|
|
| Rauhan äänet Lähi-idässä | Al Aqsan intifada
74. Neuvottelujen kariutuminen, toivon loppuminen siitä, että kahden osapuolen välillä voisi vallita sovinto sekä USA:n periksi antamaton Pro-Israel kanta johtivat vääjäämättä uuteen väkivaltaisuuksien kierteeseen joka opittiin tuntemaan ”Al-Aqsan intifadana”. Palestiinalaisille se on oikeutettu kansallinen ylösnousu pitkään jatkunutta ja loputtoman tuntuista miehitystä vastaan. Israelilaisille se on murhanhimoisen terrorismin purkaus. Hyökkäysten tekijät ovat palestiinalaisille sankareita ja israelilaisille he ovat julmia rikollisia jotka täytyy tuhota.
75. Viralliset tiedotusvälineet Israelissa lopettivat ”siirtolaiset” termin käytön ja siirtyivät käyttämään ”asukkaita” - näin hyökkäykset heitä kohtaan vaikuttivat rikoksilta siviilejä kohtaan. Palestiinalaiset näkevät siirtokuntien asukkaat vaarallisen vihollisen kärkijoukkona jota tulee vastustaa ja jota vastaan tulee hyökätä.
76. Al-Aqsan intifadan jatkuessa suuri osa Israelin rauhanliikkeestä romahti ja osoitti näin useitten vakaumustensa olevan lyhytjänteistä ja kestämätöntä. Koska rauhanliike ei koskaan käsitellyt sisäisesti israelilaisen historiakäsityksen ongelmia, eikä sisäistänyt palestiinalaisen historiakäsityksen olemassaoloa, oli sen vaikea käsittää palestiinalaisten toimia, etenkin kun Barak oli ”kääntänyt jokaisen kiven ja tehnyt anteliaamman ehdotuksen kuin yksikään aiempi pääministeri”. Niinpä pääteltiin, että palestiinalaiset olivat vain huijanneet rauhanliikettä ja salanneet todellisen päämääränsä, joka oli juutalaisten ajaminen maastaan kuten oikeisto oli aina sanonutkin. Niinpä lopullinen päätelmä oli ”meillä ei ole neuvottelukumppania”.
77. Tämän seurauksena sionistisen ”vasemmiston” ja ”oikeiston” välinen raja hälveni lähes olemattomiin. Työväenpuolueen johtajat liittyivät Sharonin hallitukseen ja ryhtyivät tämän selittelijöiksi (kuten Shimon Peres) ja jopa muodollinen vasemmisto-oppositio muuttui tehottomaksi. Tämä todisti jälleen kuinka alkuperäinen sionistinen historiakäsitys on ratkaiseva ja kaikkia puolueita yhdistävä tekijä maan poliittisessa järjestelmässä, ja kriisien aikana erot puolueitten välillä menettävät merkityksensä.
78. Al-Aqsan intifada (tunnetaan myös toisena intifadana) nosti konfliktin väkivaltaisuuden ennen näkemättömälle tasolle. Ensimmäisten kolmen vuoden aikana noin 2600 palestiinalaista ja 800 israelilaista on tapettu. Israelin armeijan operaatiot ovat tehneet palestiinalaisten elämästä helvettiä, eristäneet kaupunkeja ja kyliä toisistaan, tuhonneet miehitettyjen alueitten talouden ja pakottaneet monet elämään nälänhädän partaalla. Palestiinalaisten militanttien salamurhat (”kohdistetut iskut”) jotka tappavat usein sivullisia, ovat muodostuneet rutiiniksi. Tunkeutumiset palestiinalaisiin kyliin ja kaupunkeihin epäiltyjen tappamiseksi tai pidättämiseksi ovat myös tulleet tavanomaisiksi. Jasser Arafatista, Palestiinan vapaustaistelun johtajasta joka oli lähes kuolemaansa asti vangittuna Ramallahin tukikohtaansa, tuli vapaustaistelun symboli.
