Samantyyppisiä siirtomaajärjestelmän lopettamisongelmia

On toki olemassa Länsi-Sahara kysymykseen verrattavissa olevia esimerkkejä, joissa muut valtiot vastoin YK:ta, vedoten historiallisiin tai muihin syihin, ottavat haltuunsa alueita. Esimerkiksi siirtomaavallan lopettaminen entisessä portugalilaisessa koloniassa Itä-Timorissa, on ollut YK:lle erittäin ongelmallista. Indonesia miehitti Itä-Timorin heti Portugalin jätettyä territorion vuonna 1975. Indonesia sivuutti YK:n vaatimukset vetäytyä Itä-Timorista, eikä hyväksynyt itsehallinnon periaatetta. Sen sijaan Indonesia katsoi, että Itä-Timorin integrointi tapahtui itätimorilaisten tahdon mukaisesti, ja koska Indonesian ja Itä-Timorin välillä oli historiallisia siteitä, muodosti Itä-Timor luonnollisen eheyttävän osan Indonesiaa. Indonesia katsoi lisäksi, että Itä-Timorilta puuttuivat taloudelliset edellytykset itsenäiseen selviytymiseen, ja että se tarvitsi tukea taloudellisesti vakaammilta valtioilta. YK hylkäsi nämä väitteet ja sekä yleiskokous että turvallisuusneuvosto vahvistivat Itä-Timorin itsemääräämisoikeuden. Kun Belize lakkasi olemasta siirtomaa, YK hylkäsi Guatemalan vaatimukset aluetta kohtaan viitaten Belizen asukkaiden itsemääräämisoikeuteen. Vaikka Guatemala vastusti Belizen tulemista riippumattomaksi valtioksi, se ei ryhtynyt mihinkään sotilaallisiin toimenpiteisiin.

Yhtäläisyydet Länsi-Saharan ja Itä-Timorin siirtomaajärjestelmän lopettamisongelmissa ovat suuret. Länsi-Saharan kyseessä ollessa Marokon kuningas Hassan ei ole hyväksynyt itsemääräämisen periaatetta vaan katsoo, että länsisaharalaiset ovat jo harjoittaneet itsemääräämisoikeuttaan kansanäänestyksessä, jonka vei läpi 65 henkilöä vanhasta hallinnollisesta toimielimestä Djemmasta, ja joka antoi tukensa Marokkoon integroitumiselle. YK ei kylläkään hyväksynyt tätä äänestystä, kun absoluuttinen enemmistö Djemman³ 102 jäsenestä oli ilmoittanut tukevansa Polisariota.

Käsite "kansa"

Vaikka itsemääräämisoikeus on periaatteellisesti hyväksytty suuressa osassa valtioita, on keskustelu käsitteestä "kansa" monimutkaisempaa. Yksi ero on vedetty siirtomaavallan alaisten valtioiden ja vähemmistöjen, jotka vaativat irtautumista olemassa olevasta valtiosta, välille. Samalla, kun YK hyväksyi julistuksen siirtomaajärjestelmän lopettamiseksi, hyväksyttiin myös suuntaviivat, joiden mukaan itsemäärääminen koskisi 1. maantieteellisesti ja etnisesti tai kulttuurisesti omaleimaista aluetta, ja joka 2. osana hallinnollista, poliittista, juridista, taloudellista, tai historiallista luonnetta vaikuttaisi asianomaiseen alueeseen tavalla, joka mielivaltaisesti asettaisi sen myöhemmin alistettuun asemaan tai tilaan. Tämä lähtökohtana pohdittavana on yleinen vaatimus, että "itse" ja "kansa" sisältävät sen, että yhteiskunnan tulee olla maantieteellisesti, kulttuurisesti, ja poliittisesti toisesta dominoivasta kokonaisuudesta eroava.

Länsisaharalaisten itsemääräämisoikeus

Edellä esitetyn "kansan" käsitteen mukaan Länsi-Saharan asukkaat ovat kansainvälisen oikeuden mukaisesti oikeutettuja itsehallintaan. Länsisaharalainen elämänmuoto poikkeaa historiallisesti marokkolaisesta ja monet yhteiset erityispiirteet ovat alueelle ominaisia. Kielellisesti Länsi-Saharalla on sen oma yhteinen arabialainen murteensa ja taloudellisesti on Länsi-Saharan talous poiketen Marokon taloudesta, pohjautunut paimentolaisuuteen ja kauppaan.

