AURINGON ALLA SAHARASSA


Kuinka moni muistaa, että Lounais-Algerian aavikko kätkee sisäänsä pitkän siivun pakolaisuuden historiaa?

Länsisaharalaiset sahrawit saapuivat sinne lännestä 27 vuotta sitten. Aluksi kuiva erämaa tarjosi heille vain turvapaikan miehityssodan alta. Kansainvälisen avun ja oman päättäväisyytensä turvin he ovat kuitenkin rakentaneet elämäänsä pakolaisleireillä, algerialaisen Tindoufin kaupungin liepeillä.

Algerian aavikolla elämisen edellytykset ovat vähintäänkin kurjat. Iltapäivän kuumuus nousee pitkälle yli 40 celsiusasteen, ja aurinko haastaa jokaisen ulos uskaltautuneen. Talviöisin lämpötila saattaa laskea pakkaslukemille, eikä tarvittavaa suojaa kylmältä ole. Pitkään alueella jatkunut kuivuus ja suolainen maaperä estävät tuottoisan maanviljelyn ja karjanhoidon.

Vaikeista olosuhteista huolimatta elämä pakolaisleireillä on vuosien saatossa vakiintunut. Vaikka länsisaharalaiset ovat lähes täysin riippuvaisia kansainvälisestä avusta, he vastaavat suhteellisen itsenäisesti leirien hallinnosta ja infrastruktuurista.

Leirit jakautuvat neljään wilayaan tai kuntaan, jotka sijaitsevat 30–140 kilometrin päässä hallinnollisesta keskuksesta Rabbounista. Smaran, Laayounin, Dakhlan ja Ausserdin wilayat on nimetty miehityksen alle jääneiden kaupunkien mukaan, ja niitä hallinnoi waali eli kunnanjohtaja.

Wilayat jakautuvat puolestaan kuuteen dairaan eli kaupunkiin, ja ne vuorostaan neljään kaupunginosaan. Jokaisessa dairassa on kaupunginvaltuusto, joka pyrkii pitämään yllä alueensa julkisia palveluja eli lastentarhaa, koulua sekä sairastupaa. Jokaisessa wilayassa on lisäksi erillinen kunnantalo, keskussairaala sekä paikallinen radioasema.

Pakolaiset ovat myös järjestäytyneet esimerkiksi ammatti-, nuoriso- ja liikunnallisiin yhdistyksiin. Länsisaharalaisten naisten järjestöllä NUSW:lla (National Union of Sahrawi Women) on ollut tärkeä rooli leirien julkisten palvelujen, etenkin koulutuksen, järjestämisessä. Verrattuna useaan muuhun islamilaiseen yhteisöön leirien naiset ovat erittäin itsenäisiä ja aktiivisia toimijoita.

Pakolaisleirien järjestäytyneisyys on ilmeistä. Leireihin viitataankin usein yhtenä maailman toimivimmista ja parhaiten organisoiduista pakolaisyhteisöistä.

Pakolaisleireillä akuutti pula lääkkeistä ja ruuasta

”Toimivuus” on kuitenkin suhteellista, ja ongelmia on monia, suurimpana lienee jatkuva pula perushyödykkeistä – lääkkeistä ja elintarvikkeista.

Vierailu Nayem Hamyaan selittää paljon. Se on Ausserdin keskussairaala, mutta toimii samalla koko wilayan lääkevarastona ja tutkimuslaboratoriona.

Sairaalan ylilääkärin Mohammed Smilalin mukaan laitoksen peruskalusto on jo tyydyttävä.

”Espanjalaiset avustusjärjestöt lahjoittivat meille muiden muassa röntgen- ja verianalyysilaitteet, mikroskooppeja sekä akun ja aurinkopaneeleja, mutta perustarvikkeita ei ole koskaan tarpeeksi”.

Sidetarpeista, antibiooteista ja etenkin vatsa- ja ripulilääkkeistä on aina puute. Talvikauden lämpötilaerojen tuomien flunssaoireidenkin edessä Smilali tuntee olevansa voimaton. Lisäksi, laboratoriolaitteisiin ei ole varaosia, ja niiden kunnostus voi kestää kuukausia.

”Teemme parhaamme olemassa olevilla resursseilla, muuta emme voi”, Smilali jatkaa.