79. Israelin sotilaallisen ja poliittisen johdon odotusten vastaisesti äärimmäinen sotilaallinen ja taloudellinen painostus ei rikkonut palestiinalaista väestöä. Kaikkein äärimmäisissäkin olosuhteissa he keksivät keinoja ylläpitää edes jonkinlaista normaalia elämää sekä jatkaa vastarintaa. Kaikkein tehokkain ja kauhistuttavin ase olivat itsemurhaiskut, jotka toivat verisen konfliktin Israelin kaupunkien keskustoihin. Intifada aiheutti muutakin vauriota Israelille, halvaannuttaen turismin, pysäyttäen ulkomaisia sijoituksia ja syventäen maan lamaa. Lisäksi maan sosiaalipalvelut heikkenivät kansallisen talouden ohella – kaikki tämä levensi sosiaalisten luokkien välistä kuilua ja lisäsi maan sisäisiä jännitteitä.
80. Vastauksena hyökkäyksiin ja erityisesti itsemurhaiskuihin “sionistisen vasemmiston” johtajat vaativat muurin rakentamista Israelin ja palestiinalaisten alueitten välille. Aluksi “sionistinen oikeisto” vastusti muurin rakentamista, peläten sen luovan poliittisen rajan vihreän linjan läheisyyteen, mutta pian Ariel Sharon ymmärsi voivansa käyttää suunnitelmaa omiin tarkoituksiinsa. Hän aloitti muurin rakennuttamisen suunnitelmiensa mukaisesti, työntäen sen syvälle Palestiinan alueille, liittäen suuret siirtokuntaryhmät Israeliin ja sulkien palestiinalaiset eristykseen, Israelin valvonnan alle.
81. Al-Aqsan intifadan kolmannen vuoden lopussa Israelin julkisessa mielipiteessä oli selvästi nähtävissä merkkejä sotaväsymyksestä sekä vastustusta miehityksen kiihtyvää väkivaltaisuutta kohtaan. Näkyviä merkkejä tästä olivat:
- asepalvelukseen kutsuttujen nuorten kasvanut kieltäytyminen asepalveluksesta, nk. refusenik-liike
- 27 ilmavoiminen pilotin kapina
- pääesikunnan eliittikommandojoukon kieltäytyminen osanotosta ”laittomiin ja moraalittomiin” operaatioihin
- neljän entisen turvallisuuspalvelun johtajan antama lausunto miehityksen jatkamista vastaan
- Sari Nusseibehin ja Ami Ayalonin rauhanaloitteet
- Yossi Beilinin ja Jasser Abed Rabbon Genevan aloite
- käynnissä oleva kamppailu muuria vastaan
- poliitikkojen ja kommentaattoreiden tyylin ja asennoitumisen vaihdos
82. Yhdysvaltojen miehitettyä Irakin vuoden 2003 alussa siitä tuli herkempi Israel-Palestiinan konfliktin kielteisille vaikutuksille. Koska juutalaisilla ja ääri-kristityillä lobbausryhmillä on paljon valtaa George W. Bushin hallinnossa on hallinnon kyky työskennellä ratkaisun aikaansaamiseksi hyvin rajattu. ”Kvartetti”, jonka USA, EU, Venäjä ja YK muodostavat, onnistui esittelemään niin kutsutun ”Lähi-Idän tiekartan”.
83. Vuoden 2003 tiekartta on saman perusongelman vaivaama kuin Oslon sopimus vuonna 1993. Vaikka se, toisin kuin Oslon sopimus, esitteleekin selkeän tavoitteen (”kaksi valtiota kahdelle kansalle”) se ei kuitenkaan määrittele tulevan Palestiinan valtion rajoja, tyhjentäen ”kartan” näin sen pääsisällöstä. Ariel Sharon pystyi hyväksymään tiekartan (14 varauksella jotka mitätöivät sopimuksen pääsisällön), koska hän oli täysin valmis myöntämään itsenäisyyden niille palestiinalaisille maatilkuille jotka perustettaisiin kymmenesosaan maasta.
