1988-1993: Rauhansuunnitelmia ilman tulosta

Uusi rauhansuunnitelma esitellään ja MINURSO perustetaan

Elokuun 11. 1988 YK:n pääsihteeri Perez de Cuellar esitteli kattavan suunnitelman konfliktin ratkaisemiseksi Marokon ja Polisarion edustajille New Yorkissa. Hän kehotti heitä antamaan vastauksensa 1. syyskuuta. Vaikka suunnitelman sisältöä ei yksityiskohtaisesti julkistettukaan – minkä katsottiin helpottavan konfliktin asianosaisten mahdollisuutta hyväksyä sopimus – oli se paljolti samankaltainen kuin YK:n/OAU:n aikaisemmat suunnitelmat tulitauosta, väliaikaishallinnosta ja kansanäänestyksestä. Monien hämmästykseksi hyväksyivät niin Marokko kuin Polisario periaatteessa YK:n suunnitelman 30 elokuuta. Työstetyssä suunnitelmassa ei kuitenkaan ollut mitään aikataulua.

Suunnitelma oli niin löyhästi muotoiltu, että molemmat osapuolet voivat periaatteessa sen hyväksyä. Periaatteellinen hyväksyntä tuli siis myös Marokolta, vaikka se vastusti kaikissa muodoissaan Länsi-Saharaan sijoitettujen 150 000 sotilaan joukkojensa vetäytymistä. Marokon hyväksyntä merkitsi myös sitä, että se epäsuorasti tunnusti Polisarion konfliktin toiseksi osa-puoleksi. Polisario puolestaan katsoi itsestään selväksi sen, että ne 165 000 länsisaharalaista, jotka asuivat pakolaisleireillä Tindoufissa Algeriassa, saisivat äänestää kansanäänestyksessä vaikka heitä ei mainittukaan periaatteellisesti hyväksytyssä YK-suunnitelmassa.

YK:n/OAU:n suunnitelma konfliktin ratkaisemiseksi oli nyt saanut huomattavan tuen maailmanyhteisöltä ja lokakuussa 1989 YK:n yleiskokous totesi yhteisymmärryksessä, että Länsi-Sahara-konflikti ratkaistaisiin rauhanomaisesti ja demokraattisesti. 18. kesäkuuta 1990 YK:n pääsihteeri esitteli yksityiskohtaisen suunnitelman siitä, miten Länsi-Saharasta tulisi joko itsenäinen valtio tai se kansainvälisesti hyväksytyllä tavalla integroitaisiin Marokkoon. Nyt julkistettiin myös se suunnitelma, jonka Marokko ja Polisario olivat hyväksyneet 30. elokuuta 1988. Kehitetty suunnitelma sisälsi myös suunnitelmia tulitauon ja sen valvonnan varalle sekä suunnitelman, miten joukkojen vetäytyminen tulisi tapahtumaan, sekä YK-missio MINURSOn (United Nations Mission for the Referendum in Western Sahara), jonka tehtävänä tulisi muun muassa olemaan rauhallisen ilmapiirin luominen ennen kansanäänestystä ja sen aikana. Erotuksena sille suunnitelmalle, jonka osapuolet olivat hyväksyneet, sisälsi laajennettu suunnitelma myös aikataulun toteutukselle. Siinä sovittiin, että kansanäänestys pidettäisiin 24 viikkoa taistelujen lopettamisen jälkeen, ja että annettaisiin mandaatti tunnistamiskomissiolle, joka toimisi pääsihteerin sen hetkisen erityisen edustajan, sveitsiläisen Johannes Manzin, alaisuudessa. Pääsihteerin valitsemalle erityiselle edustajalle annettiin myös huomattavat valtaoikeudet territoriossa, jos ja kun väliaikaishallitus aloittaisi toimensa. YK:n hyväksymän suunnitelman pykälän 61 mukaisesti tunnistamiskomission tehtäviin kuului " toteuttaa osapuolten hyväksymän kannan mukaisesti, että kaikilla länsisaharalaisilla, jotka oli otettu mukaan espanjalaisen ylivallan vuonna 1974 suorittamaan väestönlaskentaan, ja jotka ovat 18-vuotiaita tai vanhempia, olisi äänioikeus, huolimatta siitä ovatko he territoriossa tai sen ulkopuolella pakolaisina tai muusta syystä".

