Glover, Jonathan: Ihmisyys

Alkuteos Humanity, suom. Petri Stenman
sid., 590 s.,
ovh 29 e | Rauhanpuolustajilta 17 e + postimaksu
ISBN 952-471-020-X



Gloverin kirjan voisi suomentaa vaikkapa lukiolaisten oppikirjaksi.
- historian professori Juha Sihvola, Helsingin Sanomat

Jonathan Gloverin Ihmisyys ansaitsee klassikon arvon ja mitä laajimman lukijakunnan.
- History Today

Brittiläinen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover pohtii, mikä mahdollisti sen, että Kiinan kulttuurivallankumouksen, Hiroshiman, Pol Potin Kamputsean, natsien keskitysleirien, Ruandan ja Bosnian kaltaiset kauheudet pääsivät tapahtumaan.

Kirjan sanoma on selkeä: ei koskaan enää. Historiasta on opittava paljon.

Pari sanaa lähestymistavastani ensin historiaan ja sitten etiikkaan on paikallaan, jotta etiikan ja viime vuosisadan historian yhteydet tulisivat selviksi.

Ensiksi historiasta.
Puhe 1900-luvun raakalaismaisuudesta on hieman harhaanjohtavaa. On pelkkä myytti, että barbarismi olisi syntynyt viime vuosisadalla.
- ihmiskunnan historia on täynnään sotia, verilöylyjä, kaikenlaistakidutusta ja julmuutta. Voidaan jopa väittää, että suurimmassa osassa maailmaa on noin viimeisten sadan vuoden ajan kuljettu kohti psykologisesti humaanimpaa ilmapiiriä kuin koskaan aiemmin.

Silti on totta, että suuri osa 1900-luvun historiaa on ollut hyvin epämiellyttävä yllätys. Teknologian rooli on ollut ratkaiseva: nykyään harvojen yksittäisten ihmisten päätökset voivat kylvää kauhua ja kuolemaa satojen tuhansien, jopa miljoonien muiden ihmisten joukkoon.
Nämä tapahtumat järkyttävät meitä paitsi laajuudellaan, myös siksi, että ne ovat niin vastakkaisia odotuksille, joita ainakin Euroopassa eläteltiin vuosisadan alussa. Napoleonin kukistumisen ja ensimmäisen maailmansodan välillä Euroopassa vallitsi sadan vuoden ajan miltei katkeamaton rauha, mikä antoi aihetta uskoa ihmiskunnan kasvaneen ulos sotaisasta menneisyydestään. Runoilija Charles Sorley kirjoitti kotiinsa vuonna 1915, muutama kuukausi ennen kaatumistaan rintamalla, aivan luontevasti: "Yhtä kaikki sota meidän vuosisadallamme on anteeksiantamatonta ja kaikkien osapuolien on tasapuolisesti kannettava syyllisyys sen syttymisestä."

Tuoreempi anteeksiantamattomuuden kokemus lienee joillakin Persianlahdella taistelleilla, mutta he tuskin enää mitenkään erityisesti liittävät sitä 1900-lukuun. Runossaan MCMXIV Philip Larkin kuvaa ensimmäisen maailmansodan pestuujonoja:

Hatut kuin kruunut, aurinko
viiksekkäillä, ikivanhoilla kasvoilla.
He nauravat aivan kuin tämä kaikki
olisi vain lomapäivien ajanvietettä.

Vuosisadan loppupuolella Larkin lisäsi: "Tuo viattomuus on mennyttä." Pohdin 1900-luvun historiaa pystyäkseni näkemään joitakin tuon vuosisadan tapahtumia sopivasta inhimillisestä perspektiivistä. Oma aikamme tulvii jatkuvasti niin paljon informaatiota ja tosiasioita, että vain vaivoin voimme pysähtyä punnitsemaan niiden tarkoitusta ja keskinäistä tärkeysjärjestystä. Milan Kundera kuvailee uutistulvan yhtä seurausta näin:

Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.

Uudelleen tietoisuuteen nostettavia tapauksia voi ryhmitellä ja tulkita monin eri tavoin. Kirjani ei ole narratiivista historiaa, vaan keskustelevaa ja analysoivaa. Kun Immanuel Kant ajatteli, että mieli tulkitsee maailmaa aktiivisesti käsitteillään ja kategorioillaan sen sijaan että olisi vain passiivinen tiedon vastaanottaja, hän samalla kehotti tekemään kysymyksiä luonnolle - ei kuten oppilas vaan kuten tuomari. Näin on myös historian laita: käytän etiikkaa kysymyksissäni kuulustellessani historiaa.

Filosofit ovat pohtineet paljon syitä, jotka estävät ihmisiä
kohtelemasta toisiaan säälimättömän itsekkäästi, ja perusteita, joilla käytöksellemme voidaan hyväksyä moraalisia rajoituksia. Nämä "moraaliresurssit" ovat käsittelyssäni keskeisiä. Voidaan hyvin kysyä mitä niille tapahtui, kun ensimmäinen maailmansota alkoi tai kun atomipommi pudotettiin. Entä mihin ne katosivat Stalinin ajan Venäjällä, natsi-Saksassa tai äskettäin Bosniassa ja Kosovossa? Käyttämällä etiikkaa apuna tällaisessa historian kuulustelussa ymmärrämme toivottavasti helpommin ihmisluonnon sitä puolta, joka usein jää pimentoon.

