|
|
| Rauhan äänet Lähi-idässä | Oslon rauhansopimus
60. Oslon rauhansopimuksella oli myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia.
61. Myönteisenä vaikutuksena Israel tunnusti ensimmäistä kertaa virallisesti Palestiinan kansan ja sen johdon, ja neuvotteluissa myös palestiinalaisten kansallinen liike tunnusti Israelin olemassaolon. Tässä suhteessa sopimus ja sitä edeltänyt kirjeenvaihto oli historialliselta merkitykseltään suunnaton.
62. Sopimus antoi Palestiinan hallinnolle alueellisen tukikohdan Palestiinassa ja aseelliset joukot. Molemmat näyttelisivät tärkeää roolia käynnissä olevassa palestiinalaisten kamppailussa. Israelille sopimus avasi ovet arabimaailmaan ja lopetti palestiinalaisten hyökkäykset siksi aikaa kun sopimus olisi voimassa.
63. Ratkaisevin virhe sopimuksessa oli se, ettei siihen kirjattu minkäänlaista lopullista tavoitetta, mahdollistaen molempien osapuolten jatkavan etenemistään täysin erilaisiin päämääriinsä. Palestiinalaiset näkivät väliaikaisen sopimuksen merkitsevän miehityksen päättymistä ja Palestiinan valtion perustamista koko miehitetylle alueelle (joka kokonaisuudessaan merkitsee 22 % entisen Palestiinan alueesta välimeren ja Jordanin välillä). Samalla Israelin myöhemmät hallitukset pitivät sopimusta keinona miehityksen ylläpitoon laajoilla osilla länsi-rantaa ja Gazaa. Palestiinalaishallinnon tehtävänä oli täyttää toissijaisten turvallisuusjoukkojen rooli Israelin ja siirtokuntien suojelemisessa.
64. Koska lopullista määränpäätä ei määritelty, ei Oslon sopimus merkinnyt konfliktin lopettamisprosessin alkua vaan pikemmin uutta vaihetta konfliktissa.
65. Koska odotukset molemmilla osapuolilla olivat niin erilaiset ja pysyivät sidottuina kansallisiin historiakäsityksiin, tulkittiin sopimuksen jokaista osaa eri tavalla. Lopulta monia sopimuksen osia ei toteutettu, pääosin Israelin toimesta (esimerkkeinä kolmas vetäytyminen ja neljä turvallista kulkureittiä länsi-rannan ja Gazan välillä).
66. Koko Oslon prosessin ajan Israel jatkoi siirtokuntien laajentamista, pääasiassa luomalla uusi siirtokuntia erilaisin verukkein. Lisäksi se laajensi olemassa olevia siirtokuntia, rakensi monimutkaisia ”ohitus” teitä, pakkolunasti maata, tuhosi taloja ja peltoja yms. Palestiinalaiset keräsivät voimiaan, niin sopimuksen viitekehyksen sisä- kuin ulkopuolellakin. Itse asiassa konflikti jatkui muuttumattomana neuvottelujen ja todellisen rauhan korvikkeeksi muodostuneen ”rauhanprosessin” takana.
67. Ristiriitaisesti suhteessa julkiseen kuvaansa Yitzhak Rabin jatkoi siirtokuntien laajentamista jatkaen samalla rauhanneuvotteluja Israelilaisten näkemysten mukaisesti. Sionistisen historiakäsityksen ja mytologian seuraajana Rabinin ajatusmaailman oli vaikea käsittää ristiriitaista tilannetta, joka hänen vilpittömän rauhanpyrkimyksensä ja hänen historiankäsitystensä ja aatemaailmansa välille syntyi. Tämä tuli selväksi hänen kieltäytyessä poistamaan juutalaissiirtokuntaa Hebronissa Goldsteinin teurastuksen jälkeen, jossa 29 palestiinalaista kuoli. Vaikuttaisi siltä että hän kykeni sisäistämään joitain osia palestiinalaisten käsityksistä vasta aivan elämänsä lopussa.
68. Shimon Peresin tapaus on tuomittavampi. Hän loi itselleen kansainvälisen imagon rauhantekijänä ja jopa muokkasi kielenkäyttöään tähän sopivaksi (”Uusi Lähi-itä”). Samalla hän säilyi käytännössä sionistisena haukkana. Tämä tuli selväksi lyhyenä ja verisenä aikana jonka hän oli pääministeri vuonna 1995 Rabinin kuoleman jälkeen, sekä uudelleen hänen liittyessään Sharonin hallitukseen vuonna 2001. Hän hyväksyi puolestapuhujan ja selittelijän roolin Sharonin hallinnossa.
69. Selkeimmän esimerkin Israelin dilemmasta antoi Ehud Barak joka astui valtaan vakuuttuneena kyvystään ratkaista konfliktin Gordionin solmu yhdellä iskulla Aleksanteri Suuren tapaan. Barak lähestyi ongelmaa täysin piittaamattomana palestiinalaisten käsityksistä, ylenkatsoen sen merkitystä. Barak laati esityksensä yksin ja palestiinalaisista piittaamatta, ja esitti sen ehdottomana. Barak oli järkyttynyt ja raivostunut kun palestiinalaiset kieltäytyivät.
70. Omasta mielestään ja koko juutalaisyleisön silmissä Barak ”käänsi jokaisen kiven” ja teki palestiinalaisille ”anteliaamman ehdotuksen kuin yksikään pääministeri”. Palestiinalaiset pitivät tätä absurdina sillä Barak pyysi heitä luopumaan perustavaa laatua olevista kansallisista tavoitteistaan kuten paluuoikeudesta ja Itä-Jerusalemin itsehallinnosta. Lisäksi alueluovutukset jotka Barak esitti mitättöminä prosentteina (kuten ”siirtokunta blokit”) merkitsivät palestiinalaisten laskelmien mukaan 22 % kokoisen länsi-rannan osan siirtämistä Israelille.
71. Palestiinalaisten silmissä he olivat jo tehneet merkittävän myönnytyksen suostumalla valtionsa perustamiseen vihreän linjan mukaisesti, joka merkitsee ainoastaan 22 % historiallisesta Palestiinasta. Niinpä he suostuisivat vain pieniin rajan muutoksiin aluevaihdosten pohjalta. Perinteinen Israelin näkökanta on ollut että kaikki vuoden 1948 sodassa saadut valloitukset eivät ole neuvoteltavissa ja neuvotteluja voidaan käydä jäljellä olevasta vain jäljellä olevasta 22 %:ta.
72. Kuten useimmissa Oslon sopimukseen liittyvissä määritelmissä myös ”myönnytyksellä” oli erilaiset merkitykset sopimuksen kahdelle osapuolelle. Palestiinalaiset näkivät jo ”myöntäneensä” 78 % maastaan suostuessaan Oslossa vain 22 %:iin siitä. Israelilaiset uskovat ”myöntyvänsä” suostuessaan ”antamaan” palestiinalaisille osia tuosta 22 %:ta.
73. Asiat kärjistyivät vuoden 2000 kesällä, Camp Davidin neuvotteluissa, joihin Arafat pakotettiin pikaisesti ja ilman valmistautumisaikaa. Barakin vaatimukset joka neuvotteluissa esitettiin Clintonin vaatimuksina, olivat:
a) konfliktin lopettamiseksi palestiinalaisten tulisi luopua paluuoikeudestaan
b) palestiinalaisten tulisi hyväksyä monimutkaiset järjestelyt Itä-Jerusalemissa ja temppelivuorella ilman itsehallintoa näillä alueilla
c) hyväksyä suurten siirtokuntaryhmien liittäminen Israeliin länsirannalla ja Gazassa
d) hyväksyä IDF:n läsnäolo muilla suurilla alueilla (kuten Jordanin laaksossa)
e) hyväksyä Israelin hallinta Palestiinan ja muun maailman välisistä rajoista.
Yksikään palestiinalainen johtaja ei voisi hyväksy tällaista sopimusta ja saada kansaansa hyväksymään sitä, ja niin kokous päättyi tuloksettomana. Pian tämän jälkeen Barakin ja Clintonin poliittinen ura päättyi, kun taas Arafat palasi palestiinalaisten keskuuteen sankarina joka oli kestänyt häneen Camp Davidissa kohdistetun paineen eikä ollut antanut periksi.
<< >> | |
|