27. kesäkuuta 1990 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi pääsihteerin työn konfliktin ratkaisun löytämiseksi ja kehotti sekä Marokkoa että Polisariota "toimimaan yhteistyössä" hänen työnsä kanssa ja antaa hänelle tehtäväksi lähettää alueelle toinen tekninen delegaatio alustavaksi jalansijaksi. Vuoden 1990 kesä- ja heinäkuun aikana YK:n delegaatio vieraili territoriossa. Toisessa toteutusta käsittelevässä raportissa pääsihteeri selvitti tiettyjä rauhansuunnitelman hallinnollisia näkökohtia. Pykälä 20, joka sisältää äänioikeutettujen tunnistamisen ja rekisteröinnin, toteaa, että tunnistamiskomission "toimeksiannon vuoden 1974 väestönlaskennan saattamiseksi ajan tasalle tulisi käsittää (a) kuolleiden henkilöiden nimien poistamisen listalta ja (b) huolehtimisen niiden henkilöiden hakemuksista, jotka hakevat oikeutta osallistua kansanäänestykseen sillä perusteella, että he ovat länsisaharalaisia, ja että heidät on jätetty pois vuoden 1974 väestönlaskennasta".

Pääsihteeri matkusti turvallisuusneuvoston antamalla mandaatilla Geneveen, jossa hän yritti saada aikaan tapaamisen Marokon ja Polisarion kanssa kasvotusten. Tämä yritys epäonnistui, kun Marokko kieltäytyi tapaamisista ja neuvotteluista Polisarion kanssa. Kuitenkin järjestettiin keskustelu molempien, Tindoufin ja Marokon, pakolaisleirien länsisaharalaisten heimonvanhinten kesken. Myös tämä tapaaminen kyseenalaistettiin Marokon puolelta, joka katsoi, ettei näillä edustajilla ollut mitään virallista legitimiteettiä edustaa ketään.

Turvallisuusneuvosto antoi huhtikuun 28. päivänä 1991 päätöslauselman, joka näytti vihreää valoa MINURSOn perustamiselle ja vahvisti uudelleen pääsihteerin rauhansuunnitelman hyväksynnän. Bushin hallituksen päätös sisällyttää amerikkalaista sotilashenkilöstöä MINURSOon, osoitti amerikkalaisten herännyttä halua saada Länsi-Sahara-konflikti pikaisesti päätökseen.

Yritykset saada aikaan aselepo taistelevien osapuolten kesken, ja joka sisältyi valmistelevana osana rauhansuunnitelmaan, johti vihdoin tuloksiin ja 6. syyskuuta 1991 osapuolet lopettivat taistelut. Välikohtauksia on tapahtunut ja niissä on kuollut joitakin henkilöitä, mutta aselepo on pysynyt voimassa. Helmikuussa 1992 YK raportoi 77 aselevon loukkausta, joista 75:een Marokko oli syyllinen, ja helmi- toukokuun 1992 välillä Marokko oli syyllinen 97:ään 102:sta välikohtauksesta. Se, että aselepo on pysynyt voimassa vuodesta 1991 johtuu suurelta osin MINURSOsta, joka läsnäolollaan ja säännöllisellä partioinnillaan on auttanut osapuolia pitämään sopimuksensa.

Listat, joissa on uusia äänioikeutettuja

Marokko rikkoi YK:n rauhansuunnitelman mukaiset sitoumuksensa esittämällä uusia vaatimuksia siitä, ketkä olivat äänioikeutettuja, siitä huolimatta, että Marokko ja Polisario olivat päässeet yksimielisyyteen siitä, että lista niistä, jotka olivat sisältyneet vuoden 1974 väestönlaskentaan, olisi perustana, kun valikoitaisiin kansanäänestykseen osallistumiseen oikeutetut. Elokuussa 1991 Marokko esitti viitaten pykälään 20(b), listan 120 000:sta äänestäjästä, jotka eivät kuuluneet vuoden 1974 väestönlaskentaan.

