TEOLLISUUSTUOTTEET

Trooppinen puutavara

Tropiikin puiden kaato ja vienti on useimmissa kehitysmaissa ehkäpä suurin yksittäinen syy sademetsien häviämiseen. Varsinaista hakkaamista suurempi vaikutus on ns. ovienavaamisilmiöllä: metsiin raivatut väylät ja metsäautotiet avaavat metsät karjatilallisille, banaaniyhtiöille, maattomille, kullankaivajille jne.

Trooppisen puun maailmankauppa on kasvanut noin viiden prosentin vuosivauhtia. Suurimpia ostajia ovat Japani (35 %) ja EU (21%). EU tuo vuosittain vajaat 10 miljoonaa kuutiometriä trooppista puuta. Tuonti on 80-prosenttisesti raakapuuta, lopusta pääosa puolijalosteita (sahatavaraa, vaneria jne), ja muutama prosentti huonekaluja, koristelistoja jne.

Trooppisen puun maailmankauppa on muutaman ylikansallisen yhtiön hallussa. Suurin alalla on japanilainen Mitsubishi. Tehtyjen tutkimusten mukaan puukauppa on ennemminkin organisoitua rikollisuutta kuin kauppaa. Paikalliset viranomaiset lahjotaan, hallitusten kanssa tehdyt sopimukset rikotaan, paikallisia asukkaita huiputetaan kaikin mahdollisin keinoin. Ylikansallisten yhtiöiden harrastama siirtohinnoittelu on alalla sääntö. Kansainvälisen trooppisen puun järjestön (ITTO) mukaan 99% hakkuista ei täytä alkeellisiakaan ekologisia kriteerejä.

Alkuperäiskansojen asema

Miltei kaikkialla trooppisia metsiä ovat jo tuhansia vuosia asuttaneet alkuperäiskansat. Niiden luontoa kunnioittavien kulttuurien ansiosta sademetsät ovat säilyneet nykyaikaan asti. Alkuperäiskansojen elämänmuoto perustuu nimenomaan sademetsien valtavan lajirunsauden hyödyntämiseen, ja siksi metsien säilyminen on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Alkuperäiskansat hankkivat kaiken ravintonsa, rakennusaineet ja lääkkeet suoraan metsästä tai jäljittelevät maanviljelyssään metsien monimuotoisia ekosysteemejä.

Siirtomaavalta muutti ratkaisevalla tavalla alkuperäiskansojen aseman. Sademetsät julistettiin valtion omaisuudeksi ja oikeudet niiden hyödyntämiseen myytiin eniten (lahjuksia) tarjoavalle.

Siirtomaiden itsenäistyttyä niiden hallitukset omaksuivat aiemman politiikan sekä alkuperäiskansojen että luonnon suhteen sellaisenaan. Viime vuosina sademetsien häviämistä on kiihdyttänyt velkaongelma. Sademetsien häviämisvauhdin ja maan velanhoidon määrän välillä on suora yhteys. Lisäksi vientiviljelyn laajeneminen on lisännyt maattomien määrää ja näiden on ollut pakko äkseen asettua sademetsiin.

Sademetsien hakkaaminen ja muu hyödyntäminen on merkinnyt alkuperäiskansoille usein kulttuurien tuhoutumista tai suoranaista fyysistä tuhoa. Alkuperäiskansojen oikeuksia eivät ole kunnioittaneet sen paremmin hallitukset kuin metsäyhtiötkään.

Malesia ja Indonesia

Malesia tuottaa noin puolet kaikesta trooppisesta puusta. Suurin osa hakataan Borneon saaren pohjoisista Sarawakin ja Sabahin osavaltioista. Toinen suurtuottaja, Indonesia, hakkaa saaren eteläosaa. Maailmanpankin mukaan miltei Suomen kokoinen Borneon saari on nykyisellä hakkuutahdilla hakattu loppuun kymmenessä vuodessa. Tuhoamisen kiivautta kuvaa, että Sarawakin metsäala on vuoden 1990 5,9 milj. hehtaarista vähentynyt tämän päivän 2,4 milj. hehtaariin. Borneolla ei hakata vain joitakin jalopuita, vaan kaikki tietyn läpimitan ylittävät puut kaadetaan. Ylikansallisista yrityksistä mukana on tietysti myös Mitsubishi. Hakkuiden painopiste Aasiassa on siirtynyt Borneoon, koska muut alueet on jo pääosin hakattu puhtaiksi. Esimerkiksi Filippiinien metsät hakattiin 90-prosenttisesti 20 vuodessa 1970-luvulta alkaen. Borneota hakataan Japanin ja Aasian "taloustiikerien" tarpeisiin.

Sarawakia asuttavat Kayan, Kenyah, Punan Bah ja Penan -kansat, jotka ovat aineellisesti ja henkisesti täysin riippuvaisia sademetsistä. Erityisesti penanien sitkeä taistelu ylikansallisia metsäyhtiöitä vastaan on muodostunut innoituksen lähteeksi kaikille alkuperäiskansoille. Penanien tunnuslauseena on "Teillä on jo koko maailma - antakaa meidän pitää sademetsämme".

Afrikka

Eurooppalaiset yhtiöt ovat perinteisesti hallinneet Afrikan puutavarakauppaa. Yhtiöt kaatavat vain tiettyjä arvopuita, jotka kelpaavat vaativille eurooppalaisille kuluttajille. Tällaisia puita on tavallisesti vain pari hehtaarilla. Näitä varten on kuitenkin tehtävä metsäautotie, joten suuri osa metsästä tuhoutuu parin puun takia. Myös metsiä asuttavat ihmiset ja villieläimet kärsivät. Länsi-Afrikan tiheästi asutuissa maissa metsäautotiet avaavat metsät uudisasukkaille. Lopputuloksena on ollut, että Länsi-Afrikka on yksi pahimpia metsätuhoalueita maailmassa. Esimerkiksi Norsunluurannikko ja Gabon ovat menettäneet lähes 90% metsistään. Tämän takia viime vuosina eurooppalaisten yhtiöiden toiminta on siirtynyt Keski-Afrikkaan.

Mitsubishi

Mitsubishi on sademetsien puolesta taistelevien kansalaisjärjestöjen mukaan sekä trooppisten että lauhkeiden alueiden sademetsien suurin tuhoaja. Yhtiö on kahden suurimman kuluttajamaan, Japanin ja Yhdysvaltojen tärkein puuntoimittaja. Yhtiön toiminta käsittää puunviennin lisäksi koko metsäalan: Mitsubishi Heavy Industries rakentaa paperikoneita, Mitsubishi Bank of Tokyo rahoittaa metsäprojekteja, Mitsubishi Motors valmistaa puun korjuu- ja kuljetuskoneita, ja Mitsubishi Oil on erikoistunut öljynporaukseen sademetsissä. Ironisesti yhtiö tekee myös luontokuvaajien arvostamia Nikon -kameroita.

