|
|
| Rauhan äänet Lähi-idässä | Itsenäisyys ja katastrofi
29. Kahden kansallisen historiakäsityksen kontrasti saavutti huippunsa vuoden 1948 sodassa. Juutalaiset kutsuivat sotaa ”Itsenäisyyssodaksi” tai jopa ”Vapautussodaksi”. Arabit kutsuivat sitä ”Naqbaksi”, katastrofiksi.
30. Konfliktin kiihtyessä alueella ja holokaustin herättämän huomion myötä YK päätti jakaa maan kahdeksi valtioksi, juutalais- ja arabivaltioiksi. Jerusalemista ja sen ympäristöstä piti tulla erillinen alue kansainvälisen valvonnan alaisuudessa. Juutalaisille annettiin 55% maasta, mukaan lukien asuttamaton Negevin autiomaa.
31. Enemmistö sionistisesta liikkeestä hyväksyi YK:n päätöksen vakuuttuneena siitä, että tärkeintä olisi perustaa vakaa pohja juutalaiselle itsehallinnolle. Suljettujen ovien takana David Ben-Gurion ei koskaan peitellyt haluaan laajentaa juutalaisille myönnettyä aluetta. Tämän vuoksi Israelin itsenäisyysjulistus ei määritellyt maan rajoja, eikä Israel ole tehnyt sitä tähän päivään mennessä.
32. Arabimaailma ei hyväksynyt YK:n suunnitelmaa. Se piti sitä YK:n, joka tuolloin oli käytännössä länsivaltojen ja kommunistien kerho, surkeana yrityksenä jakaa maa joka ei sille kuulunut. Suunnitelmassa yli puolet Palestiinasta annettiin juutalaiselle vähemmistölle, joka muodosti alle kolmanneksen väestöstä. Tämä teki suunnitelmasta vielä anteeksiantamattomamman arabien silmissä.
33.YK:n suunnitelman jälkeen arabien aloittama sota oli väistämättä etninen sota, jossa kumpikin osapuoli pyrkii valloittamaan mahdollisimman paljon maata ja karkottamaan väestön toiselle puolelle. Tällaisessa sodassa (joka myöhemmin opittiin tuntemaan ”etnisenä puhdistuksena”) tapahtuu aina karkotuksia ja hirveyksiä.
34. Vuoden 1948 sota oli suoraa jatkoa sionistien ja arabien konfliktille, jossa kumpikin osapuoli pyrki toteuttamaan historiallisia tavoitteitaan. Juutalaiset halusivat perustaa homogeenisen kansallisvaltion, joka olisi mahdollisimman suuri. Arabit halusivat tuhota sionisti-juutalaisen yhteiskunnan perustan, joka oli Palestiinassa.
35. Molemmat osapuolet harjoittivat etnisiä puhdistuksia olennaisena osana taistelua. Arabeja ei jäänyt lähes ollenkaan juutalaisten valtaamille alueille, ja arabien valtaamille alueille ei jäänyt lainkaan juutalaisia. Mutta koska juutalaisten valtaamat alueet (kuten Etzionin blokki tai juutalaiskortteli Itä-Jerusalemissa) olivat huomattavasti arabien valtaamia alueita suurempia, oli lopputulos yksipuolinen. (Sionistiset järjestöt esittivät ideoita ”väestönvaihdoksista” ja ”siirroista” jo 1930-luvulla. Käytännössä tämä tarkoittaa arabiväestön karkottamista maasta. Vastapuolella monet arabeista uskoivat, että sionistien tulisi palata sinne mistä olivat tulleetkin.)
36. Myytti ”harvalukuisista vastustamassa massoja” syntyi juutalaisten keskuudessa kuvaamaan 650 000 henkeä käsittävän juutalaisyhteisön nousua vastustamaan koko yli sadan miljoonan asukkaan arabimaailman hyökkäystä. Juutalaisyhteisö menetti prosentin väestöstään sodassa. Arabiosapuoli näki täysin toisenlaisen kuvan: hajautunut arabiväestö ilman kunnollista johtoa vaatimattomille ja huonosti varustetuille joukoilleen kohtasi äärimmäisen hyvin järjestäytyneen juutalaisyhteisön, joka oli koulutettu käyttämään sille (erityisesti Neuvostomailta) virranneita aseita. Läheiset arabimaat pettivät palestiinalaiset ja kun ne lopulta lähettivät armeijansa Palestiinaan, ne kilpailivat lähinnä keskenään ilman koordinaatiota tai kunnollisia suunnitelmia. Yhteiskunnallisista ja sotilaallisista näkökulmista katsottuna israelilaisten taistelukyky oli selkeästi hetkeä aiemmin siirtomaavallasta vapautuneita arabivaltioita parempi.
37. YK:n suunnitelmassa Israelin oli tarkoitus saada 55 % Palestiinasta, josta arabit muodostivat melkein puolet väestöstä. Sodan aikana juutalaisvaltio laajensi aluettaan 78 %:iin Palestiinan alueesta, joka oli lähes tyhjentynyt arabeista. Nasaretin ja joidenkin Galilean kylien asukkaat jäivät Israeliin melkeinpä vahingossa; kylät Kolmion sisällä luovutettiin Israelille osana kuningas Abdullahin sopimusta ja näin heitä ei voitu karkottaa.
38. Sodassa noin 750 000 palestiinalaista karkotettiin. Osa heistä löysi itsensä taistelukentältä ja pakeni, kuten siviilit tekevät jokaisessa sodassa. Osa ajettiin pois Deir-Yassinin teurastuksen kaltaisilla terroriteoilla ja osa karkotettiin järjestelmällisesti etnisen puhdistuksen myötä.
39. Itse karkotuksen ohella yhtä merkittävä on se tosiasia, ettei pakolaisten sallittu palata koteihinsa sodan päätyttyä kuten tavallisten sotien jälkeen on tapana. Päinvastoin, vastaperustettu Israelin valtio näki arabien poistamisen siunauksena ja eteni tuhoamalla täysin noin 450 arabikylää. Uusia juutalaiskyliä perustettiin näiden raunioille. Usein kylät nimettiin arabinimen hepreankielisellä käännöksellä. Kaupunkien hylätyt korttelit asutettiin uusien siirtolaisten tulvalla. Israelin koulukirjoista kaikki viittaukset aiempiin asukkaisiin poistettiin.
<< >> | |
|
