1970-luku: Siirtomaasta miehitykseen

Pitkä tie kansanäänestykseen

Tässä meidän pitää mennä takaisin vuosien 1974-76 tapahtumiin, kun Marokon ja Mauritanian ja myös Espanjan vastaus YK:n kansanäänestysvaatimuksiin merkitsi, että nämä jakoivat territorion keskenään ja Polisario julistautui Demokraattiseksi Saharalaiseksi Arabitasavallaksi (SADR). Kehitys alueella oli kieltämättä takaisku YK:lle, joka siirtomaajulistus (1960) lähtökohtanaan hyväksyi ensimmäisen päätöslauselmansa Länsi-Saharasta 1965, jossa julistettiin alueen itsemääräämisoikeus. Päätöslauselma oli suunnattu suoraan siirtomaavalta Espanjalle, jonka kolonialismin muodot olivat koskettaneet monia kansanyhteisössä, kun Espanja ei antanut Espanjalaisen Saharan asukkaille mitään mahdollisuutta päättää statuksestaan tulevaisuudessa. Espanja ei pitänyt tuolloin Espanjalaista Saharaa siirtomaana vaan "provinssina meren toisella puolella". Päätöslauselma kehotti Espanjaa "ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin" Länsi-Saharan vapauttamiseksi koloniaalisesta hallinnasta ja käynnistämään neuvottelut alueen tulevaisuudesta, täsmentämättä miten neuvottelujen tulisi tapahtua ja mitä näiden neuvottelujen konkreettisesti tulisi sisältää.

Seuraavissa YK:n päätöslauselmissa keskityttiin kansanäänestyksen läpiviemiseen Länsi-Saharassa. Ensimmäinen näistä päätöslauselmista hyväksyttiin 1966 ja se sisältää melko yksityiskohtaisia suosituksia siitä, miten tällainen kansanäänestys voisi tapahtua. YK:n päätöslauselma 2229 kehotti Espanjaa "sallimaan kaikkien pakolaisten paluun, varmistamaan, että ainoastaan syntyperäisille länsisaharalaisille annettaisiin mahdollisuus äänestää ja antamaan YK-delegaation käyttöön kaikki mahdolliset mukavuudet niin, että se voi aktiivisesti osallistua sekä kansanäänestyksen järjestelyyn että läpiviemiseen". Päätöslauselma kehotti myös YK:n pääsihteeriä lähettämään delegaation Länsi-Saharaan "päättämään YK:n läsnäolon laajuudesta kansanäänestyksen valmistelussa ja valvonnassa ". Yleiskokous hyväksyi samankaltaisia päätöslauselmia vuosien 1967 ja 1973 välillä.

Alkuvuodesta 1967 Espanja alkoi hyväksyä, että kansanäänestys tultaisiin viemään läpi. Espanja pitkitti kansanäänestyksen läpivientiä sanoen syyksi sen, että territorion asukkaat eivät vielä olleet valmiita ja halukkaita sellaiseen. Aikavälillä 1967-1973 paitsi Espanja myös Mauritania ilmaisi halukkuutensa kansanäänestyksen läpiviemiseen territoriossa. Molemmat osapuolet luulivat siihen aikaan, että kansanäänestys voisi legitimoida heidän omat kansalliset intressinsä. Kasvava länsisaharalainen kansallismielisyys osoitti kuitenkin pian, että näin ei tulisi käymään. Kansainvälisen tuomioistuimen lausunto merkitsi myös, että länsisaharalaisilla oli itsemääräämisoikeus. Seurauksena oli, että Marokko ja Mauritania yhteisymmärryksessä Espanjan kanssa, jakoivat Länsi-Saharan keskenään 1975.

Kuinka suuri Länsi-Saharan väestö oli?

Vuonna 1974 Espanja suoritti viimeisen väestönlaskennan Länsi-Saharassa ennen lähtöään territoriosta. Tämä väestönlaskenta oli myös viimeinen tähän mennessä territoriossa suoritettu. Sen mukaan territoriossa asui yhteensä 73 497 länsisaharalaista. Tämä arvio jäi kuitenkin todellisen määrän alle, koska väestönlaskenta ei ottanut ollenkaan huomioon niitä länsisaharalaisia, jotka asuivat territorion ulkopuolella. Länsisaharalaisia oli muuttanut naapurimaihin taloudellisista syistä tai muun muassa brutaalien espanjalais-ranskalaisten sotilaallisten toimien vuoksi. Henkilömääräksi vuonna 1974 on arvioitu noin 200 000, joista puolet asui jossain muualla kuin territorion sisäpuolella.