Myös kansallisen järjestelmän rakentaminen Länsi-Saharassa viittaa alueen omaleimaisuuteen. Useat yritykset rakentaa kaupunkipohjainen saharalainen poliittinen liike ovat epäonnistuneet. Marokon valtio torjui kansallismieliset saharalaiset opiskelijat Marokossa, se muun muassa kukisti laajan antiespanjalaisen mielenosoituksen Tai-Tanissa. 10. maaliskuuta 1973 luotiin Polisario, josta tuli liike joka keräsi saharalaisia, joiden toiveissa oli oma kansallinen identiteetti, ja muodosti manifestinsa mukaisesti " massojen ainutlaatuisen ilmauksen, joka valitsee ["] aseistetun taistelun välineeksi, jonka avulla saharalainen kansa voi saada takaisin täydellisen vapautensa ja tuhota sen vallan, jota espanjalainen kolonialismi harjoittaa." Toisessa kongressissaan 1974 Polisario totesi, että tavoitteena on itsemäärääminen ja julisti, että " saharalaisella kansalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella kunnes se on voittanut itsemääräämisoikeutensa, hyvinvointinsa ja täydellisen riippumattomuutensa". Hyvin lyhyessä ajassa Polisario muuttui pienestä etujoukosta massaliikkeeksi. YK:n delegaatio, joka kävi Länsi-Saharassa 1975 arvioi, että " väestö, tai ainakin kaikki henkilöt, jotka delegaatio tapasi, olivat ehdottomasti itsenäisyyden puolella." Länsi-Saharan kansan tuki Polisariolle on lisääntynyt sen jälkeen kun Marokko otti 1976 haltuunsa suuria osia Länsi-Saharasta. Myös YK totesi julistuksessaan uudelleen, että "Espanjalaisen Saharan kansalla on luovuttamattomat itsemääräämisoikeudet" ja kehotti tulitaukoon ja kansanäänestykseen alueella.

Länsi-Sahara voisi pienenä valtiona olla taloudellisesti elinvoimainen eikä sillä olisi suurempia ongelmia edistää sen pienen väestön etua. Huolimatta alueen huomattavien fosfaattilöydösten hyväksikäytöstä, Länsi-Sahara pystyisi turvaamaan yhden Afrikan korkeimmista elintasoista asukasta kohti. Laskelmien mukaan fosfaattivarantojen suuruus on noin 1,7 miljardia tonnia ja se on laadultaan maailman huippua. YK-delegaatti, joka vieraili alueella 1975 selvitti, että jos fosfaattikaivoksia rakennettaisiin lisää ja käytettäisiin maksimaalisesti hyväksi, tuottaisivat ne henkilöä kohden tuloa, joka olisi verrannollinen Euroopan teollistuneisiin maihin. Sen lisäksi on rautalöydöksiä, öljyä ja hyvin kalaisa vesistö Länsi-Saharan ja Kanariansaarten välillä.

Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU

OAU:lla oli alkuun vaikeuksia ottaa esiin Länsi-Sahara kysymystä, koska Marokolla on niin suuri vaikutusvalta Afrikassa. Vaikka monet Afrikkalaiset valtiot olivat Marokon Länsi-Saharan haltuunottoa vastaan, ne eivät halunneet toimia yhdessä OAU:n kanssa, koska Marokko uhkasi jättää organisaation, jos sen rooli Länsi-Saharassa kyseenalaistettaisiin. Vasta 1983 monien vuosien keskustelujen ja päätöslauselmien jälkeen, Länsi-Sahara otettiin jäsenvaltioksi OAU:hun. Samana vuonna OAU myös hyväksyi päätöslauselman, jossa ensikerran nimettiin Länsi-Sahara ja Marokko konfliktin osapuoliksi ja kehotettiin näitä hetimiten käynnistämään neuvottelut " tulitauosta, jotta voitaisiin luoda tarvittavat edellytykset rauhanomaista ja oikeudenmukaista kansanäänestystä varten Länsi-Saharan kansalle ["] YK:n ja OAU:n valvonnassa". 1984 Länsi-Sahara otti paikkansa OAU:ssa, jonka tuloksena Marokko jätti organisaation.