84. Kokemukset Oslon sopimuksesta ja luonnollisesti tiekartan kanssa tehty kokeilu, todistavat selvästi, että suunnitelma joka asettaa väliaikaisia tavoitteita on arvoton, jollei se alusta asti määrittele myös lopullisen rauhansopimuksen yksityiskohtia. Sellaisen määritelmän uupuessa väliaikaiset tavoitteet eivät voi toteutua. Kun kumpikin osapuoli tavoittelee erilaista lopputulosta, syttyvät ristiriidat vääjäämättä konfliktiksi jokaisessa välivaiheessa.
85. Sharon, tietäen hyvin ettei tiekartalla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia toteutua, julisti vuoden 2003 lopulla suunnitelmansa ”yksipuolisista askelista”. Tämä on koodinimi noin puolien länsirannan alueiden pakkolunastukseen Israelille ja palestiinalaisten eristämiseen pieniin ja rajattuihin alueisiin, joiden väliset yhteydet ovat Israelin katkaistavissa milloin tahansa. Suunnitelma on rakennettu siten, ettei Palestiinan väestöä lisätä Israeliin ollenkaan ja ettei palestiinalaisen erillisalueille jää maavarauksia. Koska sopimus ei vaadi lainkaan neuvotteluja palestiinalaisten kanssa mutta väittää tuovansa ”rauhaa ja turvallisuutta” Israelin kansalaisille, pystyy se hyväksikäyttämään israelilaisten kasvavaa kaipuuta ratkaisuun häiritsemättä israelilaisten ennakkoluuloja ja vihaa palestiinalaisia vastaan.
86. Sharonin hallituksen ja armeijan johdon hyökkäys miehitettyjen alueiden väestöä kohtaan (siirtokuntien laajennukset, uusien siirtokuntien, ns. etuvartioasemien, perustaminen, muurin ja vain Israelilaisille tarkoitettujen ”ohitusteiden”rakentaminen, tunkeutumiset palestiinalaisiin kyliin, militanttien salamurhat, kotien tuhoaminen ja istutusten repiminen juuriltaan) ja toisaalta palestiinalaisten hyökkäykset Israelin sisällä, asettivat Palestiinan kansalaiset Israelissa hankalaan asemaan.
87. Israelin arabikansalaisten luontainen taipumus auttaa veljiään vihreän linjan toisella puolella on ristiriidassa heidän pyrkimystensä kanssa tulla Israelin kansalaisiksi. Samalla juutalaisväestön pelko ja viha Israelissa kaikkia ”arabeja” kohtaan kasvaa, ja uhkaa tasa-arvon ja kansalaisoikeuksien perustuksia. Nämä prosessit saavuttivat kiehumispisteen vuoden 2000 lokakuussa, välittömästi Al-Aqsan intifadan alkamisen jälkeen, jolloin Israelin poliisi avasi tulen arabikansalaisiin.
88. Nämä prosessit, yhdessä ”demograafisen ongelman” paluun Israelin suunnitelmiin, luovat syytä epäilyksiin ”demokraattisen juutalaisvaltion” doktriiniin. Näiden kahden määritelmän sisäinen ristiriita jota ei ole ratkaistu käytännössä tai teoriassa juutalaisvaltion syntymästä asti, on nyt ilmeisempi kuin koskaan. ”Juutalaisvaltion” tarkkaa merkitystä ei ole koskaan lausuttu, kuten ei myöskään arabi-palestiinalaisen vähemmistön asemaa valtiossa, joka on virallisesti julistettu ”juutalaiseksi”. Vaatimus muuttaa Israel ”kaikkien kansalaistensa valtioksi” ja/tai myöntää kansalaisoikeudet arabi-palestiinalaiselle vähemmistölle on tullut yhä yleisemmäksi, eikä vain arabikansalaisten suunnalta.
89. Näiden kaikkien prosessien tuloksena konfliktista on tulossa yhä vähemmän Israelin ja Palestiinan välinen konflikti, ja yhä enemmän juutalaisten ja arabien välinen konflikti. Hamasin johtajien, sheikki Ahmed Yassinin ja Abd-al-Aziz al-Rantissin, murhat keväällä 2003 ovat pahentaneet tilannetta entisestään.
<< >> | |
|