Kirjeessä, joka oli päivätty 15. syyskuuta 1991, YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellarille, Kuningas Hassan ilmoitti, että Marokko aikoi muuttaa 170 000 "saharalaistaan" alueelle helpottaakseen tunnistamisprosessia. Kuningas kirjoitti edelleen, että hän toivoi YK:n arvostavan sitä 40 000 000 dollarin taloudellista panosta, jonka verran tämän operaation arvioitiin maksavan. Protestoidakseen tätä kohtaan pääsihteerin erityisedustaja Johannes J. Manz erosi. Kirjeessä pääsihteerille hän kirjoitti: "Tunnistamattomien henkilöiden siirtämistä territorioon on pidettävä ei-sotilaallisena väkivaltana, niin kutsuttu "Toinen vihreä marssi ", niin kuin minä sen näen, on rikos henkeä kohtaan, jos ei kirjaimellisesti, niin rauhansuunnitelmassa".

Kysymys siitä, ketkä ovat oikeutettuja äänestämään, on noussut ehdottomasti vaikeimmaksi kysymykseksi ratkaista ja tulisi kuitenkin ratkaista, jotta rauhanprosessi voisi edistyä. Syyskuussa 1991 kuningas Hassan vieraili Washingtonissa saadakseen kannatusta mielipiteilleen. Hän viittasi siihen rooliin, joka Marokolla oli ollut Persianlahden-kriisissä ja painotti, että Marokko oli yksi Yhdysvaltain vanhimpia ystäviä. Kuningas Hassanilla on myös useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden ja organisaatioiden tuki Yhdysvalloissa ja häntä tukevat esimerkiksi Henry Kissinger ja juutalais-amerikkalaiset järjestöt. Ennen Washingtonin vierailua päästettiin myös vapaaksi joitakin poliittisia vankeja marokkolaisista vankiloista ihmisoikeuksien kunnioittamisen osoittamiseksi.

Lokakuussa edustajainhuoneen Afrikka-komitean puheenjohtaja Mervyn Dymally teki yrityksen painostaa Valkoista Taloa päätöslauselmalla vapaasta ja oikeudenmukaisesta kansanäänestyksestä Länsi-Saharassa ja kehotti presidentti Bushia "ryhtymään tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että Turvallisuusneuvosto ryhtyy kiinteisiin toimenpiteisiin, siinä tapauksessa, että mukauttaminen jostain syystä epäonnistuisi tai tapahtuisi yrityksiä myöhästyttää hyväksyttyä rauhansuunnitelmaa." Edustajainhuone hyväksyi päätöslauselman ja senaatti piti sitä arvokkaana. Lokakuussa 1991, kansanedustaja Dymallyn puheenjohtajakaudella, edustajainhuoneen Afrikka-komitea piti julkisen tiedotustilaisuuden Länsi-Afrikasta , koska se yritti estää YK:n rauhansuunnitelman muuttamisen.

Javier Perez de Cuellarin viimeinen raportti Länsi-Saharasta

19. joulukuuta, Javier Perez de Cuellar esitteli viimeisen raporttinsa Länsi-Saharasta (UN Doc.S/23299), juuri ennen kuin hän jätti tehtävänsä YK:n pääsihteerinä. Liitteessä hän asettaa viisi pääasiallista kriteeriä, joiden mukaan päätetään niistä, jotka ovat äänioikeutettuja:

Henkilöt, joiden nimi on vuoden 1974 väestönlaskennan korjatussa listassa. Henkilöt, jotka vuoden 1974 väestönlaskennan aikana asuivat territoriossa ja kuuluivat saharalaisiin heimoihin, mutta joita ei otettu mukaan väestönlaskentaan. Kahden ensimmäisen ryhmän lähimmät perheenjäsenet. Henkilöt, joilla on länsisaharalainen isä, joka on syntynyt territoriossa, ja henkilöt, jotka kuuluvat saharalaiseen heimoon, joka kuuluu territorioon, ja on elättänyt itsensä territoriossa kuusi vuotta peräkkäin tai jaksoittain 12-vuoden aikana ennen 1. joulukuuta 1974.

Vaikka nämä kriteerit niistä, jotka luokitellaan äänioikeutetuiksi, eivät tyydyttäneet kaikkia Marokon vaatimuksia, suosivat ehdotetut kriteerit Marokkoa, ja jos kansanäänestys olisi tapahtunut näiden viiden kriteerin pohjalta olisi Marokon kanta voittanut kansanäänestyksen.

31. joulukuuta 1991 päätöslauselmassa 725 turvallisuusneuvosto ilmoitti, että se ei voi antaa tukeaan Javier Perez de Cuellarin raportille. Neuvosto katsoi, että se oli yksipuolinen muunnos rauhansuunnitelmasta, joka ei perustunut molempien osapuolten tahtoon OAU:n kannan mukaisesti, ja että raportti ei ottanut huomioon tunnistamiskomission syksyllä suorittamaa työtä. Neuvosto kehotti uutta pääsihteeriä Boutros Boutros-Ghalia laatimaan uuden raportin.

USA:n senaatin aloite

Senaattori Claiborne Pell, senaatin ulkopoliittisen komitean puheenjohtaja, oli tyytymätön Valkoisen Talon saamattomuuteen ja päätti teettää oman tutkimuksen Länsi-Saharan tilanteesta. Tammikuussa 1992 George A. Pickart komiteasta vieraili Marokossa ja sekä Marokon, että Polisarion kontrolloimissa osissa Länsi-Saharaa. Palattuaan Washingtoniin hän antoi yksityiskohtaisen raportin tilanteesta alueella. Hän totesi, että rauhansuunnitelma oli suuressa vaarassa, ja että jos rauhansuunnitelma epäonnistuisi, voisi siitä seurata vakavia seurauksia Pohjois-Afrikan vakaudelle ja se voisi johtaa uusiin taisteluihin Marokon ja Polisarion välillä, joka luultavasti vaikuttaisi poliittiseen tilanteeseen Algeriassa. Hän totesi lisäksi, että kun YK ei menetellyt poliittisesti vastauksena MINURSOn raportoimiin aselevon loukkauksiin Länsi-Saharassa, on tämä vähentänyt MINURSOn uskottavuutta molemmissa konfliktin osapuolissa, ja että MINURSOn YK:lta saama heikko tuki on kytketty yhteen Marokon haluttomuuteen tehdä yhteistyötä MINURSOn kanssa. Pickart katsoi, että jos suhteet eivät parantuisi nykyisestä, tulisi YK:n ehkäistä ennakolta MINURSOn epäonnistuminen.

Pickartin raportin tuloksena Yhdysvaltain kongressi tuli täysin tietoiseksi niistä ongelmista, joita voisi nousta esiin, jos rauhanprosessin vauhtiin saamisessa epäonnistuttaisiin. Tämän johdosta edustajainhuoneen Afrikka-komitea päätti uudelleen painostaa Bushin hallitusta pitämällä uuden julkisen tiedotustilaisuuden Länsi-Saharasta helmikuussa 1992. Siellä kävi ilmi, että USA:n sitoumukset rauhansuunnitelmaa kohtaan olivat toisella sijalla, kun hyville suhteille Marokon kanssa annettiin etusija.

Bushin hallitus ilmaisi useissa tilanteissa, että se arvosti sitä, että Marokko jätti äänestämättä turvallisuusneuvostossa 31. maaliskuuta 1992, kun Libyaa arvosteltiin ankarasti sen väitetystä roolista ilmaräjäytyksissä Lockerbien yllä. Vaikka Marokon rooli Lähi-idän rauhanprosessissa oli hyvin vähän kiitelty, Bushin hallitus kiitti Marokkoa sen avusta tässä prosessissa. USA myönsi myös, että Marokkoa kohtaan oli velvoitteita, koska se takasi kauttakulkuoikeuksia amerikkalaisille sotilasvoimille matkalla Lähi-itään kriisin puhjetessa. Tämä selittää, miksi USA yli vuosi Persianlahdenkriisin jälkeen oli yhä haluton kiirehtimään Marokkoa pitämään "vapaata ja oikeudenmukaista" kansanäänestystä ilman viivytystä. Kun ajattelee USA:n suurta vaikutusta YK:n työhön, on hyvin tärkeää vapaan ja oikeudenmukaisen kansanäänestyksen läpiviennille, että USA on kiinnostunut näkemään konfliktin ratkaisun.

Uusi raportti Boutros Boutros-Ghalilta

Tavattuaan heimopäälliköitä marraskuussa 1992, uusi pääsihteeri esitteli ajan tasalle saatetun raporttinsa 26. tammikuuta 1993. Raportti pohjautui neuvotteluihin Javier Perez de Cuellarin viidestä kriteeristä (tämän raportista joulukuussa 1991 katso jakso 5.3) osapuolten kanssa. Tyytymättömyys tuli esiin neljännen ja viidennen kriteerin kohdalla, samoin kuin siinä, tulisiko kansanäänestykseen osallistumiseen oikeutettujen tunnistamisen tapahtua virallisten dokumenttien, suullisten todistajanlausuntojen tai molempien avulla. Osapuolet olivat periaatteessa yhtä mieltä siitä, että (a) äänestämään oikeutettujen perustan tulisi pohjautua kolmeen ensimmäiseen kriteeriin: korjattuun väestönlaskentalistaan vuodelta 1974, henkilöihin, jotka vuoden 1974 väestön laskennan aikaan asuivat territoriossa ja kriteereissä yksi ja kaksi mainittujen perheeseen kuuluviin, ja (b) että, luotettavat espanjalaisen siirtomaavallan antamat dokumentit muodostivat hyväksyttävän lähdeaineiston, joka legitimoi kyseessä olevien yksilöiden henkilöllisyyden. Muuten osapuolet olivat paljolti erimielisiä. Marokko halusi laajentaa äänioikeutettujen määrää niin paljon kuin mahdollista ja myös sisällyttää äänioikeutettuihin väestöä, joka oli joko suoraan tai epäsuorasti kytketty territorioon ja jotka menettäisivät äänioikeutensa, jos kriteereitä tulkittaisiin ankarasti. Polisario toivoi voivansa säilyttää vuoden 1974 väestönlaskennan ainoana hyväksyttävänä valintakeinona koskien niitä ihmisiä, joilla oli legitiimi oikeus osallistua kansanäänestykseen.

Vaikka molemmat osapuolet katsoivat, että lapsille, joiden isä oli syntynyt territoriossa tulisi antaa oikeus osallistua kansanäänestykseen, arveli Polisario, että on hyvin vaikeaa todistaa, että isä todella oli syntynyt territoriossa, ja myös että kyseessä oleva henkilö todella on tämän lapsi. Osapuolet olivat myös periaatteessa yhtä mieltä siitä, että henkilöille, jotka olivat oleskelleet territoriossa pidemmän aikaa ennen vuotta 1974, pitäisi myös antaa oikeus osallistua kansanäänestykseen, mutta myös tässä tuli esiin vaikeus todistaa, että näin oli ollut asianlaita. Marokko katsoi, että kansan siirtojen perusteella tulisi kaikille, jotka olivat olleet asukkaina vuoden 1884 jälkeen, kun espanjalainen siirtomaavalta perustettiin, antaa oikeus äänestää. Polisario katsoi, että mukaan tulisi laskea vain ajanjakso siitä alkaen, kun naapurivaltiot olivat saavuttaneet riippumattomuuden. Osapuolilla oli myös erilainen kanta siitä, olisiko heimonjohtajien suullisten todistusten oltavat voimassa olevia siinä tapauksessa, että osapuolilla olisi eri näkemys henkilön mahdollisesta äänioikeudesta. Edelleen osapuolilla oli erilainen näkemys heimoyhteydestä äänioikeuden perustana. Polisarion argumentin mukaan jäsenyys heimon sivuhaarassa toisi äänioikeuden territorion ulkopuoliselle henkilölle vain, jos pääosa kantaheimosta oli mukana vuoden 1974 väestönlaskennassa ja näin ollen laskettiin mukaan territorioon kuuluviin. Polisario katsoi, että muuten henkilöt, joilla ei ole mitään tosiasiallista yhteyttä territorioon, voisivat päättää sen tulevaisuudesta territorion todellisten asukkaiden puolesta ja viittasi virheen mahdollisuuteen vertaamalla tilanteeseen, jossa esimerkiksi Kenian masait äänestivät Tansanian vaaleissa vain siksi, että Tansaniassa oli Masaiheimoon kuuluvia.