuttaa joka vuosi puoli miljoonaa lasta.

Vihreä vallankumous ei poistanut nälkää, koska se heikensi pienviljelijöiden ja maattomien asemaa. Intialaisen ympäristöaktivistin Vandana Shivan sanoin tehomaatalouden "sadot ovat suuria vain jos mittapuuna käytetään muutaman yhtiön hallitsemaa ruokaviljakauppaa". Vaihtoehtona on kehittää työvoimavaltaista ja viljelyn monimuotoisuuteen pohjaavaa maataloutta.

Filippiinien kokemukset

Filippiineillä paranneltujen lajikkeiden osuus riisinviljelyalasta oli 78 % jo vuonna 1970. Sadot nousivat mutta myös ongelmat alkoivat kasaantua. Lannoitteiden ja siementen hinnat nousivat jatkuvasti, tuholaismyrkkyjä oli käytettävä aina vain enemmän, maaperä myrkyttyi, ulkomaisten tuotantopanosten käyttö ja kastelujärjestelmien rakentaminen kasvattivat valtion velkaa. Viljelijät menettivät uskonsa "ihmeriisiin" ja vaativat hallitukselta politiikan suunnan muutosta. He ehdottivat maareformia, tukeutumista kotimaisiin tuotantopanoksiin ja paikallisiin lajikkeisiin pohjautuvaa kasvinjalostusta. Kun hallitus torjui viljelijöiden ehdotukset, he perustivat oman yhdistyksen toteuttamaan suunnanmuutosta. MASIPAG jalostaa ja levittää paikallisia lajikkeita, kehittää luonnonmukaisia tuholaistentorjuntamenetelmiä ja monimuotoisuuteen pohjaavaa tuotantoa, jossa yhdistetään usean lajin viljely ja karjanhoito ja miltei kaikki tuotantopanokset ovat paikallisia. Tällä hetkellä MASIPAG'illa on 28 koetilaa ja 10 000 jäsentä. Sadot ovat "ihmeriisin" luokkaa, mutta kustannukset huomattavasti pienemmät.

Etelän luonnon monimuotoisuuden valtaaminen

Bioteknologia on nopeimmin kasvava teollisuudenala maailmassa. Bioteknologiaa käytetään lääke-, maatalous-, elintarvike- ja kemian teollisuudessa. Sen odotetaan kasvavan suuruudeltaan tietotekniikka-alan veroiseksi lähivuosikymmeneninä. Bioteknologian ytimen muodostaa geenimanipulointi, joka mahdollistaa geenien siirtämisen täysin erilaisista kasveista, eläimistä ja mikro-organismeista toiseen. Viime vuosina ala on keskittynyt muutaman ylikansallisen yrityksen hallintaan.

Biopiratismia

Elämänmuotojen patentointi merkitsee käytännössä Etelän bioresurssien yksityistämistä teollisuusmaiden suuryritysten käyttöön. Etelään on keskittynyt paitsi suurin osa luonnon monimuotoisuudesta myös tieto sen käytöstä. TRIPS- sopimus ei tunnusta kuitenkaan kehitysmaiden paikallisyhteisöjen innovaatioita ja tietämystä. TRIPS-sopimuksen neuvotteluissa tämä todettiin varsin suorasukaisesti: "Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tarpeisiin soveltuvia tiedon suojaamismuotoja ei käsitelty TRIPS-neuvotteluissa". Etelä suljetaan pois muun muassa siten, että TRIPS-patentointi edellyttää keksijän yksilöimistä ja keksinnön teollista hyödyntämistä. Esimerkiksi kasvia ei voi patentoida kasvupaikallaan. Patentoinnin tärkein kriteeri on käytännössä se, että jotain elämänmuotoa on geneettisesti muunneltu. Periaatteessa maan, josta patentoinnin kohde on peräisin, tulee sopimuksen mukaan saada kohtuullinen korvaus bioresurssiensa käytöstä. Käytäntö on kuitenkin muodostumassa toisenlaiseksi. Esimerkiksi EU päätti, että geenilainaan perustuvan tuotteen alkuperämaata ei tarvitse ilmoittaa. Sopimuksessa ei ole myöskään minkäänlaista valvontajärjestelmää. Tähän mennessä maksetut korvaukset ovat olleet taloudelliseen tuottoon nähden mitättömiä.

Tunnetuin esimerkki on kaikkialla tropiikissa yleinen neem-puu. Sen eri osista on vuosisatoja valmistettu lääkkeitä, hygieniatarvikkeita, ehkäisytarvikkeita ja luontaisia hyönteismyrkkyjä. Amerikkalainen Grace-yhtiö patentoi useita neem-puun käyttömuotoja ja valmistusmenetelmiä. Patentoinnit hyväksyttiin sillä perusteella, että menetelmät tähtäsivät kaupalliseen tuotantoon ja olivat "teknisesti edistyneitä". Patentointi ja kaupallistaminen ovat johtaneet siihen, että ihmiset joutuvat maksamaan neem-puun käytöstä.