Myös leirien lastentarhat ja koulut toimivat hyvin vähin resurssein. Yleensä oppilaat istuvat koululuokkien lattialla, ja opetusvälineenä toimii yksinkertainen liitutaulu.

Tällä hetkellä hälyttävin puute on kuitenkin ruuasta. Länsisaharalaiset elävät lähes täysin kansainvälisen ruoka-avun varassa. Avustuksille ei ole vielä löytynyt kestävää rahoitusta, ja seuraavan ruokalähetyksen odotetaan olevan todella puutteellinen.

Maailman elintarvikeohjelma WFP ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR varoittivatkin jo elokuun lopulla mahdollisesta humanitaarisesta kriisistä. Esimerkiksi UNHCR on saanut vain kolmanneksen eli 1,5 miljoonaa dollaria tarvitsemastaan 4,6 miljoonasta dollarista Länsi-Saharan pakolaisten avustamiseen.

Myös Suomen eduskunnan ihmisoikeusryhmä ilmaisi huolensa länsisaharalaisten nälänhädästä.

Aihetta huoleen on: pakolaisten päivittäinen ravinnonsaanti on eri arvioiden mukaan laskenut noin 230 kilokaloriin, joka on murto-osa YK:n 2 100 kilokalorin suosituksesta. Tilanteesta kärsivät eniten alle viisivuotiaat lapset: heistä 35 prosenttia kärsii kroonisesta ja 13 prosenttia akuutista aliravitsemuksesta. Myös ravinnon yksipuolisuus ja juomaveden puute vaarantavat varsinkin lasten ja vastasynnyttäneiden naisten terveyden.

Kaikesta niukkuudesta ja kurjuudesta huolimatta pakolaiset pyrkivät jatkamaan mahdollisimman säännönmukaista elämää. Arkeen mahtuu monta onnenkin hetkeä, joista esimerkiksi hääseremoniat ja lapsen syntymät keräävät paikalle koko joukon ihmisiä, sukulaisia, ystäviä ja tuntemattomia, yhteiseen juhlaan.

Liikkumattomuus

Paikallaan pysyvä pakolaisuus on muuttanut länsisaharalaisten elämää ratkaisevalla tavalla: länsisaharalaiset ovat perinteisesti olleet jatkuvassa liikkeessä elävää paimentolaiskansaa. He vaelsivat hyvinkin laajalla alueella – Atlantin ja Saharan välisillä laidunmailla – telttoineen, karjoineen ja perheineen. Sosiaalinen ja taloudellinen toiminta rakentui juuri liikkeelläolon varaan. Se oli yksi elämän edellytys ja kantava voima.

Melkein 30 vuotta jatkunut pakolaisuus koettelee länsisaharalaisten perinteistä elämäntapaa. Paimentolaisperinteet katoavat leirien ahtaissa oloissa. Alunperin telttoihin majoittuneet pakolaiset ovat vähitellen pystyttäneet tiilirakennuksia, eivätkä asuinsijat enää välttämättä määräydy sukukuntien mukaan. Avioerojen ja naapurien välisten kiistojen määrä on lisääntynyt huomattavasti.

Kokonainen uusi sukupolvi on jo aikuistunut leireillä, ja usealle nuorelle ”yhteinen lähtökoti” rakentuu nykyään tiettyjen mielikuvien eikä omakohtaisen kokemuksen varaan. Sahrawien keskuudessa perinteisesti erillään laiduntaviin sukukuntiin tai ”heimoihin” perustunut identiteetti on heikentynyt pakon saneleman yhteiselon myötä.

Yhteinen miehityksen historia, pitkittynyt pakolaisuus ja liikkumattomuus ovat sitä vastoin synnyttäneet kokonaisvaltaisen yhteisöllisyyden tunteen. Länsisaharalaiset haluavat lähteä liikkeelle, takaisin länteen. Myös jotakuinkin normalisoitunut leirielämä on heille viime kädessä vain väliaikainen vaihe. Länsisaharalaiset eivät kuitenkaan halua palata takaisin, elleivät saa itse määrätä omista asioistaan.

Joten siis sillä aikaa, kun Polisario jatkaa itsenäisyyskamppailuaan YK:n, EU:n ja eri maiden neuvottelupöydissä, tavalliset pakolaiset odottavat, auringon alla Saharassa.

Henri Onodera
(Pakolainen 03/02)