Yli 50-vuotisen toimintansa aikana Mitsubishi on tuhonnut valtavan alan sademetsää. Yhtiö on ollut suurin tai suurimpia hakkaajia kaikissa Kaakkois-Aasian maissa - tietysti myös Borneolla. Papua Uudessa-Guineassa yhtiö poraa öljyä sademetsässä ja osallistuu myös maailman neljänneksi suurimman yhtenäisen sademetsän hakkaamiseen. Burmassa se rakentaa kaasuputkea sademetsän halki ja parturoi samalla tiikkipuun alueelta. Siperiassa yhtiön laajat avohakkuut uhkaavat alueen alkuperäiskansoja ja uhanalaista Siperian tiikeriä. Yhdysvalloissa Mitsubishi on suurimpia luoteisten osavaltioiden ikimetsien tuhoajia. Kanadassa sillä on maailman suurin sellu- ja paperikompleksi. Brasiliassa yhtiö omistaa yhden suurimmista sellutehtaista Amazoniassa ja on mukana myös alueen hakkuissa. Bolivian Amazoniassa se korjaa jalopuita, mukaanlukien uhanalaista mahonkia. Chilessä Mitsubishi omistaa paperitehtaan ja on muuttanut Mapuche-kansan asuinalueet eukalyptusviljelmiksi.

Mitsubishi on myös tullut tunnetuksi siirtohinnoittelusta ja lahjonnasta; viherpesussa yhtiö on uranuurtaja, jota kaikki muut puuyhtiöt ovat seuranneet.

Osa yhtiön Yhdysvaltalaisista haaroista on tiputettu pois boikotin kohteiden joukosta vuonna 1998 koska ne ovat ilmoittaneet muuttaneensa toimintatapojaan. Tarkempi selvitys yhtiöiden tämän hetkisestä toiminnasta on kuitenkin kesken.

Puunjalostusteollisuus ja sademetsät

Sademetsiä kaadetaan yhä enemmän paitsi jalopuiden takia myös paperi- ja puuteollisuuden tarpeisiin. Tämä on merkinnyt tuhon kiihtymistä laadullisesti - alueen kaikki puut kaadetaan - ja määrällisesti. Lisäksi puuala on koneellistunut ja sitä kautta keskittynyt.

Erityisesti Malesia ja Indonesia jalostavat suuren osan puusta vaneriksi. Afrikan valtioita lukuunottamatta kaikkialle tropiikkiin on noussut viime vuosina sellu- ja paperitehtaita. Tässä kehityksessä suomalaisella Jaakko Pöyry Oy:llä on ollut ratkaiseva rooli projektien suunnittelijana ja metsävarojen arvioijana yksinomaan paperiteollisuuden kannalta. Indonesiassa suomalaiset UPM-Kymmene ja Enso ovat myös suoraan osallistuneet tehtaiden perustamiseen ja UPM-Kymmene myös sademetsien hakaamiseen.

Puuviljelmät

Erityisesti puunjalostusteollisuuden tarpeisiin tropiikkiin on yhä enemmän perustettu puuviljelmiä. Viljelmillä kasvatetaan eukalyptusta ja muita nopeasti kasvavia lajeja. Puuviljelmät eivät kuitenkaan ole sosiaalisesti tai ekologisesti kestäviä. Paikalliset asukkaat eivät voi hyödyntää yhden lajin monokulttuureja edes karjan rehuksi, koska karja ei voi syödä eukalyptuspuun lehtiä. Puupeltojen koneistettu korjuu ei tarjoa työpaikkoja paikallisille asukkaille. Viljelmät merkitsevät monimuotoisuuden tuhoutumista. Lisäksi puupelloilla käytetään torjunta-aineita, ja viljelmät aiheuttavat laajamittaista eroosiota. Kahden - kolmen korjuukerran jälkeen maa on tavallisesti pahoin vaurioitunut.

Sademetsien kestävä hyödyntäminen

Sademetsä ei ole staattinen, vaan alati muuttuva ja uudistuva. Sitä voidaan hyödyntää kestävästi niin, että paikalliset asukkaat hyötyvät. Avainsana on moninaiskäyttö: lääkekasvien, hedelmien, kumin jne. keräily sekä sademetsien monimuotoisuutta jäljittelevä maanviljely. Kaikkea tätä paikalliset asukkaat ovat tehneet tuhansia vuosia. Amazoniassa on parhaimmillaan asunut 30 miljoonaa ihmistä. Myös metsänhakkuu on mahdollista. Kansalaisjärjestöt ovat yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa kehittäneet mm. seuraavia periaatteita Solomon-saarilla ja Papua Uusi-Guineassa: metsiin ei tehdä teitä; puut kaadetaan ja sahataan kannettavalla laitteella ("Wokabout Somil"); laitteet ja puu kuljetetaan jalkaisin; hehtaarin alueelta kaadetaan enintään 10 puuta tasaisesti eri lajeja, minkä jälkeen se jätetään rauhaan 15-30 vuodeksi. Pienet australialaiset ja erurooppalaiset yhtiöt ostavat puun suoraan kyläläisiltä maailmanmarkkinahintaa parempaan hintaan.

Trooppisen puun kulutus on vähentynyt Euroopassa ympäristöjärjestöjen järjestämien boikottien takia ja myös Etelän kansalaisjärjestöt ja alkuperäiskansat ovat tukeneet boikotteja. Alan teollisuus on vastannut kehittämällä useitakin "ympäristömerkkejä" trooppiselle puulle. Kyse on kuitenkin poikkeuksetta ollut viherpesusta.

FSC:n (Forest Stewardship Council) sertifikaatti on ainoa kansainvälinen luotettava ympäristömerkki. Se yhdistää metsiensuojelun ja ihmisoikeudet metsätalouteen. Myös Suomen ympäristöjärjestöt tukevat FSC:tä. Sen kriteerit tropiikin puun suhteen ovat kuitenkin vielä puutteellisia. Edellämainitun kaltaiset paikallisten asukkaiden kehittämät kriteerit ovat toistaiseksi omaa luokkaansa.

Suomi

Suomeen tuodaan trooppista puuta n. 40 000 tonnia vuodessa pyöreänä puutavarana. Tuonnin arvo on noin 100 miljoonaa markkaa. Tuontimaita ovat mm. Malesia, Indonesia ja Vietnam. Kaukoidässä trooppisesta puusta valmistetut ulkokalusteet ovat Suomessa vallanneet markkinat. Kaikissa kalusteissa roikkuu lappu, jonka mukaan puu ei ole peräisin sademetsästä. Maahantuoja (Isku, Asko, Maskun kalustetalo jne.) ei Helsingin Sanomien artikkelin mukaan kuitenkaan pysty kertomaan aiheesta juuri mitään. Huiputuksen tuntua lisää se, että puulajeja, joista huonekalut on tehty, ei löydy alan teoksista: ne ovat keksittyjä. Näitä huonekaluja tuodaan Suomeen vajaan sadan miljoonan markan arvosta.

Vaatteet ja urheilujalkineet

Vaatetusteollisuus on 1960-luvulta alkaen kiihtyvässä tahdissa siirtynyt kehitysmaihin: aasian maiden osuus viennistä on jo yli puolet. Urheilujalkineet tehdään miltei kokonaan kehitysmaissa. Vaatteiden ja tekstiilien kulutus puolestaan on teollisuusmaissa asukasta kohti laskettuna 5-10 -kertainen kehitysmaihin verrattuna.

