1980-luku: OAU haluaa ratkaisun konfliktiin

OAU - matalasta profiilista vahvoihin kannanottoihin

OAU, kuten aikaisemmin mainittiin, piti aluksi matalaa profiilia Länsi-Sahara kysymyksessä. Poliittiset muutokset Mauritaniassa vaikuttivat siten, että OAU yritti päästä työstämään kysymystä. Ensimmäinen tällainen yritys oli "Viisaiden miesten komitean"⁶ perustaminen. Se koostui Norsunluurannikon valtioiden, Malin, Nigerian, Sudanin ja Tansanian päämiehistä, jotka olivat saavuttaneet arvostusta sekä Afrikassa että sen ulkopuolella. Komitea aloitti työskentelynsä syksyllä 1978 keskustelujen, tapaamisten ja neuvottelujen merkeissä. Heinäkuussa 1979 he sitten hyväksyivät päätöslauselman, jossa päätettiin kansanäänestyksen toteuttamisesta OAU:n asettamissa puitteissa. Päätöslauselman mukaan ensin tulisi saattaa voimaan tulitauko taistelevien osapuolten, Polisarion ja Marokon, kesken. Tätä seuraisi kansanäänestys, jossa länsisaharalaisille asetettaisiin vaihtoehdoiksi joko itsemäärääminen tai status quo. Komissio lakkautettiin sen jälkeen, kun se oli esittänyt raporttinsa ja ehdottanut, että perustettaisiin ad hoc-komitea, johon kuuluisi viisi valtiojohtajaa, jotka voisivat valvoa kansanäänestystä Länsi-Saharassa kansainvälisesti tunnustettujen normien mukaisesti. Huolimatta kaikesta painoarvosta ja tuesta, jonka komitea Afrikassa sai, Marokko ei kuitenkaan halunnut hyväksyä kansanäänestystä.

OAU:n kokouksessa Nairobissa vuonna 1981 Marokko oli kuitenkin muuttanut suhtautumistaan. Kuningas Hassan antoi lausunnon, jonka mukaan hän voisi hyväksyä kontrolloidun kansanäänestyksen, jonka muodot kunnioittaisivat ad hoc-komitean suuntaviivoja ja todistaisi Marokon legitiimin oikeuden territorioon. Hän painotti, että jos kansanäänestys toteutuisi, olisi sen tehtävä vahvistaa Marokon oikeus alueeseen. Hän kieltäytyi myöskään tunnustamasta Polisariota riippumattomaksi konfliktin osapuoleksi ja sanoi: "Minulle on olemassa vain kolme tahoa, joilla on intressejä tässä konfliktissa, ja ne ovat Marokko, Algeria ja Mauritania, niihin ei kuulu Polisario, jota ei ole koskaan ollut olemassa afrikkalaisessa yhteisössä". Kuninkaan menettelyn johdosta SADR:n jäsenyys OAU:ssa otettiin uudelleen käsittelyyn ja komitealle annettiin tehtäväksi vapaan ja oikeudenmukaisen kansanäänestyksen valmistelu territoriossa. Saadakseen Marokon mukaan komitea ehdotti, että äänestäjille annettaisiin takuut siitä, että he voisivat osallistua kansanäänestykseen, sen sijaan että Marokon pitäisi kokonaan vetää pois sotilaansa ja hallintonsa alueelta. Joukkojen tulisi kuitenkin vetäytyä tukikohtiinsa. Komitea vältti myös mainitsemasta Marokkoa ja Polisariota konfliktin osapuolina, koska Marokko kieltäytyi ylipäätään käymästä mitään keskustelua Polisarion kanssa.

Laadittu ehdotus kansanäänestyksestä OAU:n valvonnassa esiteltiin vuonna 1982, mutta Marokko ei sitä hyväksynyt. Marokon kieltäytyminen johti siihen, että OAU:n pääsihteeri ehdotti, että SADR:stä tulisi OAU:n täysivaltainen jäsen järjestön säännöstön artikla 28 mukaisesti. Tämä pirstoi järjestön kahteen leiriin, ja Marokko uhkasi, että se jättää järjestön, jos näin tapahtuu. SADR pystyi osallistumaan täysivaltaisena jäsenenä vasta OAU:n kokoukseen Addis Abebassa 1984. Marokko toteutti uhkauksensa ja jätti OAU:n. Vastauksena tähän Nigeria jätti komitean. Vaikka länsisaharalaisten poliittinen asema vahvistui SADR:n OAU:hun liittymisen myötä, merkitsi se samalla käännekohtaa OAU:n aktiivisessa työssä Länsi-Saharan konfliktin ratkaisemiseksi. Mutta vaikka OAU:n panostus Länsi-Sahara-konfliktiin väheni 1984, alkoi YK uudelleen panostaa konfliktin ratkaisun löytämiseen OAU:n kansanäänestyksen toteuttamissuunnitelman pohjalta, mutta ottaen kuitenkin huomioon ne ongelmat, joita OAU:n ponnistelut olivat kohdanneet.

Liittoutumattomien liike

Syyskuussa 1985 liittoutumattomien liike⁷ piti ministerikonferenssin Luandassa. Siellä hyväksyttiin päätöslauselma, joka antoi tukensa OAU:n kannalle Länsi-Sahara-kysymyksessä ja vaati suoria keskusteluja Marokon ja Polisarion välille, ja joka suoraan mainitsi nämä kaksi konfliktin varsinaisina osapuolina. Marokon eristäytyminen lisääntyi. Tämän lisäksi SADR:n presidentti Mohamed Abdelaziz valittiin yhdeksi OAU:n varapresidenteistä.

Lisääntynyt eristäytyminen sai aikaan kuningas Hassanin kääntymisen YK:n puoleen toivomuksena, että YK työstäisi suunnitelman kansanäänestykseksi, joka ei vaatisi suoria neuvotteluja Polisarion kanssa. Tämä yritys epäonnistui. Joulukuussa 1985 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman 40/50, joka nojaa OAU:n ehdotukseen suorista neuvotteluista, tulitauosta, väliaikaishallintoon Länsi-Saharassa ja kansanäänestykseen alueella "ilman minkään muotoista hallinnollista tai sotilaallista pakkoa". Marokko protestoi tätä kohtaan jättämällä YK:n neljännen komitean (kolonisaation lopettaminen).

1985 ja 1986 YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellar teki vakavia yrityksiä osapuolten lähentämiseksi vierailemalla Pohjois-Afrikassa ja käymällä epämuodollisia keskusteluja. Tähän yhdistettiin niin kutsutut epäviralliset keskustelut, joissa Polisarion ja Marokon edustajat saivat tehdä selkoa omista näkemyksistään pääsihteerille, joka sitten esitteli ne toiselle osa-puolelle, mikä merkitsi sitä, että osapuolten ei tarvinnut kohdata kasvokkain. Strategiana oli, että nämä epäsuorat keskustelut johtaisivat siihen, että suorat keskustelut käynnistettäisiin, joiden tuloksena vuorostaan voisi olla aselepo ennen kansanäänestystä. Hyvistä aikomuksista huolimatta nämä yritykset eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Eräässä kirjeessään YK:n pääsihteerille epämuodollisten keskustelujen alla Kuningas Hassan toisti jälleen maansa olevan ei-neuvoteltavissa olevassa tilassa Länsi-Sahara-kysymyksessä. Myös Polisario toisti uudelleen vaatimuksensa marokkolaisten täydellisestä hallinnollisesta ja sotilaallisesta vetäytymisestä ennen kuin kansanäänestystä voitaisiin viedä läpi. Keskusteluilla ei saatu aikaan mitään edistysaskeleita.

Kohti Algeria ja Marokon välisiä diplomaattisia suhteita

16. toukokuuta 1988 Algeria ja Marokko ilmoittivat, että ne solmivat diplomaattiset suhteet välilleen uudestaan. Ne olivat rikkoutuneet kaksitoista vuotta aikaisemmin Algerian tunnustaessa SADR:n. Uudelleen muodostettuja suhteita kuulutettaessa Algeria ja Marokko lupasivat helpottaa " itsemääräävän kansanäänestyksen pitämistä suurimmalla rehellisyydellä ja ilman mitään pakottavuutta". Ainakin virallisesti Algeria ja Marokko halusivat toteuttaa YK:n ja OAU:n suunnitelman. Polisario katsoi, että oli olemassa riski, että Algeria ja Marokko olivat tehneet jonkin salaisen sopimuksen territorion tulevaisuudesta. Sitä paitsi näiden kahden maan julistus merkitsi sitä, että Länsi-Sahara-kysymys joutui varjoon, kun mitään aikarajaa ei oltu asetettu. Arabiliiton kokouksessa Algerissa 7. kesäkuuta 1988, olivat palestiinalaisten levottomuudet Gazassa ja Länsirannassa (Intifada) agendan pääkohtina. Algerian tarve näyttää niin suuri arabimaiden osallistuminen kokoukseen kuin mahdollista osoittautui myöhemmin Algerian ja Marokon sovinnon syyksi.

Viitteet:

6. Comite des Sages.
7. Liittoutumattomien liike perustettiin 1961 Jugoslaviassa, jota edelsi konferenssi Bandungissa Indonesiassa 1955. Jäsenyyden säännöt liittoutumattomien liikkeessä perustuvat periaatteeseen, jonka mukaan liittoutumattomuus perustuu suurvaltojen valtataistelun ulkopuolisena pysymiselle, niin kutsuttu kolmas näkökanta.