Kansainvälinen tuomioistuin

Marokko puolustautuu sillä, että se hallitsi Länsi-Saharan aluetta ennen Espanjan kolonisaatiota. Viitaten tähän "faktaan" Marokko katsoo, että sillä on laillinen oikeus alueeseen perustuen YK:n peruskirjan Artikla 2.4 mukaiseen alueellisen koskemattomuuden periaatteeseen, jonka mukaan: "Kaikkien jäsenten on pitäydyttävä kansainvälisissä suhteissaan väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai menettelemästä muulla tavalla, joka on ristiriidassa Yhdistyneiden kansakuntien päämäärien kanssa". Myös julistus siirtomaajärjestelmän lopettamiseksi vahvistaa, että "Kaikki yritykset, joiden tarkoituksena on osittain tai kokonaan hajottaa maan kansallista yhtenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta on yhteen sovittamaton YK:n peruskirjan tarkoituksen ja periaatteiden kanssa". YK:n peruskirja ja siirtomaajulistus lähtökohtanaan Marokko puolustaa kantaansa, että Länsi-Saharan alue muodostaa provinssin, joka erotettiin Marokosta, mutta joka nyt uudelleen yhdistyy isänmaahan. Samanlaisia argumentteja käytetään usein oikeuttamaan lähialueiden haltuunottoa. Esimerkiksi Irak-Kuwait konfliktin yhteydessä Irak katsoi, että Kuwait oli Irakin provinssi, joka sotilaallisen invaasion keinoin tulisi uudelleen yhdistää emämaahan.

Yleiskokous kääntyi kansainvälisen tuomioistuimen puoleen löytääkseen tukea kolonisaationlopettamisvaatimuksiinsa ja saadakseen sen lausunnon siitä, mitä siteitä Länsi-Saharan alueen ja Marokon välillä oli. Vaikka tuomioistuin näki, että tiettyä lojaliteettia oli esiintynyt joidenkin paimentolaiskansojen ja sulttaanin välillä, ei löytynyt mitään muuta, joka olisi osoittanut jonkin muotoista yhteistoimintaa ja näin muodoin ei alueellinen koskemattomuus voinut olla kyseessä. Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisu oli, että Länsi-Saharan kansa omisti itsemääräämisoikeuden. Tämän tyyppinen tuomioistuimen ratkaisu ei kuitenkaan ole sitova mitään valtiota kohtaan. Siitä huolimatta tuomioistuimen päätös on hyvin vahva indikaattori kansanyhteisön arvioksi konflikteille.

Länsi-Sahara verrattuna Itä-Timoriin ja Belizeen

Tässä on mielenkiintoista palata aikaisempaan vertaukseen kolonisaation lopettamiseksi Itä-Timorissa ja Belizessä. Länsi-Saharan kyseessä ollessa YK katsoo, että kolonisaatio alueella tulee lopettaa ja itsemäärääminen saavuttaa. Marokko esittää vaatimuksia alueesta, jonka vuoksi YK peruuttaa ja tutkituttaa asian Kansainvälisessä Tuomioistuimessa. Kun kyseessä oli Belize YK ei perääntynyt, vaikka Guatemala Marokon tapaan vetosi alueelliseen koskemattomuuteen. Myöskään kun kyseessä on ollut Itä-Timor, YK ei ole epäröinyt etteikö alueella olisi itsemääräämisoikeudetta, vaikka Indonesia vaati aluetta. Huolimatta Marokon jatkuvista vaatimuksista aluetta kohtaan, Länsi-Saharan itsemääräämisoikeus alueella on laajalti hyväksytty kansainvälisessä yhteisössä ja Länsi-Saharalla on tänään diplomaattiset yhteydet 75 valtion kanssa.

Viitteet:

3. Traditionaalisen länsisaharalaisen hallitsevan elimen muunnos.