1974 lisääntyi myös painostus Espanjaa kohtaan kolonisaation lopettamiseksi alueella. Eräs merkittävistä syistä olivat mullistukset Portugalissa ja niin sanottu huhtikuun vallankumous, mikä merkitsi, että Portugal suunnitteli "meren tuonpuoleisten provinssien" vapauttamista. Tämän vuoksi Espanja ilmoitti YK:n pääsihteerille, että kansanäänestyksen toteuttaminen sallittaisiin vuoden 1975 ensimmäisellä puoliskolla, kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun YK oli kehottanut Espanjaa sen suorittamiseen. Niille länsisaharalaisille, jotka asuivat ulkomailla ei kuitenkaan voitaisi antaa mahdollisuutta osallistua äänestämiseen. Syynä tähän oli, että Espanja oli viimeisen viiden vuoden aikana pyrkinyt luomaan yhteistyöhaluisen johtajiston territorioon, joka voisi, jos territoriosta tulisi itsenäinen, suojella espanjalaisia poliittisia ja taloudellisia intressejä. Djemma, joka mainittiin aikaisemmin, oli yksi näistä yhteistyöhaluisista johtajista, ja sillä oli espanjalaisen kolonialismin aikaan konsultoiva ja neuvoa-antava rooli, mutta siltä puuttui kokonaan poliittinen vaikutusvalta. Myös vuonna 1974 perustetun PUNS⁴:in oli ajateltu olevan tulevaisuudessa Espanjan yhteistyökumppani. Espanjalla oli erilainen näkemys kansanäänestyksen merkityksestä territorion tulevaisuudelle kuin YK:lla ja afrikkalaisilla valtioilla. Espanja kuitenkin näki territorion tulevaisuuden olevan riippumatona suvereenina valtiona ja näin ollen se vastusti Marokon ja Mauritanian vaatimuksia.

Touko- ja heinäkuussa 1975 yleiskokouksen neljäs komitea lähetti delegaation Espanjalaiseen Saharaan tapaamaan asiasta kiinnostuneita osapuolia ja raportoimaan tuloksista komitealle. Raportissa selvitettiin, että "delegaatio kohtasi jokaisessa vierailupaikassa suuria poliittisia mielenosoituksia ja sillä oli useita yksityisiä tapaamisia saharalaisen yhteiskunnan kaikkien osien edustajien kanssa. Kaikista näistä tapaamisista käy selvästi ilmi, että territorion saharalaisten keskuudessa vallitsee valtava konsensus itsenäisyyden puolesta ja johonkin naapurimaahan integroitumista vastaan. Delegaatio on vakuuttunut siitä, että pitäen lähtökohtana sitä mitä me olemme nähneet territoriossa, erityisesti massamielenosoituksia Polisario-liikkeen puolesta ["] että, heidän vierailunsa toimii katalysaattorina avoimille poliittisille voimille ja painostuksille, jotka ovat aiemmin olleet täysin nujerrettuina ["] yleisen tiedustelun, riippumatta sen muodosta, enemmistön mielipiteen selvittämiseksi territoriossa, tulee pohjautua kaikkien territorioon kuuluvien saharalaisten osallistumiseen. Ne osapuolet, joita asia koskee ja jotka ovat siitä kiinnostuneita, ovat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että tämä kysymys tulee uskoa Yhdistyneiden Kansakuntien asiantuntijakomission tehtäväksi".".

