|
|
| Rauhan äänet Lähi-idässä | Konfliktin juuret
12. Konfliktin ydin on Israelin juutalaisvaltion ja Palestiinan arabivaltion välinen vastakkainasettelu. Pohjimmiltaan se on kansallinen konflikti, vaikka sillä onkin uskonnollisia, sosiaalisia ja muita ulottuvuuksia.
13. Sionistinen liike oli erityisesti juutalainen reaktio Euroopassa kehittyneisiin kansallisiin liikkeisiin, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän antisemitistisiä. Eurooppalaisten hyljeksynnän seurauksena osa juutalaisista päätti perustaa itselleen oman valtionsa, jossa he voisivat olla oman itsensä herroja.
14. Perinteet ja uskonnolliset motiivit vetivät sionistista liikettä Palestiinaan (hepreaksi ”Eretz Israel”), jonne juutalainen valtio sitten päätettiin perustaa. Tunnuslauseena oli ”Maa ilman kansaa kansalle ilman maata”. Tätä perusajatusta ei kehitetty pelkästä tietämättömyydestä, vaan se heijasteli enemmän tuon ajan yleistä eurooppalaista asennetta ei-eurooppalaisia kansoja kohtaan.
15. Palestiina ei ollut tyhjä maa - se ei ollut sitä 1800-luvun lopulla eikä muulloinkaan. 1800-luvun lopulla alueella oli puoli miljoonaa asukasta, joista 90 % arabeja. Asukkaat luonnollisesti vastustivat ulkomaisten asuttajien tunkeutumista maahansa.
16. Arabinationalistinen liike syntyi lähes samanaikaisesti sionistisen liikkeen kanssa. Aluksi liike taisteli Ottomaanien keisarikuntaa vastaan ja myöhemmin sen raunioille perustettuja siirtomaahallintoja vastaan ensimmäisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Itsenäinen palestiinalaisarabien kansallisliike kehittyi maassa englantilaisten luotua erillisen Palestiinan valtion ja alueen asukkaiden yhdistyessä vastustamaan sionistista maahanmuuttoa.
17. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä on käynnissä ollut jatkuva taistelu kahden kansallisen liikkeen välillä, jotka molemmat pyrkivät saavuttamaan täysin ristiriitaiset tavoitteensa samalla alueella. Tilanne on pysynyt samanlaisena nykypäivään asti.
18. Sionistiliike sai voimia juutalaisvainojen kiihtyessä Euroopassa ja maailman maiden sulkiessa oviaan juutalaisilta. Natsien antisemitismi muutti sionistisen utopian toteuttamiskelpoiseksi moderniksi hankkeeksi. Natsien toimet saivat aikaan valtavan siirtolaisliikkeen. Koulutettua työvoimaa, ajattelijoita, teknologiaa ja vaurautta virtasi Palestiinaan. Holokausti, jossa noin kuusi miljoonaa juutalaista menetti henkensä, antoi sionistien vaatimukselle huomattavaa moraalista ja poliittista voimaa. Tämä johti Israelin valtion syntyyn.
19. Seuratessaan juutalaisväestön kasvua maassaan palestiinalainen kansakunta ei voinut ymmärtää miksi heidän tulisi maksaa juutalaisiin kohdistuneista rikoksista Euroopassa. He vastustivat väkivalloin lisääntyvää juutalaisten maahanmuuttoa ja näiden maalunastuksia.
20. Taistelu kahden kansakunnan välillä ilmeni tunnemaailmassa ”traumojen sotana”. Israelilais-heprealainen kansakunta kantoi vanhaa traumaa juutalaisten vainoista Euroopassa – joukkomurhista, karkotuksista, vainoista, syytöksistä ja holokaustista. He näkivät itsensä ikuisina uhreina. Konflikti arabi-palestiinalaisen kansakunnan kanssa näyttäytyi heille vain antisemitististen vainojen jatkeena.
21. Arabi-palestiinalainen kansakunta kantoi muistoja pitkäaikaisesta sorrosta siirtomaana. Palestiinalaiset muistivat kalifien kunniakkaat ajat, ja sitä taustaa vasten loukkaukset ja nöyryytykset olivat erityisen kipeitä. Myös palestiinalaiset elivät pitäen itseään uhreina, ja vuoden 1948 naqba (katastrofi) näyttäytyi heille vain länsimaisten siirtomaaherrojen harrastaman nöyryyttämisen ja sorron jatkeena.
