Claes Olsson

Edelleen siirtomaa

YK ja Länsisaharan siirtomaavallasta pääsyn ongelma

Johdanto

Vuoden 1945 jälkeen on yli 80 valtiota vapautunut kolonisaatiosta. Se on ollut prosessi, joka on koskettanut yli miljardia ihmistä. YK:n ponnistelut kolonisoitujen territorioiden vapauttamiseksi näkyvät sekä YK:n peruskirjan periaatteessa "kansojen yhdenvertaisuus ja itsemääräämisoikeus" , että kolmessa pykälässä XI, XII ja XIII, jotka on omistettu riippuvaisten kansojen intresseille. Vuodesta 1960 YK:ta on ohjannut myös julistus siirtomaajärjestelmän lakkauttamiseksi ¹. Julistus yhdistää itsenäisyyden alueelliseen kontrolliin aikaisemman siirtomaavallan määräämissä rajoissa. Pääosassa asianomaisia valtioita kolonisaation lakkauttaminen on sujunut rauhanomaisesti. Länsi-Saharan muodostaa kuitenkin poikkeuksen tähän.

Samaan aikaan kun Länsi-Sahara oli yksi viimeisistä alueista, joka alistettiin siirtomaaksi Afrikassa, on se myös viimeinen vielä vapauttamaton alue. 32 vuotta sen jälkeen kun YK:n yleiskokous päätöslauselmassaan ensikerran ehdotti Länsi-Saharan vapauttamista kolonisaatiosta, odottavat länsisaharalaiset yhä pääsevänsä harjoittamaan itsemääräämisoikeuttaan ².

20. joulukuuta 1966 yleiskokous hyväksyi päätöslauselman 2229 (XXI), jossa kehotettiin Espanjaa ja Espanjalaisen Saharan asukkaita yhdessä Mauritanian ja Marokon hallitusten ja kaikkien muiden, joita asia koski, kanssa mahdollisimman nopeasti sopimaan ajankohdasta kansanäänestyksen läpiviemiseksi YK:n valvonnassa, tavoitteena tehdä territorion asukkaille mahdolliseksi vapaa itsemääräämisoikeuden harjoittaminen. Vuosien 1966 ja 1974 välillä yleiskokous huomioi päätöksissään, että Espanjan hallitus ei vieläkään ollut täyttänyt velvollisuuksiaan julistusta, joka sisälsi koloniaali -julistuksen, kohtaan.

Länsi-Saharan haltuunotto sotii kansainvälistä oikeutta vastaan

Länsi-Saharan liittäminen Marokkoon 1975 sotii kansainvälistä oikeutta vastaan, ja sitä on luonnehdittu muun muassa katastrofiksi kolonisaation lopettamishankkeessa. Marokon sotilaallinen läsnäolo ja kontrolli suuressa osassa Länsi-Saharaa maksaa tänä päivänä arviolta 2 miljoonaa dollaria vuorokaudessa. Ulkomainen tuki Marokon armeijalle on tullut muun muassa Egyptiltä, Ranskalta, Israelilta, Saudiarabialta,. Espanjalta, Etelä-Afrikalta ja ennen muuta Yhdysvalloilta. Marokon kuningas Hassan katsoo, että Länsi-Sahara on historiallisesti osa Marokkoa ja siksi takaisinkytkennän tuli tapahtua. Polisario, länsisaharalaisten vapautusorganisaatio, katsoo, että länsisaharalaisilla on laillinen oikeus itsemääräämiseen, jonka he perustavat muun muassa Kansainvälisen Tuomioistuimen lausuntoon vuodelta 1975.

YK:n yritys löytää ratkaisu konfliktiin alueen tulevaisuudesta on merkinnyt kansanäänestyksen, jossa päätettäisiin joko itsemääräämisestä tai Marokkoon yhdentymisestä, läpiviemistä. 29 huhtikuuta 1991 YK:n turvallisuusneuvosto päätti perustaa MINURSOn (United Nations Mission for the Referendum in Western Sahara) valmistamaan ja toteuttamaan kansanäänestyksen ja valmistamaan aikataulun toteutuksen aikaansaamiseksi. YK:n ponnistelut ovat tähän mennessä epäonnistuneet, koska Polisarion ja Marokon mielipiteet siitä, ketkä ovat äänioikeutettuja, ovat aivan päinvastaiset. Yritykset luoda äänestysluettelo, jonka molemmat puolet hyväksyisivät, ovat vieneet paljon aikaa ja MINURSOn olemassaolo on kyseenalaistettu taloudellisesti köyhtyneessä YK:ssa. MINURSOn mandaatti päättyy 30. syyskuuta 1997, mutta sitä on pidennetty 20:teen joulukuuta.