Kehitysmaiden vaatetusteollisuus on pääasiassa alihankintaa suurille länsimaisille merkkifirmoille ja myymäläketjuille. Vaate voi olla kirjaimellisesti kulkenut maapallon ympäri ennen päätymistään suomalaisen kuluttajan vaatekaappiin: puuvilla on korjattu Zimbabwessa, lanka kehrätty Pakistanissa, kudottu kankaaksi Taiwanissa, valkaistu Intiassa, värjätty Kiinassa, leikattu Etelä-Koreassa ja ommeltu vaatteeksi El Salvadorissa. Valmistuspaikan kriteereinä käytetään työvoiman hintaa, materiaalien tarjontaa ja ympäristölainsäädäntöä. Erilaisia vaihtoehtoja on loputtomasti. Tavoitteena on löytää yhdistelmä, joka tuottaa suurimman voiton. Kustannusten minimointi on johtanut teollisuuden siirtymiseen yhä köyhempiin maihin: Bangladeshiin, Pakistaniin ja Nepaliin sekä erityisesti maihin, joissa ay-toiminta on kiellettyä, Kiinaan ja Vietnamiin. Maiden sisällä tuotanto on siirtymässä "erityistalousalueille". Yhä nopeammin vaihtuva muoti ja sen yksilöllistyminen on pienentänyt sarjoja ja nopeuttanut aikatauluja. Tämä on johtanut valmistuksen siirtymiseen yhä pienempiin yksiköihin tai kotityön teettämiseen. Länsimaisella merkkifirmalla saattaa olla 3 000-4 000 pientä alihankkijaa. Valmistuttaja valvoo materiaalien ja työn laatua, toimitusaikoja... kaikkea mahdollista paitsi tehtaiden työläisten työolosuhteita ja oikeuksia.

Työolosuhteet

Länsimaisten valmistuttajien alihankintatehtaissa, "hikipajoissa", työskentelee 20-30 miljoonaa työntekijää. Työntekijät ovat miltei poikkeuksetta nuoria naisia. Hikipajoja on myös teollisuusmaissa, jolloin työntekijät ovat "laittomia" siirtolaisia. Melkein kaikki merkkifirmojen vaatteet valmistetaan hikipajoissa: vaatteet, urheilupuvut- ja jalkineet, laukut jne.

Työolosuhteet hikipajoissa ovat epäinhimilliset. Työviikko on 6-7 päiväinen ja työaika 10-12 tuntia. Puhuminen työkavereiden kanssa on kielletty, vessassakäyntiin tarvitaan lupa, työntekijät saatetaan lukita työpaikalleen koko päiväksi. Pienistäkin "rikkeistä" tai virheistä seuraa ankara ja nöyryyttävä rangaistus. Tehtaissa ei ole ilmastointia, työsuojelu on olematonta eikä työntekijöillä ole minkäänlaista työterveydenhuoltoa. Työntekijät asuvat joko tehtaalla tai täyteen ahdetuissa asuntoloissa tehtaiden liepeillä. Ammattiyhdistystoiminta on ankarasti kiellettyä.

Yhdysvaltain ay-liike teki vuonna 1998 yhdysvaltalaisten merkkivalmistajien kiinalaisia alihankkijoita koskevan tutkimuksen. Tutkimusraportin mukaan Kiinassa on 44 000 "hikipajaa" ja niissä nelisen miljoonaa työntekijää. Raportin mukaan "työolot rikkovat niin maan omia työlakeja ja kansainvälisiä sopimuksia kuin yhdysvaltalaisten yritysten toimintaperiaatteitakin" Raportin mukaan työolosuhteet ovat edelläkuvatun kaltaisia. Työläisten tuntipalkka on yksi markka ja kun viikon ruoka ja asuminen on maksettu, käteen jää pari kymppiä. Nikelle ja Adidakselle urheilujalkineita valmistavan Yeu Yein tehtaan 50 000 työläisen asemaa raportti vertasi orjuuteen.

Merkkivalmistajat mainostavat maksavansa maassa säädettyä minimipalkkaa. Minimipalkka on kuitenkin miltei aina säädetty mitättömän alhaiseksi nimenomaan merkkifirmojen houkuttelemiseksi maahan. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) Indonesiassa tekemän tutkimuksen mukaan 88 prosenttia tekstiilitehtaiden minimipalkkaa saavista naisista kärsi aliravitsemuksesta.

Nike

Yhdysvaltalainen Nike on maailman suurin urheilujalkineiden myyjä vuosittaisella 100 miljoonan kenkäparin myynnillään. Nike oli ensimmäinen, joka siirsi koko valmistuksen Etelään; aluksi Etelä-Koreaan ja Taiwaniin, sittemmin palkkatason noustua ja työntekijöiden aseman parannuttua Kiinaan, Indonesiaan ja Vietnamiiin. Niken alihankintatehtaissa työskentelee 90 000 työläistä.

Vuonna 1992 Nike laati työolosuhteita ja työläisten oikeuksia koskevan ohjeiston (codes of conduct), jonka mukaan tehtaissa tulee noudattaa maan lakien mukaisia säädöksiä koskien minimipalkkaa, ylityökorvauksia, äitiysvapaita, lapsityövoimaa, pakkotyötä jne. Tämän jälkeen tehdyt tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet säädöstön olevan pääasiassa Niken pr-toimintaa. Esimerkiksi vuonna 1997 työoloista Niken tehtailla tehtiin kaksi riippumatonta tutkimusta:
Australialainen akateemikko Peter Hancock tutustui kahdeksan kuukauden ajan kahteen Niken alihankintatehtaaseen Banjaranissa Länsi-Jaavalla. Raportin mukaan työnjohtajat oli koulutettu nöyryyttämään ja häpäisemään systemaattisesti tehtaiden naistyöläisiä seksistisellä kielenkäytöllä ja rivouksilla. Keskimääräinen työaika on 11,5 tuntia päivittäin ja 81% työntekijöistä tekee 7-päiväistä viikkoa. Sairaslomalle jäävät työntekijät erotetaan välittömästi, vaikka heillä olisi lääkärintodistus, joten töitä tehdään myös sairaana. Tämä oli johtanut ainakin yhteen kuolemantapaukseen, kun työuupumuksesta pyörtyneeltä 23-vuotiaalta naiselta oli evätty lääkärinhoito. Työntekijöiden keski-ikä on 16 vuotta, 41% oli ollut Nikellä aloittaessaan 11-16 -vuotias. Raportti osoittaa myös, että Nike on tietoinen alihankkijoidensa: työolosuhteista, kummassakin tehtaassa oli Niken pysyvä edustaja.

Amerikkalainen liikemies Thuyen Nguyen tutustui Niken Vietnamin tehtaisiin. Nguyenin kuvasi tehtaita "sotilasleireiksi", koska työläisiä nöyryytetään monin tavoin ja rangaistaan ankarasti tottelemattomuudesta. 90 prosenttia työläisistä on 15-28 -vuotiaita naisia. Työläisten päiväpalkka on 10 markkaa, mikä ei riitä kunnolla edes ruokaan. Työntekijät asuvat tehtaan asuntolassa ja syövät tehtaan ruokalassa.

Yli 300 markkaa maksavan Nike-tossuparin työvoimakustannukset ovat viiden markan luokkaa. Yhtiö käyttää mainontaan yli miljardi markkaa vuodessa, huomattavasti enemmän kuin työntekijöidensä palkkoihin Etelässä.

Äskettäin yhtiö, jonka nimestä jopa yhtiön pääjohtajan Philip Knightin mukaan on tullut synonyymi orjapalkoille, on luvannut siistiä toimintaansa. Yhtiö pyrkii irti huonosta maineestaan kuitenkin niin vähällä siistimisellä kuin mahdollista. Nike ei aio nostaa palkkoja ja torjuu riippumattomien tarkastajien käytön. Myös Niken aiemmat lupaukset mm. lapsityövoiman käytön lopettamisesta ovat kompastuneet riippumattoman valvonnan kieltämiseen. Siksi kansainvälinen Nike-boikottiliike kehottaa jatkamaan boikottia.

Adidas ja Reebok

Muut tossufirmat eivät ole paljoa Nikeä parempia. Kiinalaisen toisinajattelijan, Bao Ge'n mukaan Adidas "käyttää tietoisesti pakkotyövoimaa". Yhtiö teettää jalkapalloja Kiinan pakkotyöleireille tuomituilla mielipidevangeilla. Bao oli itse kolme vuotta vankileirillä. Reebokin työoloja Liang Shingin tehtaan naistyöntekijä kuvaa näin: "Tehdas on itse asiassa vankileiri ja työntekijät vankeja".

Lapsityövoima

Maailmassa arvioidaan olevan 250 miljoonaa lapsityöläistä. Suurin osa heistä on kehitysmaissa, mutta esimerkiksi USA:ssakin on viisi miljoonaa lapsityöläistä. Näistä lapsista 50 miljoonaa on myyty orjiksi tai pakkotyössä. Pahin tilanne on mattokutomoissa, joissa neljävuotiaat lapset tekevät kahlehdittuina 10-tuntisia työpäiviä. Pakistanin mattokutomoiden orjista puolet menehtyy ennen 12 ikävuottaan. Suurin osa, ILO:n tutkimuksen mukaan 77 %, lapsityöläisistä työskentelee maataloudessa. Lapsityövoiman käyttö on yleisintä suurilla plantaaseilla, joilla viljellään kahvia, teetä, tupakkaa jne.. Esimerkiksi Malesiassa 43 000 lasta työskentelee ylikansallisten yhtiöiden omistamilla kumiplantaaseilla. Vientiteollisuudessa ja -maataloudessa työskentelee arviolta 30-50 miljoonaa lapsityöläistä ja -orjaa.

Lapsityövoiman käytön syyt

Kehitysmaissa on kymmeniä kansalaisjärjestöjä, jotka taistelevat lapsityövoiman käyttöä vastaan. Järjestöt korostavat seuraavia asioita:

• Lapsityön pääsyy on köyhyys ja rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvaminen. Mitä köyhempi maa, sitä enemmän lapsityövoimaa. Yleisintä lapsityö on Intiassa, Bangladeshissa, Pakistanissa, Haitilla ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Syrjäytyneisyyden kasvu on lisännyt lapsityövoiman käyttöä myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Viime aikoina velkaongelma ja rakennesopeutusohjelmat ovat pahentaneet kehitysmaiden tilannetta.
• Kysymys on kaikkien työläisten olosuhteiden ja oikeuksien parantamisesta. Lapsityöongelmaa ei voi ratkaista erikseen, vaan osana kokonaisuutta.
• On erotettava toisistaan lapsityö ja lasten orja- ja pakkotyö.
• Yli 12-vuotiaille lapsille on taattava koulunkäynnin lisäksi oikeus työhön, jos he sitä haluavat. Esimerkiksi ILO:n tutkimuksen mukaan yli puolet Filippiinien lapsityöläisistä haluaa tehdä työtä.
• Boikotointiin liittyy hyvin vakavia ongelmia: koska ongelman syihin ei tartuta, lopputulos on usein lasten kannalta vielä huonompi; lapset siirretään muille aloille, esimerkiksi prostituutioon, kaivostyöhön jne. vielä huonompiin olosuhteisiin. Monien Etelän kansalaisjärjestöjen mukaan boikoteilla on ollut katastrofaalisia seurauksia. Boikotti on toteutettava yhteistyössä paikallisten lasten ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Lapsityövoima ja suomalaisyritykset

Suuri marssi lapsityötä vastaan -kampanja, johon Suomessa kuuluu 15 kansalaisjärjestöä teetti keväällä 1998 suomalaisilla maahantuojilla ja myymäläketjuilla kyselyn suhtautumisesta lapsityövoimaan. Kysely tehtiin 54:lle tekstiili-, jalkine-, lelu- ja mattoalan yritykselle. Tutkimuksen mukaan valtaosa maahantuojista tiedostaa ongelman, mutta ei halua kuitenkaan itse selvittää onko lapsityövoimaa käytetty. Suurin osa luottaa valmistajan sanaan ja siirtää vastuun pois itseltään. Jakeluporrasta koko asia ei kiinnosta. Yleisesti ottaen asiassa ollaan kuitenkin Suomessakin pääsemässä pieniä askelia eteenpäin. Kuluttajien aktiivisuus ja valinnat vaikuttavat ratkaisevasti yritysten käyttäytymiseen.

Pohjoismaissa Norjan ammattiyhdistysliike on aloittamassa boikottia vaatefirma Hennes & Mauritzia ja huonekalujätti Ikeaa vastaan, koska molemmat käyttävät lapsityövoimaa.

Eettiset ohjeistot

Kansalaisjärjestöt ja tiedotusvälineet ovat paljastaneet kuluttajille ylikansallisten yritysten lapsityövoiman käytön ja työläisten surkeat olosuhteet. Siksi monet merkkifirmat ovat ottaneet käyttöön eettiset ohjeistot, jotka koskevat työolosuhteita ja lapsityötä. Ohjeisto on nyt noin viidellä prosentilla vaatefirmoista. Ohjeisto on askel eteenpäin, mutta ei läheskään riittävä.

• Ohjeistolla ei puututa ongelmien syihin: valmistuttajat painavat tuotantokustannukset mahdollisimman alas kilpailuttamalla alihankkijoita. Jos paita tai tossu pitää ommella 50 pennillä, on selvää että alihankkija käyttää lapsityövoimaa eikä välitä työolosuhteista. Ohjeistot eivät tavallisesti sisällä palkkojen korotuksia, vaikka valmistajilla on varmasti varaa mittaviin palkankorotuksiin. Niin kauan kuin tämä perustilanne säilyy, ratkaisevia muutoksia ei tapahdu.
• Suurin osa yhtiöistä vastustaa riippumattomien tarkkailijoiden käyttöä ohjeiston noudattamisen valvonnassa.
• Ohjeistojen käytännön valvonta on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Esimerkiksi vanhin ohjeisto, mattoja koskeva riippumaton Rugmark, on osoittautunut epäluotettavaksi. Rugmark on löytänyt merkin saaneista kutomoista tuhat lapsityöläistä ja tämäkin on todennäköisesti vain jäävuoren huippu; tarkastajan saapuessa lapset lähetetään kotiin. Pohjoismaiden suurin vaatevalmistuttaja, Hennes & Mauritz laati vastikään ohjeiston jäätyään kiinni lapsityövoiman käytöstä. H&M:llä on Kaukoidässä 1600 pääalihankkijaa joilla kullakin 1-25 alihankkijaa. Ohjeiston noudattamista valvomaan H&M palkkasi 20 paikallista valvojaa. Miten he pystyisivät valvomaan tuhansia alati vaihtuvia valmistajia?
• Ohjeisto ei tavallisesti edellytä työläisten järjestäytymisoikeutta. Merkkifirmat myös suosivat maita, joissa järjestäytyminen on kiellettyä. Vahva ay-liike on kuitenkin paras takuu työolosuhteiden kestävistä parannuksista. Kehittynyt työlainsäädäntö ja palkkaus on teollisuusmaissakin ay- ja työväenliikkeen pitkäaikaisen taistelun tulosta.