Siementen patentointi

Siemenet ovat ehkäpä maailman arvokkain luonnonvara. Viljelykasvien geneettinen rikkaus on keskittynyt kehitysmaihin: noin 90% kaikista viljelykasveista on alunperin kotoisin kolmannesta maailmasta. Nykyisin käytetyt lajikkeet ovat viljelijöiden vuosituhansien aikana suorittaman jalostustyön tulosta - sen aikaansaama viljakasvien geneettinen muutos on suurempi kuin nykyisillä "tieteellisillä" menetelmillä aikaansaatu.

Aikaisemmin pienyritysten hallitsema siementen kauppa on viimeisen 20 vuoden aikana keskittynyt parillekymmenelle ylikansalliselle yhtiölle. Nämä yhtiöt hallitsevat myös kasvinjalostusta. Kasvilajikkeiden patentointi mahdollistaa jalostuksen siirtymisen kokonaan näille yhtiöille sillä viljelijöillä ei ole kilpailukykyistä huipputeknologiaa lajien parantelemista varten.

Siementen patentoinnilla on erittäin laajakantoiset vaikutukset erityisesti kehitysmaiden maatalouteen ja ravintotilanteeseen:

• Maista ja yhteisöistä, jotka eivät ole patentoineet kehittämiään siemeniä, tulee helposti lainrikkojia. Kun siemenyhtiö patentoi kasvin tai siemenen jotkin geeneihin paikannettavat ominaisuudet, samoja ominaisuuksia omaavien siementen tai kasvien käyttäjät rikkovat tekijänoikeuksia ja voidaan tuomita rangaistuksiin. Patenttirikkomusten todistamisvelvoite on siirtynyt siementen tuottajalta viljelijämaalle. Patentointi ja oikeusjutut ovat kalliita, eikä köyhillä mailla ja viljelijöillä ole niihin varaa.
• Siemenyhtiöiden jalostustyön päämäärä on yrityksen voiton maksimointi eikä maailman enemmistön ruuantuotanto. Patentoidut siemenet ovat kalliita ja ne on suunnattu ennen kaikkea tehoviljelijöille. Yli puolet geenimanipuloiduista siemenistä on sellaisia, että ne kestävät paremmin jotain rikkaruohomyrkkyä, joka on usein patentin omistavan yrityksen tuottamaa. Näin viljelijän on ostettava torjunta-ainetta yhtiöltä jolta se ostaa siemenensä.

Biovaltaukset

Tropiikkia ja erityisesti sademetsiä pidetään ihmiskunnan "lääkevarastona". Vaikka vain mitättömän pieni osa sademetsistä on tutkittu, luonnonkasveihin perustuvista lääkkeistä jo kolmannes on peräisin sademetsistä. Etelän alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietämyksen avulla löydettyjen lääkkeiden markkina-arvo on tällä hetkellä yli 40 miljardia dollaria. Tämän takia suuret lääkeyhtiöt ovat perustaneet lääkekasveja kartoittavia ja kerääviä yhtiöitä. Suoranainen kultaryntäys sademetsiin on alkanut. Lääkekasvien etsinnässä käytetään usein apuna antropologeja, jotka keräävät paikallisten ihmisten lääkekasvitietoa. Traditionaalisen tietämyksen hyväksikäyttö nelinkertaistaa etsinnän tehon.

Lääkeyhtiöt ovat vallanneet kokonaisten valtioiden bioresursseja. Yhdysvaltalainen Merck osti oikeudet Costa Rican koko luonnon monimuotoisuuden hyödyntämiseen. Valtauksen hinta oli viisi prosenttia löytyvien lääkekasvien taloudellisesta tuotosta. Lääkeyhtiö Shaman on tehnyt samansuuntaisen valtaussopimuksen 12 Afrikan ja Etelä-Amerikan maan kanssa. Valtauksien hinnat ovat mitättömiä verrattuna lääkeyhtiöiden saamaan hyötyyn.

Ylikansalliset lääkeyhtiöt ovat valtaamassa köyhien maiden geenivaroja pienen vähemmistön käyttöön. Maailman rikkain viidennes, joka sairastaa vähiten ja elää pisimpään, käyttää 90% maailman lääkkeistä.

TRIP's-sopimuksen mukainen lääkkeiden patentointisuojan pidentäminen 20 vuoteen ja menetelmäpatentoinnin kiristyminen nostavat dramaattisesti lääkkeiden hintoja kehitysmaissa ja vaikeuttavat kotimaisen lääketeollisuuden kehittymistä. Aikaisemmin monessa kehitysmaassa lääkkeen patenttisuoja kesti vain 5-6 vuotta ja se koski vain valmistusmenetelmää, ei itse lääkeainetta. Näin kotimainen lääketeollisuus pystyi valmistamaan peruslääkkeitä omilla menetelmillään ja lääkkeiden hinnat pysyivät alhaisina.

[Takaisin sisällysluetteloon.] [Seuraava sivu: Elintarvikkeet].

Sivut päivitetty 3.2.2000.
Lähetä palautetta: