|
|
| Rauhan äänet Lähi-idässä | ”Kuuden päivän sota”
46. Kuten kaikki viimeisen 120 vuoden tapahtumat, myös kesäkuun 1967 sota nähdään täysin eri valossa riippuen siitä kumman osapuolen näkökulmasta sitä tarkastellaan. Israelilaisen myytin mukaan sota oli epätoivoinen puolustustaistelu, jonka päätteeksi kuin ihmeen kaupalla valtavasti alueita jäi Israelin käsiin. Palestiinalaisen myytin mukaan Israel veti Egyptin, Syyrian ja Jordanin johtajat sotaan, josta Israel oli kiinnostunut ja jonka tavoitteena oli alusta asti jäljellä olevan Palestiinan valloittaminen.
47. Monet israelilaiset uskovat, että ”kuuden päivän sota” oli kaiken pahan alku ja juuri, ja vasta silloin rauhaa rakastava ja edistyksellinen Israel muuttui valloittajaksi ja miehittäjäksi. Tämä usko sallii heidän ylläpitää uskoa sionismin ja Israelin valtion täydelliseen puhtauteen tuohon sotaan asti. Se sallii heidän myös säästää kaikki vanhat myyttinsä. Tällä legendalla ei ole mitään totuuspohjaa.
48. Vuoden 1967 sota oli jälleen yksi vaihe pitkään kestäneessä taistelussa kahden nationalistiliikkeen välillä. Se ei muuttanut taistelun olemusta, se muutti vain sen olosuhteita. Sionisti-liikkeen päätavoitteet, juutalaisvaltio, laajeneminen ja asutus, etenivät uusien aluelaajennusten myötä. Sodan erityiset olosuhteet tekivät täyden etnisen puhdistuksen mahdottomaksi, mutta muutama sataatuhatta palestiinalaista karkotettiin kaikesta huolimatta.
49. Vuoden 1947 sopimuksessa Israelille annettiin 55 % Palestiinasta. Vuoden 1948 sodassa Israel valloitti ylimääräiset 23 % ja vuonna 1967 Israel valloitti vielä jäljellä olevat 22 % vihreän linjan (vuotta 1967 edeltänyt aseleporaja) takaa. Vuonna 1967 Israel yhdisti tahtomattaan hallintaansa kaikki osat Palestiinan kansaa, jotka yhä olivat maassa (mukaan lukien osan pakolaisista).
50. Heti sodan päätyttyä alkoi miehitettyjen alueiden asuttaminen. Lähes kaikki Israelin poliittiset tahot osallistuivat tähän projektiin, aina messiianis-nationalistisesta ”Gush Emunimista” ”vasemmistolaiseen” yhdistyneeseen kibbutz -liikkeeseen. Lähes kaikki poliitikot oikeistosta ja vasemmistosta, Yigal Alonista (Hebronin juutalaissiirtokunta) Shimon Peresiin (Kedumimin siirtokunta), tukivat ensimmäisiä asuttajia.
51. Se tosiasia, että kaikki Israelin hallinnot ovat tukeneet ja kehittäneet siirtokuntia, vaikkakin eri mittasuhteissa, todistaa ettei halu perustaa uusia siirtokuntia ollut erityinen millekään ideologiselle leirille vaan koski koko sionistista liikettä. Vaikutelma vain pienestä vähemmistöstä, joka ajaa siirtokuntien edistämistä on harhaa. Vain kaikkien hallinnon osien, mukaan lukien ministerit, tehokas panostus vuodesta 1967 eteenpäin on voinut mahdollistaa strategisen, taloudellisen ja legislatiivisen infrastruktuurin, jota vaaditaan näin pitkäaikaiseen ja kalliiseen projektiin.
52. Legislatiivinen infrastruktuuri toimii sillä harhaanjohtavalla olettamuksella, että miehityshallinto on ”hallituksen omistamien maiden” omistaja, vaikka nämä maat on erityisesti varattu Palestiinan väestölle. On turhaa edes mainita siirtokuntatoiminnan olevan kansainvälisen lain vastaista.
53. Kiista ”Suur-Israelin” ja ”alueellisen kompromissin” kannattajien välillä on olennaisesti kiista siitä, kuinka saavuttaa molempien kannattama sionistien tavoite: mahdollisimman suuri homogeeninen juutalaisvaltio ilman ”tikittävää demograafista pommia”. ”Kompromissin” tukijat painottavat demograafista ongelmaa ja haluavat estää palestiinalaisen väestön lisäämisen Israelin valtioon. ”Suur-Israelin” kannattajat painottavat alueellista kysymystä ja uskovat, myöntävät he sitä tai eivät, muun kuin juutalaisen väestön olevan mahdollista karkottaa maasta (koodinimi: ”Siirto”).
54. Israelin armeijan pääesikunta näytteli merkittävää roolia siirtokuntien suunnittelussa ja rakentamisessa. Se laati kartan siirtokunnista (joka yhdistetään Ariel Sharoniin): siirtokuntaryhmiä sekä länsirannan ja Gazan leikkaavia ohitusteitä pituus- ja leveyssuunnassa. Tiet vangitsevat palestiinalaiset eristettyihin alueisiin, joista jokainen on siirtokuntien ja miehitysjoukkojen ympäröimä.
55. Palestiinalaiset ottivat käyttöön useita tapoja vastarinnan luomiseen, pääasiassa yllätyshyökkäyksiä Jordanian ja Libanonin rajojen yli, sekä hyökkäyksiä Israelissa ja ympäri maailmaa. Nämä toimet käsitetään ”terrorismiksi” Israelissa, kun taas palestiinalaiset näkevät ne miehitetyn kansan laillisena vastarintana. Vaikka Israel käsittikin Jasser Arafatin ohjastamaa PLO:n johtoa terroristipäämajana, tuli siitä asteittain kansainvälisesti hyväksytty Palestiinan kansan ”ainoa laillinen edustus”.
56. Vuoden 1987 lopulla, palestiinalaisten tajutessa ettei näillä toimilla ollut vaikutusta siirtokuntaliikkeeseen, he käynnistivät intifadan - spontaanin ruohonjuuritason kansannousun, johon osallistui palestiinalaisia kaikista maan väkiryhmistä. (”Ensimmäisessä”) Intifadassa tapettiin 1500 palestiinalaista, näiden joukossa satoja lapsia. Luku on moninkertainen verrattuna tapettuihin israelilaisiin, mutta intifada palautti ”Palestiinan kysymyksen” Israelin ja kansainvälisen yhteisön huomioon.
<< >> | |
|