Kansainvälinen Tuomioistuin antaa tiedoksi päätöksensä

16. lokakuuta 1975 Kansainvälinen Tuomioistuin antoi tiedoksi neuvoa-antavan kantansa. Tuomioistuin hylkäsi selkeästi käsityksen, että kumpikaan Marokko tai Mauritania olisi kehittänyt sellaisia historiallisia siteitä, " jotka voisivat vaikuttaa päätöslauselma 1514:sta soveltamiseen kolonisaation lopettamiseksi Länsi-Saharassa ja erityisesti itsemääräämisen periaatteeseen territorion kansan vapaasta ja todesta halusta". Tuomioistuimen mielipide Länsi-Saharasta oli samankaltainen kuin sen mielipide Namibiasta kolme vuotta aikaisemmin ja myös selkeä ilmaisu itsemääräämisoikeuden puolesta. Tuomioistuin totesi myös, että täydellisen riippumattomuuden ei tarvitsisi olla ainoa itsemääräämisen muoto, integraatio " voi olla asukkaiden vapaasti ilmaistun halun tuloksena, jolloin he voivat olla täysin tietoisia statuksensa muutoksesta, jossa heidän halunsa on annettu informaation ja demokraattisen prosessin ilmaisuna, puolueettomasti toteutettuna yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan".

Vihreä marssi

Heti sen jälkeen, kun Kansainvälinen tuomioistuin oli ilmaissut kantansa territorion tulevaisuudesta, käynnisti Marokko 6. marraskuuta 1975 niin kutsutun "Vihreän marssin", mikä merkitsi sitä, että kuningas Hassan yhdessä 350 000 marokkolaisen kanssa marssi rajan yli Länsi-Saharaan näyttääkseen, että territorio kuului Marokolle. YK:n turvallisuusneuvosto reagoi samana päivänä ja hyväksyi päätöslauselma 380:n, joka syvästi pahoitteli marssia ja painotti, että se pitäisi välittömästi hajottaa. Marokko käynnisti myös sotilaallisten joukkojen siirtämisen territorion rajalle, vaihtoi siviilimarssijat sotilaisiin ja käynnisti neuvottelut territorion tulevaisuudesta Mauritanian ja Espanjan kanssa Madridissa. 10 joulukuuta yleiskokous vahvisti jälleen väestön (länsisaharalaisten) itsemääräämisoikeuden ja Espanjan ja YK:n vastuun kolonisaation lopettamisessa. Madridin neuvottelujen 14 marraskuuta 1975 tuloksena oli, että Espanja jättäisi territorion helmikuussa 1976 ja se jaettaisiin Marokon ja Mauritanian kesken. Näissä neuvotteluissa ei ollut ollenkaan Länsi-Saharan edustajaa, eikä mitään kansanäänestystä edes mainittu.

Eräässä toisessa päätöslauselmassa yleiskokous totesi, että niin sanottu kolmikantasopimus Madridissa sisälsi ja varmensi itsemääräämisoikeuden, mutta jätti mainitsematta miten sitä tulisi harjoittaa. Länsi-Saharasta annettujen päätöslauselmien johdosta yleiskokous nimitti 31. tammikuuta 1976 Ruotsin YK:n suurlähettilään Olof Rydbeckin erityiseksi edustajakseen tehtävänään neuvotella osapuolten kanssa Länsi-Saharan tulevaisuudesta. Hän teki alueelle kaksi matkaa helmikuussa ja huhtikuussa 1976. Hän vieraili Länsi-Saharassa, Algeriassa ja Mauritaniassa, mutta ei päässyt Marokkoon. Hän ei tämän vuoksi pystynyt täyttämään tehtäväänsä.

Heti sen jälkeen kun Madridin -sopimus oli allekirjoitettu, miehittivät Marokko ja Mauritania territorion, jonka tuloksena suuri joukko pakolaisia siirtyi rajan yli Algeriaan Tindoufiin. 27. helmikuuta SADR⁵ julistautui tasavallaksi. Heinäkuussa 1978 tehtiin Mauritaniassa sotilasvallankaappaus, joka vaikutti Mauritanian sotilaallisiin intresseihin territoriossa.

Viitteet:

4. Partido de la Union Nacional Saharoui (PUNS), oli pääasiallisesti perustunut traditionaalisiin etnisiin ryhmiin ja kannatti konservatiivisempaa sosiaalista ja poliittista toimintalinjaa kuin Polisario.
5. Demokraattinen Saharalainen Arabitasavalta, SADR, julistettiin seremonialla Bir Lehloussa Länsi-Saharassa.