Kehitysmaiden oma vaatetusteollisuus

Kehitysmaiden omalle teksitiiliteollisuudelle, joka edelleen on niiden tärkein teollisuudenala, ennustetaan synkkää tulevaisuutta. Kehitysmaiden tehtaat ovat erikoistumassa bulkkitavaraan, esim. t-paitoihin tai lapsi- ja orjatyönä tehtyihin tuotteisiin, esim. mattoihin. Kaikkein köyhimmistä maista, kuten Saharan eteläpuolisen Afrikan maat, Peru, Bolivia jne. ala on jo miltei kuihtunut ja käytetyt vaatteet ovat vallanneet markkinat. Yksikään kehitysmaa ei ole onnistunut luomaan merkkituotteita. Tämä tilanne on syynä "merkkipiratismiin", jota on vaikea pitää vääränä, koska niin aidot kuin piraatitkin ovat samojen ihmisten tekemiä.

Puuvilla

Kehitysmaat tuottavat kaksi kolmasosaa maailman 20 miljoonan tonnin puuvillantuotannosta. Suurimpia tuottajia ovat Kiina, Intia ja Pakistan. Erityisesti monelle Afrikan maalle puuvilla on tärkeä vientitulojen lähde: neljässä maassa - Tsad, Benin, Burkina Faso ja Sudan - sen osuus viennistä on yli puolet. Maailman kokonaisviljelyalasta puuvillan osuus on viisi prosenttia. Noin 250 miljoonan ihmisen toimeentulo maailmassa liittyy osittain tai kokonaan puuvillaan. Puuvillan viljely Afrikan maissa on käsityötä, mm. sato korjataan käsin. Puuvillan suuren taloudellisen merkityksen takia myös bioteknologian yritykset ovat kiinnostuneet siitä. Kemianjätti W.R. Grace on patentoinut antibioottisen vastustuskyvyn omaavan geenimanipuloidun puuvillalajikkeen.

Ympäristö- ja terveyshaitat

Puuvillan viljelyssä käytetään ehkäpä kaikkein eniten kemiallisia lannoitteita ja torjunta-aineita. Tuholaismyrkkyjä käytetään kaikkiaan 150 000 tonnia vuodessa, mikä on 10% kokonaiskäytöstä. Kemikaalien osuus puuvillan tuotantokustannuksista on 35%. Tavallisimmat torjunta-aineet ovat lindaani, endreeni, toxafeeni ja DDT. Miltei puolet myrkkyjen aiheuttamista kuolemista kolmannessa maailmassa tapahtuu puuvillapelloilla.

Raakapuuvilla kehrätään langoiksi ja kudotaan kankaaksi, joka valkaistaan ja värjätään. Myös kaikissa näissä vaiheissa käytetään erilaisia kemikaaleja, kaikkiaan 5000 erilaista. Yhden puuvillavaatekilon tuottamiseen tarvitaan 560 - 880 grammaa kemikaaleja!

Kehräämöissä ja kutomoissa suurimpia terveyshaittoja ovat pölyn aiheuttamat keuhkosairaudet ja kovan melun aiheuttamat kuulovauriot. Kankaiden valkaisussa ja värjäyksessä työntekijät joutuvat olemaan jatkuvassa myrkkyhuurussa usein ilman mitään suojausta. Tämä johtaa kroonisiin sairauksiin - myös syöpään - ja allergioihin.

Ekopuuvilla

Luonnonmukaisen puuvillan tuotanto on vielä marginaalista, runsaat 3000 tonnia vuodessa. Köyhimmissä maissa viljelty puuvilla on lähellä luomua, koska myrkkyjä käytetään vähemmän, rikkaruohot kitketään käsin ja kaikkein raskaimmalta, koneellisen korjuun vaatimalta lehtien pudotusruiskutukselta vältytään.

Värillisenä kasvava puuvilla on vuosisatoja ollut tuttu Keski-Amerikan intiaaneille. Nykyään sitä on alettu jalostaa myös kaupalliseen tuotantoon USA:ssa (Fox-kuitu) ja Venäjällä.

Tanguis-puuvillaa viljellään Perun Andien rinteillä tiukasti valvotuissa olosuhteissa. Lannoituksessa käytetään guanoa ja kompostia, tuholaisten torjunta on biologista ja puuvilla korjataan käsin. Viljelijät eivät kuitenkaan saa normaalia parempaa hintaa puuvillastaan; normaalisti ekopuuvilla on kaksi kertaa tavanomaista kalliimpaa. Tanguis-puuvillaa tuodaan Suomeen noin 1/2 milj. kiloa vuodessa ja sitä käyttävät mm. Finn-Wear, Nanso ja Reima-Tutta. Muita ekopuuvillamerkkejä ovat esimerkiksi ruotsalainen White Cotton ja hollantilainen Bo Weevil, jonka valikoimaan kuuluu myös värillinen puuvilla.

Synteettiset kuidut

Synteettisten kuitujen osuus maailman kuitutuotannosta kasvaa jatkuvasti, nykyisin osuus on jo yhtä suuri kuin puuvillan eli 45%. Tavallisimmat synteettiset kuidut ovat polyesteri, polyamidi ja akryyli, ja niiden raaka-aineina käytetään kivihiiltä, öljyä tai kaasua. Synteettisten kuitujen tuotanto on esimerkki saastuttavan teollisuuden siirtymisestä kehitysmaihin. Synteettisten kuitujen valmistus kuluttaa myös runsaasti energiaa.

Vaihtoehdot

Maailmankaupoista löytyy hyvä valikoima vaatteita, tekstiilejä, reppuja, laukkuja, kukkaroita jne. Dezign-tuotteet on tehty luomupuuvillasta ja muutkin ovat lähellä luomua.
Monella merkkifirmalla on ekopuuvilla-tuotemerkkejä, mutta ne eivät perustu riippumattomaan valvontaan. White Cotton ja Fox Fibre ovat valvottuja luomutuotemerkkejä, jälkimmäinen kertoo myös värillisenä kasvavan puuvillan käytöstä.

Nahka ja nahkatuotteet

Nahkojen parkinta

Nahan parkitsemisen siirtyminen yhä enemmän teollisuusmaista kehitysmaihin on yhtäältä esimerkki saastuttavan teollisuuden siirrosta Etelään ja toisaalta siitä, kuinka velkaisten kehitysmaiden on hankittava valuuttaa kaikin mahdollisin keinoin. Ympäristölainsäädännön tiukentuminen teollisuusmaissa on tärkein syy alan teollisuuden siirtymiselle Etelään - ala ei ole erityisen työvoimavaltainen. Kehitysmaiden osuus alan tuotannosta on noussut kaksinkertaiseksi viimeisen 20 vuoden aikana ja se on nyt yli 50 prosenttia. Alan suurimmat tuottajamaat Etelässä ovat Intia, Brasilia, Meksiko ja Kiina.

Saasteongelma

Noin 80 prosenttia parkitsemoista käyttää kemiallista menetelmää, jossa vaikuttavina ainesosina ovat kromi, sinkki, arsenikki ja kadmium. Yhden kilon parkitseminen tuottaa 35 litraa pahoin saastunutta jätevettä. Hyvin harvassa kehitysmaiden tehtaassa jätevedet puhdistetaan, vaan useimmiten ne johdetaan sellaisinaan ympäröiviin vesistöihin. Euroopan suurimmassa alan tuottajamaassa, Italiassa, miltei kaikki jätevedet puhdistetaan. Tämä on mahdollista siksi, että Italia saa nahasta miltei kolme kertaa kehitysmaita paremman hinnan.

Kemiallisen menetelmän vaihtoehto on kasvispohjainen. Se on huomattavasti ympäristöystävällisempi, mutta nahasta tulee karkeampaa ja prosessi kestää jopa pari vuotta, kun kemiallisella menetelmällä selvitään parissa päivässä.

Intia

Kun Intiassa alettiin 1990-luvun alussa noudattaa Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmaa velkojen hoidon takaamiseksi, hallitus alkoi edistää nahkateollisuutta ja sen vientiä. Kaikki vientiä harjoittavat tehtaat siirtyivät kemiallisen menetelmän käyttöön. Vientituloja vähentää se, että tehtaiden koneet ja kemikaalit tuodaan teollisuusmaista. Nykyisin Intiassa on noin tuhat parkitsemoa ja ala työllistää parisataatuhatta ihmistä.

Alan teollisuus on keskittynyt Tamil Nadun osavaltioon. Palar-joen varrella on useita parkitsemoita ja joki on pahoin saastunut yli 100 kilometrin matkalta. Viljelymaa on saastunut 35 000 hehtaarin alalta. Koska viljelijät eivät saa vaurioista korvauksia, he ovat joutuneet myymään maansa pilkkahinnasta nahkatehtaille. Parkitsemoiden saastuttama juomavesi on aiheuttanut alueen asukkaille suolistosairauksia, astmaa sekä kasvuhäiriöitä ja ripulitautia lapsille. Parkitsemoiden työntekijät kärsivät ihotaudeista ja silmäsairauksista; myös keuhkosyöpä ja streriliteetti ovat yleistyneet.

Nahkatuotteet

Nahasta puolet käytetään jalkineiden valmistukseen ja toinen puoli vaatteisiin, laukkuihin, huonekaluihin jne. Kehitysmaiden osuus jalkineiden valmistuksesta on noussut vajaasta kymmenestä prosentista lähes kuuteenkymmeneen viimeisen 40 vuoden aikana. Vaatteiden tapaan ala on globalisoitunut ja erikoistunut. Vaikka kengässä lukee "Made in Italy", ainoastaan design on italialaista; nahka voi olla parkittu Intiassa, pohja on valmistettu Brasiliassa, korko Meksikossa ja päällys Malesiassa. Myös työläisten oikeudet ja työolosuhteet ovat samalla tolalla kuin vaatetusteollisuudessa.

Toisin kuin vaatetusteollisuudessa, alalla ei ole (Bata'a lukuunottamatta) suuria maailmanlaajuisia merkkivalmistajia. Kehitysmaiden omaa jalkinevientiä haittaavat kuitenkin suuret tullit. Ne ovat kaupan "vapauttamisen" jälkeenkin kymmenen prosentin luokkaa (jolloin todellinen tulli on lähes 50%). Lisäksi jalkinealallakin on pystyttävä seuraamaan länsimaiden määräämää tiuhasti vaihtuvaa muotia ja kehitysmaiden valmistajilla ei siihen useinkaan ole mahdollisuutta.

Lelut

Lelujen valmistus on yksi kaikkein nopeimmin kasvavista teollisuudenaloista 15 prosentin vuosikasvullaan. Vuosittainen kokonaismyynti maailmassa lähentelee jo 100 miljardia dollaria. Alaa hallitsevat suuret ylikansalliset Mattel (mm. Barbie), Toys R Us, Fisher Price, Tyco jne.. Neljä viidesosaa kaikista leluista valmistetaan Kaakkois-Aasiassa; Kiinan osuus on noin puolet.

Työolosuhteet

Lelujen kohdalla tuotteiden - hellyttävät pehmoeläimet, nuket, satulinnat - ja niiden tekijöiden olosuhteiden ja kohtelun välinen ristiriita on räikeimmillään. Lelubisnes perustuu häikäilemättömään riistoon ja työntekijöiden hyväksikäyttöön. Alalla työolosuhteet ovat vaatetusteollisuuttakin huonommat. Tämä johtuu siitä, että alan suuryhtiöt käyttävät miltei aina välikättä, joka teettää lelut alihankkijoilla. Lisäksi alalla ei juuri ole suuria tehtaita, vaan lelutehtaat ovat useimmiten pieniä hikipajoja. Olosuhteet näissä hikipajoissa ovat usein niin kauhistuttavia, että jopa välikädet - puhumattakaan leluyhtiöistä - haluavat olla niiden kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä.

Tulipaloja ja myrkytyksiä

Työntekijät ovat miltei kaikki nuoria naisia ja lapsia. Brittiläisen kehitysyhteistyöjärjestön (WDM) mukaan esimerkiksi Disney-leluja valmistavalla tehtaalla Kiinassa työpäivä on keskimäärin 11 tuntia seitsemänä päivänä viikossa. Työläiset asuvat tehtaan asuntolassa, jossa 12 naista jakaa yhden huoneen. Kun lelujätti Mattel tehosti toimintaansa, tämä johti yhtiön alihankintatehtailla Thaimaassa siihen, että työntekijät menettivät lomansa, äitiysvapaat ja terveydenhuollon.

Tulenarat materiaalit, kemikaalit ja olematon työsuojelu ovat tehneet tehdaspaloista leluteollisuuden pahimman ongelman. Maailman tuhoisin tehdaspalo sattui 10. toukokuuta vuonna 1993 Kader'in pehmolelutehtaalla Thaimaassa. Palossa menehtyi virallisten tietojen mukaan 174 naista ja 14 miestä ja 469 työntekijää loukkaantui. Todellisuudessa kuolleita oli paljon enemmän, pelastuneiden työntekijöiden mukaan yli 300. Monet menehtyneistä olivat 12-13 -vuotiaita tyttöjä. Kuolonuhrien korkea määrä johtui siitä, että alan yleisen käytännön mukaan työntekijät olivat lukkojen takana ja myös ikkunoissa oli kalterit. Palo alkoi ensimmäisestä kerroksesta, jolloin kolmen muun kerroksen työntekijät jäivät loukkuun. Kader valmisti mm. Bart Simpson-, Muppet- ja Sesame Street-nukkeja.

Kaderin palon seurauksia on verrattu sitä edeltäneeseen tuhoisimpaan tehdaspaloon vuonna 1911 Triangle-vaatetustehtaalla New Yorkissa, jossa menehtyi 146 nuorta siirtolaisnaista. Manhattanin tragedia herätti maailmanlaajuista huomiota ja johti mm. työlainsäädännön paranemiseen ja naisten ay-liikkeen syntyyn. Myös Kaderin palo oli päivän uutinen, mutta unohdettiin sen jälkeen totaalisesti. Palosta viime kädessä vastuussa olleet leluyhtiöt eivät joutuneet boikottiin, lelujen myynti ei laskenut, työntekijöiden olosuhteet eivät parantuneet alalla. Niinpä palot lelutehtaissa ovat vain lisääntyneet. Vuonna 1994 Kiinan lelutehtaissa sattui tuhansia tulipaloja, joissa kuoli yhteensä yli 1500 työntekijää. Kiristyvän kilpailun takia tehdaspalojen ja työtapaturmien määrä kasvaa tuotantoakin nopeammin, 20-30 prosenttia vuodessa. Työntekijät altistuvat työssään myös myrkyllisille kemikaaleille. Hong Kongin ihmisoikeusjärjestön mukaan Keyhinge Toys - yhtiön Vietnamin tehtaan 1800 työntekijästä 220 sai vakavan myrkytyksen myrkyllisistä kaasuista. Tehdas valmistaa leluja McDonald'sille, jonka pr-työhön kuuluu niiden jakaminen sairaille amerikkalaislapsille!

Ylikansalliset pikaruokaketjut

Paitsi ruokaa, ylikansalliset pikaruokalaketjut myyvät elämäntapaa. Nämä yhtiöt, kuten McDonald's ja Burger King, ovat viime vuosina yhä kiihtyvällä vauhdilla levittäytyneet ympäri maailmaa. Pohjois-Amerikan ja Euroopan lisäksi ne ovat löytäneet tiensä myös kehitysmaihin ja Kaukoitään. Levittäytyessään yhä laajemmalle ylikansalliset pikaruokaketjut ovat osa alkuperäisiä kulttuureja tuhoavaa länsimaista kulutuselämäntapaa. Kalliilla mainoskampanjoillaan ne ovat luoneet itselleen hyvän, vauraan elämän edustajien imagon. Pääasiassa eläinperäisen ruuan markkinoiminen esimerkiksi Kaukoidän maihin, joiden alkuperäiseen ruokakulttuuriin se joko ei ole kuulunut tai sen käyttö on ollut vähäistä, johtaa väistämättä tehomaatalouden kasvuun ja luonnonvarojen väärinkäyttöön.

Ylikansallisten pikaruokalayhtiöiden toiminta perustuu kertakäyttöön ja tehomaatalouteen. McDonald's on maailman suurin pihvilihan ja toiseksi suurin kanan käyttäjä. Nimitys "roskaruoka" ei ole turha, sillä kaikkien pikaruokaloiden tuotteissa on runsaasti eläinrasvoja, suolaa, sokeria ja lisäaineita, kun taas kuituja ja vitamiineja on vain nimeksi. Virvoitusjuomat sisältävät melkein pelkkää vettä ja sokeria. Silti pikaruokalat esittävät mainoskampanjoissaan ravintonsa olevan terveellistä, täysipainoista ravintoa niin aikuisille kuin lapsillekin.

Lihakarjan kasvatus Yhdysvaltoihin vietäväksi kehitysmaissa, kuten köyhissä Etelä-Amerikan maissa, on ollut suurin syy siihen, että alkuperäiskansat ovat menettäneet maa-alueensa. Brasiliassa, Mato Grosso do Sulin osavaltiossa, jonka lihantuotannosta suurin osa menee McDonald'sille, aiemmin 40 % maasta viljelleet alkuperäiskansat joutuvat nyt tyytymään yhteen prosenttiin. Edelleen Brasiliassa, Goiasin osavaltiossa, McDonald'sille tuotetaan pihvilihaa paikallisiin pikaruokaloihin 110:llä karjatilalla. Osavaltion trooppiset metsäalueet on viimeisten 25 vuoden aikana tuhottu ja McDonald'sin alihankkijat viljelevät näitä paljaaksi hakattuja alueita esim. Araguaian (Amazonasin sivujoki) ympäristössä. Silti McDonald's kieltää osallisuutensa sademetsien tuhoutumiseen.

Kertakäyttöastiat, pakkaukset yms. tuottavat suunnattomasti jätettä (yksin McDonald'silla osapuilleen 500000 tonnia vuodessa) sekä tuhlaavat luonnonvaroja ja energiaa. Kaatopaikalle päätyvä muovi- yms. jäte hajoaa erittäin hitaasti. Kertakäyttökulttuuria on vaikeaa, ellei mahdotonta, toteuttaa ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Suomen McDonald's laati taannoin oman ympäristöohjelmansa, jossa tehostetaan kierrätystä ja vähennetään turhan jätteen määrää. Tämä on kuitenkin ollut enemmän kauniita puheita kuin tekoja: pillien ohentamisella, styroxpakkausten vaihtamisella muovitettuihin pahvipakkauksiin ja pahvimukien kansista osittain luopumisella kun ei ympäristönsuojelussa kovin pitkälle päästä.

Matkailu

Yli sata miljoonaa ihmistä saa matkailusta elantonsa - YK:n alainen kansainvälinen työjärjestö ILO ennustaa, että vuoteen 2000 mennessä siitä tulee maailman suurin teollisuudenala. 250 miljoonasta vuosittaisesta turistista 50 miljoonaa matkustaa kehitysmaihin.

Matkailu ei kuitenkaan aina hyödytä etelän ihmisiä. Suuri osa 50 miljardin dollarin rahasummasta, joka kehitysmaaturismissa vuosittain pyörii, palaa suoraan länsimaihin: on arvioitu että turistien rahoista paikan päälle jää 10-40 %. Kehitysmaat myös joutuvat rakentamaan matkailua varten infrastruktuuria, kuten lentokenttiä ja autoteitä, joiden ylläpito tulee kalliiksi. Harvey Perkinsin mukaan 13 länsimaista suuryhtiötä hallitsee turismiteollisuutta valtavine hotelliketjuineen.

Matkailu voi edistää uhanalaisten luontokohteiden ja kulttuurien säilymistä tai olla viimeinen naula niiden arkussa. Ekoturismi tarkoittaa matkailua, jossa ympäristönäkökohtiin on kiinnitetty erityistä huomiota. Ympäristöjärjestöillä on ehtoja, jotka matkanjärjestäjien täytettävä, jotta ne voisivat kutsua matkojaan ekoturismiksi. Seuraavassa muutamia niistä, lähinnä WWF:n listaamia:

• Matkantekovälineellä on väliä - juna ja polkupyörä ovat ympäristöä vähiten kuormittavia, lentokone kuormittaa eniten, bussi on yleensä autoa ja laivaa parempi. Mitä lyhyempi matka, sen parempi.
• Matkailuyrityksellä on mahdollisesti tarjota luontokohteita, joiden säilymiseksi turismi on ollut välttämätöntä.
• Matkatoimistolla on oltava todellinen ympäristöohjelma, joka edellyttää linjauksia myös alihankkijoilta.
• Rahaa jää merkittävästi paikan päälle.
• Matkatoimisto kunnioittaa paikallisia perinteitä ja tapoja ja osaa kertoa niistä tarpeen vaatiessa.

Suuri osa etelän maista kärsii vedenpuutteesta, ja matkailu voi pahentaa ongelmia merkittävästi. Esimerkiksi Egyptissä viiden tähden loistohotellien suihkut ja poreammeet ovat rohmunneet vettä juomavesiverkosta. Goalla keskimääräinen turisti käyttää 10 kertaa enemmän vettä kuin paikalliset asukkaat. Maiden boikotointi ihmisoikeusloukkauksien takia on hankala kysymys, sillä paikalliset ihmiset voivat toivottaa matkailijan rahat tervetulleeksi, vaikka osa niistä menisikin heidän vastustamansa hallituksen pönkittämiseen. Selviäkin tapauksia toki löytää - esimerkiksi Burma on käyttänyt orjatyövoimaa rakentaakseen turisteille hotelleja ja lentokenttiä. Suomen Rauhanpuolustajat kampanjoi Suomessa Turkkia matkailuboikottiin: kurdeja vastaan käytävään raakaan ja kalliiseen sotaan ei välttämättä olisi varaa ilman länsimaisten turistien rahoja.