22. Molempien kansakuntien täydellinen sokeus toisen kansallista olemassaoloa kohtaan johti väistämättä vääristyneisiin ja vääriin näkemyksiin, jotka juurtuivat syvälle kansalliseen tietoisuuteen. Nämä näkemykset vaikuttavat vastapuolta koskeviin asenteisiin nykyisinkin.
23. Arabit uskoivat länsimaisten imperialistien asettaneen juutalaiset Palestiinaan kontrolloidakseen arabimaailmaa ja alueen luonnonvaroja. Tätä uskomusta tuki se tosiseikka, että sionistiliike oli alusta asti pyrkinyt olemaan liitossa ainakin yhden länsi-vallan kanssa (Saksan kanssa Herzlin aikaan, Iso-Britannian kanssa Ugandan suunnitelmasta ja Belfourin julistuksesta mandaatin päättymiseen asti, Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948, Ranskan kanssa 50-luvulta vuoden 1967 sotaan asti ja Yhdysvaltojen kanssa siitä eteenpäin). Tämä johti käytännölliseen yhteistyöhön ja yhteisiin arabinationalismia vastustaviin intresseihin sionistisen hankkeen ja imperialististen valtojen välillä.
24. Sionistit uskoivat omalta osaltaan sionistista hanketta kohdanneen arabivastarinnan johtuvan yksinkertaisesti arabien ja islamin murhanhimoisesta luonteesta. Arabitaistelijat olivat heidän silmissään "jengejä" ja sen ajan kansannousut olivat "kahakoita".
25. Itseasiassa fanaattisimpiin sionistijohtajiin kuulunut Vladimir (Ze’ev) Jabotinsky oli lähes yksin tunnistaessaan 1920-luvulla sionistista siirtokuntahanketta kohdanneen arabivastarinnan olevan väistämätöntä, luonnolista ja omasta näkökulmastaan vain alkuperäisasukkaiden reaktio puolustaa maataan maahansa tunkeutuvilta ulkopuolisilta. Jabotinsky myös tunnisti maassa asuvien arabien olevan oma itsenäinen kansallinen yhteisönsä. Hän vastusti yrityksiä lahjoa arabijohtajia palestiinalaisvastarinnan lopettamiseksi. ja olisi mieluummin ratkaissut ongelman pystyttämällä ”rautamuurin” arabeja vastaan ja murskannut näiden vastarinnan voimakeinoin.
26. Nämä täysin vastakkaiset näkemykset lävistävät kaikki konfliktin eri osa-alueet. Esimerkiksi taistelu ”juutalaisen työvoiman” puolesta oli juutalaisten mielestä edistyksellinen yhteiskuntahanke muuntaa älykköjen, kauppiaiden ja välittäjien kansa työläisiksi ja maanviljelijöiksi. Arabit taas näkivät sen rasistisena sionistien pyrkimyksenä riistää heitä, kieltää arabien mahdollisuuden työhön ja luoda palestiinalaisten maalle arabi-vapaan, separatistisen juutalaisen talouden.
27. Sionistit olivat ylpeitä ”maan vapauttamisestaan”. He olivat ostaneet sen täydellä hinnalla juutalaisilta ympäri maailmaa kerätyin varoin. ”Olimit” (uudet immigrantit, kirjaimellisesti ”pyhiinvaeltajat”), joista monet olivat aiemmin olleet kauppiaita ja älykköjä, tienasivat nyt elantonsa raskaalla fyysisellä työllä. Juutalaiset uskoivat saavuttaneensa tämän kaiken rauhanomaisin keinoin arabeja sortamatta. Arabeille tämä oli julma tarina riistosta ja karkotuksesta: juutalaiset ostivat maan Palestiinan kaupungeissa ja ulkomailla asuvilta maanomistajilta, ja karkottivat sitten työläiset, jotka olivat viljelleet maata sukupolvien ajan. Sionistit käyttivät turkkilaisia ja myöhemmin englantilaisia poliisivoimia apuna palestiinalaisten pois ajamisessa. Arabit katselivat epätoivon vallassa, kun heidän maansa vietiin.
28. Vastatakseen sionistien väitteeseen siitä, että he olisivat saaneet ”aavikon kukoistamaan”, arabit lainasivat eurooppalaisten matkaajien vuosisatoja vanhoja kuvauksia Palestiinasta verraten väkirikkaana ja aivan naapurimaittensa veroisena kukoistavana maana.
<< >> | |
|