Siirtomaat ja itsemääräämisoikeus

Oikeus itsehallintoon voidaan johtaa 1800-luvulle saakka. Tuolloin tämä oikeus ei kuitenkaan koskenut siirtomaa-alueita. 1900-luvun alussa siirtomaat alkoivat vaatia samoja itsemääräämisoikeuksia kuin siirtomaavalloilla oli. Itsemääräämisoikeuteen viitattiin siirtomaan puolelta ensikerran, kun Pan Afrikkalainen Kongressi kokoontui Pariisiin 1919 ja julkisti käsitteen "Afrikka afrikkalaisille". 1920-luvun alussa myös Egyptin kansallismieliset vetosivat itsenäisesti itsemääräämisen käsitteeseen. Toisen maailmansodan jälkeen alkoivat myös Euroopan valtiot tulkita itsemääräämisen periaatetta alueellisten konfliktien ratkaisemisessa. Liittoutuneiden niin sanotussa Atlantic Charterissa vuodelta 1941, sekä Churchill että Roosevelt julistivat, että he tukevat itsemääräämisen periaatetta ja siihen kuuluen kansan oikeutta valita minkä suvereniteetti- muodon alaisuudessa se haluaa elää. Tämä itsemäärääminen ei eurooppalaisten näkökulmasta koskenut siirtomaa-alueita ja eurooppalaiset maat vastustivat USA:n vaatimusta sisällyttää itsemääräämisen periaate YK:n peruskirjaan.

YK:n peruskirjan luvun I artikla 1:2 kuuluu seuraavasti:" Kehittää kansakuntien välillä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden periaatteen kunnioittamiseen, sekä ryhtyä muihin tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin maailmanrauhan lujittamiseksi." Luvun XI artiklassa 73 sanotaan vielä, että:" Yhdistyneiden kansakuntien jäsenet, jotka ovat vastuussa tai ottavat vastuun sellaisten alueiden hallinnosta, joiden väestö ei vielä ole saavuttanut täydellistä itsehallintoa, tunnustavat sen periaatteen, että näiden alueiden asukkaiden edut ovat ensisijaiset, ja omaksuvat pyhänä luottamustehtävänään velvollisuuden edistää kaikin mahdollisin tavoin tämän peruskirjan luoman kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden järjestelmän puitteissa näiden alueiden asukkaiden hyvinvointia."

Itsemääräämisoikeus oli tärkeä periaate niille monille afrikkalaisille valtioille, jotka jättivät kolonialismin 1940- ja 1950-luvuilla. Myös Afrikan Yhtenäisyysjärjestö (OAU) tähdentää säännöksessään "kaikkien kansojen luovuttamatonta oikeutta päättää omasta kohtalostaan." OAU:n säännös on merkittävästi voimakkaampi kuin YK:n peruskirja ja siinä sanotaan muun muassa, että sen päämäärä on "poistaa kaikki kolonialismin muodot Afrikasta" ja tarkoituksena on "kaikkien niiden afrikkalaisten alueiden täydellinen vapauttaminen, jotka vielä ovat riippuvaisia".

Vuonna 1960 YK:n yleiskokous hyväksyi julistuksen siirtomaajärjestelmän lakkauttamiseksi, joka vahvistaa, että kansan alistaminen vieraan vallan, dominanssin tai hyväksikäytön alaisuuteen sisältää loukkauksen olennaisia ihmisoikeuksia kohtaan ja on YK:n peruskirjan vastaista, on este maailman rauhalle ja että " välittömiin toimenpiteisiin tulee ryhtyä hallinto- ja ei –itsehallinnollisilla alueilla ja niillä muilla alueilla, jotka eivät vielä ole saavuttaneet riippumattomuutta kaiken vallan siirtämiseksi kansalle näillä alueilla, ilman mitään ehtoja tai rajoituksia heidän halujensa ja toiveidensa mukaisesti, riippumatta rodusta, uskonnosta tai ihonväristä, jotta mahdollistettaisiin heille täyden itsenäisyyden ja vapauden saavuttaminen ". Julistus hahmottaa kolme tapaa, joilla alueet, joissa ei ole itsehallintoa, voivat saavuttaa täydellisen itsemääräämisen: 1.siirtymällä suvereeniksi riippumattomaksi valtioksi; 2. vapaasti liittymällä riippumattomaan valtioon; tai 3.yhdentymällä riippumattomaan valtioon.

Vuonna 1966 YK:n yleiskokous hyväksyi yksimielisesti kaksi merkittävää konventiota ihmisoikeuksista: kansainvälisen konvention taloudellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista ja kansainvälisen konvention kansalais- ja poliittisista oikeuksista. Ensimmäisessä näistä kahdesta konventiosta sanotaan, että kaikilla kansoilla on oikeus " vapaasti päättää poliittisesta asemastaan ja vapaasti hoitaa taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista kehitystään".

Sen jälkeen kun, YK 1960 hyväksyi julistuksen siirtomaajärjestelmän lopettamiseksi, on ollut vain harvoja esimerkkejä, joissa siirtomaavalta on vastustanut YK:n pyyntöä valvoa päätösvaltaista vaalia tai kansanäänestystä. Valtioiden osoittama siirtomaiden itsemääräämisen hyväksyntä ja se, että ne mieluummin tukevat periaatetta kuin vastustavat sitä, osoittaa, että tämä periaate on maailmanlaajuisesti hyväksytty osaksi kansainvälistä oikeutta.

Viitteet:

1. Tätä julistusta (1514 (XV)) tavataan kutsua myös siirtomaajulistukseksi
2. Päätöslauselmassa 2072 (XX), jossa yleiskokous antoi hallinnolliselle vallalle tehtäväksi "välittömästi suorittaa kaikki tarpeelliset askeleet Espanjalaisen Saharan ja Ifnin territorioiden vapauttamiseksi koloniaalisesta dominanssista ja tämän jälkeen käynnistää neuvottelut niistä ongelmista, jotka ovat yhteydessä suvereniteettiin näiden kahden territorion esittäminä."

(Claes Olssonin tekstistä Suomeksi kääntänyt Riikka Korpela)