Väitän myös, ettei etiikan filosofisia kysymyksiä voi sivuuttaa, mikäli historiaa halutaan ymmärtää. Näiden kysymysten jäätyä vaille kunnollisia vastauksia on syntynyt ilmapiiri, jossa katastrofeja on päässyt tapahtumaan.

Yksi tekijä, joka vaikeuttaa tapausten näkemistä oikeassa
perspektiivissä, on omakohtaisen kokemuksen puute. Kirjoitan asioista, joista minulla ei ole ensikäden tietoa; olen tästä yhtä tietoinen kuin oman aikani ja maailmani auvoisuudesta. Kirjoitan sodista ilman, että olen sotinut niistä yhdessäkään, kirjoitan natsismista ja stalinismista tai vaikkapa Latinalaisen Amerikan diktatuureista, joiden alaisuudessa en ole kuunaan elänyt. Lukijat, joilla on omakohtaisia kokemuksia, varmasti paikoin huomaavat tämän puutteen.

Erään toisen alan - lääketieteen etiikan - tutkijat säntäävät joskus johtopäätöksiin, joista näkyy, ettei heillä ole kokemusta pulmiin liittyvästä inhimillisestä todellisuudesta. Sama vaara vaanii moninkertaisena sitä, joka kirjoittaa Vietnamista tai Auschwitzista vailla omia kokemuksia.

Yhtä kaikki, vaikka omat kokemukset antaisivatkin paremman pohjan tutkimukselle, on myös hyviä perusteita yrittää ilman niitä.

Kukaan ei ole voinut olla osallisena kuin pienessä osassa näistä episodeista. Jos antaa kokemusten puutteen lannistaa, käy helposti niin, ettei kukaan edes yritä hahmottaa näiden taatusti opettavaisten tapausten kokonaisuutta. Toisen maailmansodan loppupuolella filosofi Glenn Gray palveli Saksassa amerikkalaisdivisioonassa, joka valtasi keskitysleirin. Päivästään eloonjääneiden kanssa Gray kirjoitti: "Näissä muutamassa sadassa eloonjääneessä tuntui näyttäytyvän ihmisluonteen koko
kirjo heidän vapauttamisensa ensimmäisenä päivänä, ja tajusin kohdanneeni sellaisen totuuden hetken, joka ei enää toistu - edes heille."

Glenn Gray julkaisi pohdintojaan tästä ja muistakin
kokemuksistaan, mutta usein tärkeiltäkin vaikuttavista sotakokemuksista kirjoittavat ihmiset tuntuvat olevan niissä liian syvällä pohtiakseen niitä kunnolla. Joskus he toivovat, että rauhan aikana muut onnistuisivat saamaan heidän kokemuksistaan irti jotain sellaista, joka säästäisi tulevat sukupolvet vastaavilta kokemuksilta.

Julmuuksia tapahtuu jossakin paraikaakin, eikä meitä, jotka onneksemme elämme muualla, saa estää ajattelemasta niitä. Lehtimiehet vaarantavat henkensä kertoakseen tekeillä olevista kauheuksista meille, jotka elämme suhteellisen turvallisissa oloissa. Uhrit kertovat tuskaisista kokemuksistaan, jotta me ymmärtäisimme tapahtuneen. Usein he ovat siinä uskossa, että kun maailma kuulee totuuden, nousee vastalausemyrsky ja
jotakin myös tehdään.

Saamaansa vastaanottoon saattavat pettyä myös lehtimiehet, kuten Ed Vulliamy, joka toimi kirjeenvaihtajana Bosnian sodassa:

Useimmat meistä ajattelivat saavansa jotakin aikaan - alussa. Tuntui käsittämättömältä, että maailma näki, luki ja kuuli kaiken, mitä tämän sodan uhreille tapahtui, tekemättä mitään. Ja pahempaakin: myöhemmin selvisi, että diplomaatit vähät välittivät tekemisistämme ja poliittiset johtajat jopa kirosivat meitä.

Myös uhrit ja heidän lähipiirinsä ovat huomanneet saman. Raiskatuista bosnialaisnaisista huolehtinut Selma Hecimovic kirjoittaa:

Lopulta hieman väsyin jatkuvaan todisteluun. Meidän piti näyttää toteen kansanmurha, piti todistaa, että naisiamme raiskattiin ja lapsiamme tapettiin. Samalla kun minä kirjaan naisten lausuntoja tai lehtimiehet haastattelevat heitä, kuvittelen niitä välinpitämättömiä ihmisiä, jotka istuvat kauniissa kodeissaan hampurilaisen ja oluen äärellä ja vaihtelevat televisionsa kanavia. Mitäköhän täällä vielä pitäisi tapahtua, minkälaisia kärsimyksiä muslimeille vielä pitäisi koitua, että niin sanottu sivistynyt maailma reagoisi jotenkin?

Matkan päästä nämä tapaukset eivät ehkä aina näyttäydy oikeassa valossa. Pelkkä ymmärtäminen ei tietenkään vielä lopeta kauheuksia, mutta sen vastakohta, passiivisuus, auttaa niitä jatkumaan.