Kehitysmaiden rakennemuutoksen myötä lasten hyväksikäyttö on lähtenyt kovaan kasvuun. Räikein esimerkki on lapsiprostituutio, joka pyörii paljolti länsimaisten turistien varassa. Lapsiprostituutiota esiintyy Kaakkois-Aasian lisäksi myös Itä-Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa, Intiassa... Kukaan ei tiedä kuinka monta lapsiprostituoitua maailmassa on, mutta määrä on miljoonien suuruusluokkaa. Suomessa merkittävin lasten hyväksikäyttöä vastaan kamppaileva järjestö on Mannerheimin lastensuojeluliitto. Seksiteollisuus ja prostituutio, josta lasten hyväksikäyttö on onneksi vain pieni osa, muodostaa joidenkin maiden kansantuotteesta ehkä jopa 14%.

• Älä osta uhanalaisista kasveista tai eläimistä tehtyjä matkamuistoja.
• Pidä huoli siitä, että matkanjärjestäjäsi on tehnyt kaikkensa estääkseen seksiturismin matkoillaan, esimerkiksi edellyttänyt hotellia kieltämään paikallisten lasten tuomisen hotellihuoneisiin.
• Vältä lapsityöllä tehtyjen tuotteiden ostamista ja muuta lasten hyväksikäyttöä.
• Jos keksit alueita, joilla matkanjärjestäjä voisi parantaa ympäristötasettaan, kerro niistä matkanjärjestäjälle.

Kotimaista ekomatkailua on edistetty Ysmek-hankkeella, johon kotimainen matkanjärjestäjä voi sitoutua. Valtaosa kotimaisista ekoturismihankkeista liittyy maatilalomiin tai retkeilyyn. Tässä on kuitenkin tilaa vain kahden ulkomaille suuntaavan matkatoimiston yhteystiedoille:

Eläinkokeet

Suomessa käytetään vuosittain noin 200 000 selkärankaista koe-eläintä. Eläimiä käyttävät yliopistot, valtion laitokset, lääketehtaat, muut yritykset ja tutkimuslaitokset. Yleisimmät koe-eläimet ovat hiiri ja rotta, mutta eläinkokeissa käytetään myös mm. kaneja, marsuja, koiria, kissoja, apinoita, sikoja, hevosia, lampaita, kanoja ja kaloja.

Tieteen ja tutkimuksen nimissä eläimille aiheutetaan toisinaan huomattavaa kärsimystä. Esimerkiksi kemikaalien akuutin myrkyllisyyden arvioinnissa eläimiä myrkytetään pahimmillaan kuoliaiksi antamalla niille tappava annos kemikaalia. Kivun mekanismeja on tutkittu aiheuttamalla eläimille hermovammoja. Tutkittaessa unen puutteen vaikutuksia eläimiä on valvotettu pitkiä jaksoja. Urheilulääketieteen kokeissa eläimille on annettu anabolisia steroideja ja muita huippu-urheilussa kiellettyjä hormoneja ja niitä on rasitettu äärimmilleen. Jopa leivän leivontaominaisuuksia parantavien proteiinien ja kasvitautien tutkimiseksi on tehty tuskallisia eläinkokeita! Useimmiten koe-eläimet elävät myös ahtaissa ja virikkeettömissä tiloissa. Rotat ja hiiret eivät pysty kiipeilemään häkeissään, eivätkä koirat aina pääse jaloittelemaan.

Sinä päätät kosmetiikan eläinkokeista

European Coalition to End Animal Experiments -liitto on määritellyt kansainvälisen standardin eläinystävälliselle kosmetiikalle. Liittoon kuuluvat järjestöt, Suomessa Eläinsuojeluliitto Animalia, ylläpitävät listaa suositeltavista standardin mukaisista tuotteista. Listan voit tilata Animalialta.
Standardiin sitoutuneet yritykset noudattavat seuraavia ehtoja:

1. Yritys ei tee eikä teetä eläinkokeita, eikä ole osallisena eläimillä testaamisessa nyt eikä tulevaisuudessa. 2. Yritys ei osta ainesosia, valmistusreseptejä eikä tuotteita sellaisilta toimittajilta, jotka ovat tehneet tai teettäneet eläintestejä tai olleet osallisena eläintesteissä sen päivämäärän jälkeen, josta alkaen yritys on sitoutunut noudattamaan standardia. 3. Yrityksen on vaadittava kaikilta raaka-aineidensa toimittajilta säännöllisesti kirjalliset vakuutukset, joissa ne osoittavat täyttävänsä kohdassa 2 asetetut ehdot.

Kosmetiikan eläinkokeet kuuluvat historiaan

Tänä päivänä yhä useammat kuluttajat vastustavat kosmetiikan eläinkokeita. Kuluttajien painostus on tehonnut: useat kosmetiikkayritykset eivät itse enää tee eläintestejä. Kosmetiikan raaka-aineiden kehittämiseksi tehdään kuitenkin yhä runsaasti eläinkokeita.

Monet eläinkokeista jo luopuneet kosmetiikan valmistajat käyttävät edelleen alihankkijoidensa valmistamia tai välittämiä ainesosia, joita testataan eläimillä.

Draizen testi on silmänärsytystesti, jossa paikalleen kiinnitetyn kanin silmään tiputetaan tutkittavaa ainetta. Vaikutuksia seurataan useita päiviä jopa viikon ajan. Kanilla on herkät silmät, ja sille erittyy niin vähän kyynelnestettä, ettei tutkittava aine huuhtoudu pois.

Pahimmillaan aineet aiheuttavat tuskallista silmän kirvelyä, tulehtumista ja jopa syöpymistä. Ihon ärsytystä ja herkistymistä testataan vastaavasti laittamalla ainetta kanin tai marsun paljaaksi ajellulle iholle. Ihoa saatetaan naarmuttaa aineen vaikutuksen tehostamiseksi. Kemikaalien myrkyllisyyttä selvitetään pakkosyöttämällä ainetta koe-eläimille, kunnes myrkytysoireita saadaan esiin. Tuskalliset testit eivät takaa turvallisuuttamme: koe-eläimille vaarattomat aineet saattavat olla ihmiselle haitallisia.

Vaihtoehtoiset turvallisuustestit

Eläinkokeista luopuneet kosmetiikkayritykset käyttävät sellaisia raaka-aineita, joiden turvallisuus tunnetaan mm. pitkäaikaisen käytön perustella. Tietokoneanalyysien ja soluviljelmien avulla voidaan karsia pois haitallisia aineita. Silmän- ja ihonärsytystä, mutageenisyyttä sekä ihon läpäisyä voidaan jo nyt luotettavasti selvittää vaihtoehtoisin menetelmin. Esimerkiksi ihonärsytystä voidaan tutkia solu- ja kudosviljelmien avulla, kuten ihmisen ihoa jäljittelevillä malleilla.

Sivut päivitetty 3.2.2000.
Lähetä palautetta: