Politkovskaja, Anna: Toinen Tshetshenian sota

Alkuteos Vtoraja Chechenskaja,
suom. Jukka Mallinen

nid., 240 s.,

Loppuunmyyty

ISBN 952-471-141-9

Toinen Tshetshenian sota on järisyttävää luettavaa - kenties rankinta sotareportaasia, mitä suomen kielellä konsanaan on ilmestynyt.
- Jouko Grönholm, Turun Sanomat (13.4.2003)

Anna Politkovskajaa kutsutaan joskus sankaritoimittajaksi. Hänen vaikuttava teoksensa oikeuttaa ilmaisun.
- Ilta-Sanomat (9.4.03)

Politkovskajan raporttien parasta antia ovat tavallisten ihmisten kertomukset kokemuksistaan terrorisodan jaloissa. Kun sota joskus on ohi, ei kansainvälinen yhteisö voi puolustaa välinpitämättömyyttään sillä, ettei asiasta ollut tietoa. Tässä on yksityiskohtaista tietoa.
- Kansan Uutiset (4.4.03)


Palkittu, tunnettu Tshetshenian sodan reportteri, 43-vuotias venäläistoimittaja ja kirjailija Anna Politkovskaja toimi lokakuussa -02 Moskovassa Dubrovka-teatterin panttivankitilanteen välittäjänä.

Suomessakin vieraillut, tunnettu ja arvostettu Politkovskaja on yksi harvoista Tshetshenian sodan silminnäkijöistä. Hän on vieraillut sodan runtelemassa maassa yli 40 kertaa vuoden 1999 jälkeen. Hän on riippumattoman moskovalaisen Novaja Gazeta -lehden toimittaja ja artikkeleidensa takia hän on joutunut niin Venäjän hallituksen kuin tshetsheenikapinallistenkin tähtäimeen.

Politkovskaja kirjoittaa paljon sekä Tshetshenian siviiliväestöön kohdistuvista että Venäjän armeijan sisällä tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Tämä 43-vuotias kahden lapsen äiti on saanut työstään Tshetsheniassa lukuisia toimittaja- ja ihmisoikeuspalkintoja, mutta joutunut myös pidätetyksi, maanpakoon sekä raiskaus- ja tappouhkausten kohteeksi.

Venäjän armeija pidätti Politkovskajan Tshetsheniassa helmikuussa 2001. Hän oli tuolloin tutkimassa armeijan tekemiä raiskauksia, pahoinpitelyitä ja murhia Khatunin kylässä. Kolme päivää kestäneen pidätyksen aikana venäläissotilaat uhkasivat ampua ja raiskata hänet sekä vahingoittaa hänen lapsiaan.

Syyskuussa 2001 tappouhkauksia tuli lisää. Politkovskaja oli artikkeleissaan kommentoinut huhuja, joiden mukaan Venäjän armeija olisi ampunut alas oman helikopterinsa, koska siinä olleet korkea-arvoiset kenraalit kuljettivat todisteita armeijan sotarikoksista. Venäjän puolustusministeriö yritti estää artikkelin julkaisun ja varoitti, että Politkovskaja tapettaisiin mikäli hän palaisi Tshetsheniaan.

Päätoimittajansa kehotuksesta Anna Politkovskaja pakeni Wieniin. Joulukuussa 2001 hän kuitenkin palasi takaisin Moskovaan ja on vannonut jatkavansa Tshetshenian sodasta kirjoittamista - viran-omaisten uhkailusta huolimatta.

"Tämä sota on henkilökohtainen asiani. Kirjani henkilöistä suurin osa on jo kuollut. Joudun hankkimaan heille apua kansainväliseltä yhteisöltä"

MITEN HYVÄ ONKAAN OLLA KUURO

Sota alkoi tavanomaisesti: kylien ja puutahojen pommituksilla. Se tarkoittaa pakolaisvirtoja. Tuhannet ihmiset sieppasivat mukaansa lapset ja vanhukset ja ryntäsivät pää kolmantena jalkana pois. He tulivat kaikkialta ja kaikkialle, ja Tshetshenian tärkeimmälle valtatielle, niin sanotulle federaation päätielle Rostov-Bakulle, syntyi monen kilometrin jono. Mutta sitäkin pommitettiin.

Syyskuu 1999. Makaamme kauhtuneessa syysruohossa. Itse asiassa haluamme maata juuri siinä, koska suurimmalle osalle riittää vain pölyistä tshetsheenimaata. Meitä on liikaa, satoja, eikä hyvää riitä kaikille. Me olemme ihmisiä, jotka ovat sattumalta joutuneet pommituksen alle. Emme ole syyllistyneet mihinkään, olimme vain kulkemassa kohti Ingushetiaa pitkin entistä valtatietä, jonka panssariajoneuvot ovat kyntäneet ja myllänneet.
Selkämme takana on Groznyi. Laumaksi pakkautuneina pakenemme sotaa ja taisteluja. Kun tulee hetki, jolloin pitää mennä maahan, ottaa sikiöasento ja yrittää vetää pää, polvet ja jopa kyynärpäät alleen, minuun iskee valheellinen, niljakas yksinäisyyden tunne ja alan ajatella: Miksi käperryn? Mitä yritän pelastaa? Tämän elämän, jota kukaan ei enää tarvitse paitsi minä itse?

Miksi tunne on valheellinen? Koska tiedän hyvin kaiken olevan valhetta: koti on täynnä sukulaisia ja siellä odotetaan minua ja rukoillaan puolestani. Se on niljakas, koska olen yltä päältä hiessä. Kun haluttaa kovasti elää, hikeä erittyy paljon. Eräillä on tosin tuuria: kun he tuntevat kuoleman vierellään, tukka vain nousee pystyyn. Ja kuitenkin, yksinäisyys. Kuolinvuoteella ei kuule tovereita. Kun syöksypommittajat roikkuvat korkealla kyyristyneen selän yläpuolella, maa alkaa muistuttaa pakkovuodetta.

Siinä ne tulevat, helikopterit. Taas kerran rynnäkkö. Ne ovat niin alhaalla, että konekivääriampujien kädet ja kasvot näkyvät. Jotkut väittävät, että silmätkin, mutta se on liioittelua, kauhun aikaansaamaa. Tärkeimpiä ovat sotilaiden avoimille luukuille huolimattomasti laskemat jalat. On kuin sotilaat eivät olisikaan lentäneet tappamaan, vaan olisivat vain päättäneet vilvoitella uupuneita jalkojaan viileässä ilmavirrassa. Jalat ovat suuret ja pelottavat, kengänkannat lähes tönivät meitä. Aseiden piiput on puristettu reisien väliin. Pelottaa, mutta jokainen haluaa nähdä, kenen tappamaksi tulee. Näyttää kuin sotilaat nauraisivat meille, sille että ryömimme hullunkurisesti maassa, vanhat gruusialaiset tädit, nuoret tytöt, lapset. Me olemme jopa kuulevinamme hohotuksen, vaikka sekin on valetta, meteli ympärillä on liian kova. Konekiväärisarjat viheltävät ympärillämme ja joku alkaa parkua vihellysten tahtiin ? siitä ei ole epäilystäkään. Tapettu? Haavoittunut?

- Älä liiku äläkä nosta päätäsi, se on neuvoni, sanoo mies vieressäni.

Hän on maastoutunut sellaisena kuin on, mustassa puvussa, valkeassa paidassa ja mustassa solmiossa.
Naapuri sortuu puheliaisuuteen. Kiitos hänelle siitä, nyt on parempi puhua kuin vaieta.

Miehen nimi on Vahha, ja hän on virkamies, maanmittaaja
Atshoj-Martanista, suuresta kylästä läheltä Ingushetiaa. Sotivassa Tshetsheniassa kaikki pelkäävät kaikkia, ja tänä aamuna Vahha on lähtenyt kotoaan tavalliseen tapaan puvussa, kansio kädessään, kuin töihin menossa, ettei kiinnittäisi huomiota. Todellisuudessa hän oli päättänyt paeta.

- Joka kerta, mumisee Vahha, koska ei voi olla mumisematta, huulemmehan ovat maata vasten, - joka kerta kun helikopterit lentävät yli, otan käsiini kansion, vedän esiin paperin ja olen kirjoittavinani. Minusta vaikuttaa, että se auttaa kovasti.

Vieressä makaavat alkavat naureskella hiljaa.
- Miten paperi voi muka auttaa? Mitä oikein puhut? kuiskaa vasemmalle asettunut pikkuruinen laiha vaari sammaltaen ja pölyä äänekkästi sylkien.

- Lentäjät näkevät, että työskentelen, että en ole terroristi,
maanmittaaja selittää.

- Entä jos ne ajattelevat päinvastoin? Että kirjoitat muistiin niiden rekisterinumeroita? kuuluu ääni edessämme kyyhöttävästä naisen vartalosta. Se muuttaa hyvin varovasti asentoa.

- Tässähän puutuu, milloin tämä loppuu?

- Jos ne ajattelevat niin, se on kaiken loppu.
Tämän sanojaa ei näy. Hän on takanamme. Hyvä niin, sillä puhe on tiukkaa ja iskevää kuin kirves, säälimätöntä.

- Sinusta se riittää, tiukkasävyinen vanhus keskeytetään. Puhuja kääntyy Vahhan puoleen: ? Näytä kansiosi, ole hyvä. Kerron muille. Ruumiit, jotka ovat vaienneet tiukkasävyisen vanhuksen puhuessa, tarraavat taas oljenkorteen, yhtäkkiä lahjoitettuun ilon hetkeen, heistä joillekin viimeiseen.

- Näytä, näytä.

- Hommataan kaikki tuollainen.

- Venäläisille ei jää kansion kansiota.

- Luuleeko Putin, että kaikki tshethseenit lähtevät sotaan kansioitten kanssa? Tarkoitus oli kyllä lähteä rynnäkkökiväärien kanssa.

- Silloinhan federaaleillekin annetaan kansiot. Koko Tshetshenia kulkee kansiot kainalossa.

- Vahha, ystävä, minkä värinen kansion pitäisi olla?
Helikopterit eivät lähde kulumallakaan, ne tekevät kierroksen toisensa jälkeen. Lapsen itku raastaa maata, joka on siroteltu täyteen ihmisiä. Konekiväärisarjat - kun saisi ne vaikenemaan edes minuutiksi! - ja putoavien miinojen räjähdykset kurnuttavat tauotta tehden kuolinvuoteellemme epätodelliseksi. Tämä vielä puuttuikin! Silti ihmiset laskevat leikkiä.

- Allahin tahto, Vahha huitaisee nöyrästi yleisölle.
- Puhukaa mitä puhutte, tämän kansion kanssa en ole haavoittunut kertaakaan. En ensimmäisessä sodassa enkä tässä. Se on auttanut aina.

- Kuljit noin ensimmäisessäkin? Kansion kanssa? Joku kiemurtelee naurusta ? katkonaisesta, äärimmäisen hermostuneesta naurusta.

- Miksi sitten makaat nyt? Hei, kaveri! Nousisit ylös!
Vahha kyllästyy:
- Kaikkihan makaavat. Minäkö nousisin yksin? Ja ryhtyisin maalitauluksi?

- Niin mutta kansion kanssa. Tämä vanhus keskeytti tiukan vanhuksen, joka ei ole sanonut enää sanaakaan. Puhuja naureskelee jossain takanamme - jos nauruksi voi
ylipäätään sanoa korviemme tavoittamaa voimakkaan yskimisen tahdittamaa ruumiin tärinää.

- Hah-hah-haa, kaveri! Et tiedä onneasi: niistä saattaa näyttää siltä, että sinä lasket meitä. Ja se merkitsee, että sinä olet niiden puolella.

Vahha vaikenee. Tilanne on typerä pelleilyyn - kohtuus kaikessa. Hän alkaa puhallella pölyä likaantuneista mustista hihoistaan. Hän puhaltaa jonnekin alleen, sillä muuhun hän ei pysty siinä sikiöasennossa, johon meidät on pakotettu.

Vahha ja hänen kansionsa tulevat tuhoutumaan vuorokauden kuluttua. Ne räjähtävät miinaan puolentoista kilometrin päässä paikasta, jossa nyt makaamme. Vahha astuu ensimmäisen sotasyksyn lakoontuneeseen, korjaamattomaan peltoon, pari metriä tieltä sivuun. Miinoja on kaikkialla loputtomasti, ja kaikki kiertävät Tshetsheniaa ilman miinakenttien karttoja, myös sotilaat ja taistelijat. Venäläistä rulettia.

Vahha ei tule astumaan sivuun siksi että menisi tarpeilleen, vaan muuten vain, väsyneenä odottamaan: jono tarkastuspisteen passien tarkastukseen on liian pitkä ja se koostuu lähes kokonaan "sukulaisista", niistä, joiden kanssa hän valmistautuu tänä päivänä kuolemaan, tällä niityllä maaten. Meistä naureskelijoista. Kuollut Vahha tulee jälleen makaamaan niityllä, mutta sillä kertaa vailla pelkoa. Hänen murskautuneet kasvonsa ovat taivasta kohti ja kädet enemmän levällään kuin koskaan elävänä ? vasen käsi tilkuiksi repeytyneestä mustasta pikkutakista kymmenisen metrin päässä vasemmalla. Oikea käsi on lähempänä, noin kymmenen askeleen päässä. Vahhan jaloille käy todella onnettomasti: ne katoavat, hajoavat kai pölyksi räjähdyksessä ja lentävät pois tuulen mukana. Sama koituu kansion ja sen valkeiden puhtaiden paperiarkkien kohtaloksi, niiden, jotka varjelevat helikoptereilta, mutteivät näköjään miinoilta.
Vahhan ruumiin luokse kävelee varovasti kaksi sotilasta samasta tarkastuspisteestä, jonne on pitkä jono. Toinen sotilaista on pieni ja nuori, kuin viisitoistavuotias, kypärä liian iso ja saappaat väärän kokoiset. Toinen on vanhempi ja ryhdikkäämpi, salskea, kädet likaisten housujen taskuissa. Kyyneleet alkavat virrata hiljaa pitkin nuoremman sotilaan mutaisia kasvoja, ja hän kääntyy pois pystymättä katsomaan. Toinen antaa hänelle korvatillikan, ja hän vaikenee kuin herätyskello, joka lyödään kiinni että saisi vielä nukkua.

Jonossa olevat tshetsheenit ostavat sotilaiden luutnantilta suuren mustan muovisäkin, rautaisannoksen lasti 200:n varalta. He keräävät Vahhan jäännökset ja miettivät pitkään, minne viedä ne. Äidin, vaimon ja lasten luo leiriin Ingushetiaan? Vai Atshoi-Martaniin, tyhjään taloon?
Lopulta järki voittaa: tietysti Atshoihin. Sinnehän hänet on kuitenkin haudattava, sukuhautaan. Miksi tuhlata rahaa ja raahata hänetmIngushetiaan? Matka sinne maksaisi melkoiset lahjukset. Kaukasian tarkastuspisteessä, tämän sodan ja muun maailman rajalla, joutuu maksamaan kaksi kertaa - sinne ja takaisin - ja ruumiista pakotetaan maksamaan kaksi tai kolme kertaa enemmän, esimiehen mielialasta riippuen.

Toistaiseksi Vahhalla on kuitenkin aikaa vielä kokonainen
vuorokausi: hän on elossa ja kunnossa. Me makaamme yhä niityllä Gehin luona emmekä ainoastaan toivo pääsevämme onnellisesti helikoptereiden alta, vaan uskomme hiukan myös pian koittavaan onnelliseen tulevaisuuteen. Sotahan on vasta aivan alussa, elämme vuoden 1999 lokakuun ensi päiviä, ja meistä tuntuu, että edessä olevat taistelut eivät ole kovin pitkiä ja pakolaiset palaavat pian kotiin ja että jos kestämme tämän yhden päivän, kaikki lutviutuu itsestään.

Vahha rohkaistuu. Kun vaara on liian suuri, kaikki sumenee ja kyllästyttää. Huitaistuaan helikoptereille Vahha kääntyy äkisti kyljelleen ja alkaa noin vain, arkisesti, inhimillisesti, ilman hiekkaa suussaan, kertoa perheestään. Hän kertoo kuudesta lapsestaan, jotka ovat viikko sitten lähteneet Atshoista Ingushetiaan hänen äitinsä, vaimonsa ja kahden naimattoman sisarensa kanssa. Heidän luokseen hänkin on pyrkimässä.

Kauempana pommitetaan Gehiä - hartaasti, raivokkaasti, kuten varmaankin Königsbergiä toisessa maailmansodassa. Vahha kääntyy jälleen.

- Sinne on kerääntynyt pakolaisia Groznyista, kauheaa.
Hän lipsahtaa perhe-aiheesta pommituksen kasvavan irrationaalisen rytmin valtaamana.

- Varmaan tuhansia pakolaisia. Edellisessä pommituksessa viime viikolla tuhottiin sairaala, ja haavoittuneet ja sairaat vietiin. Mihin uudet haavoittuneet nyt laitetaan?
Naiset uikuttavat hiljaa ja sähähtelevät lapsille, etteivät nämä parkuisi ? aivan kuin lapset eivät olisikaan samanlaisia ihmisiä kuin hekin. Tuhoaseiden läsähdykset iskevät meihin joka suunnalta, antamatta aivoille lepotaukoa. Ja vaikka helikoperihyökkäyksen alusta on kulunut vain puolisen tuntia, se on jo aikoja sitten muuttunut puoleksi vuorokaudeksi, johon mahtuvat muistot lähes koko elämästä. Ihmiset menettävät vähitellen itsehillintänsä, kuuluu mielipuolisia huutoja, miehet itkevät. Kaikki eivät kuitenkaan. Joukossamme on keskenkasvuisia,13-14-vuotiaita poikia. He arvioivat innostuneesti ja riemukkaasti, mitä asetta juuri nyt käytettiin, ja osoittavat aiheen perusteellista tuntemusta - kuinkas muuten? Koko heidän tietoinen elämänsä on kulunut nykyaikaisen asesanaston opiskelussa: sotaa on käyty Tshetsheniassa lähes kymmenen vuotta.

Keskenkasvuisten ja meidän välissä ryömii hiljaa pieni poika, suunnilleen kuusivuotias. Hän on laiha ja surullinen. Hän ei itke, ei huuda, ei tarraa äitiinsä. Hän vilkuilee mietteliäästi ympäristöään ja sanoo: "Miten hyvä onkaan olla kuuro." Sävy on yksinkertainen, rauhallinen ja jopa arkinen. Kuin hän sanoisi: "Miten hyvä onkaan pelata palloa."

Silloin meidät saavuttaa Grad, tämän sodan pelottavin ihmisen kuuloa ja sydäntä raiskaava ase. Grad on huippunykyaikainen raketinheitin. Sen yhteislaukaus viheltää pitkään, sähisee ja mutkittelee. Kuulemme kuitenkin, että se ampui ohi, ja kuolema, vaikka menikin läheltä, valitsi tällä kertaa toisen. Nauramme. Grad muuttaa ihmisen epäinhimilliseksi luontokappaleeksi, joka on oppinut iloitsemaan toisten surusta.

Yhteenvedon tekee poika, joka on sovittanut päänsä mukavasti, olosuhteiden vastaisesti, ruohomättäälle kuin tyynylle:
- Kuurot eivät kuule mitään tästä eivätkä siksi pelkää. Vahha vetää pojan hiljaa luokseen, syleilee tätä ja kaivaa konvehdin mustan pikkutakkinsa taskusta.

- Mikä on nimesi? Vahha kysyy hiljaa itkien.

- Sharpuddin, poika vastaa katsoen hämmästyneenä aikuisen miehen kyyneleitä.

- Eikö olisi vielä parempi muuttua sokeaksi, mykäksi ja kuuroksi, Sharpuddin? Vahhan silmät ovat kuivuneet pojan katseesta.

- Mutta me emme ole sellaisia. Ja meidän on kuitenkin selvittävä.

Noin viiden minuutin kuluttua helikopterit lentävät pois ja Grad vaikenee. Hyökkäys on lopussa. Ihmiset nousevat vähitellen, ravistelevat vaatteitaan, jotkut kiittävät Allahia.

Niitty herää henkiin. Naiset juoksevat etsimään autoja haavoittuneille. Miehet kantavat kuolleet yhteen paikkaan.
Kuluu yö ja päivä. Pieni Sharpuddin menee aikuisten miesten luo, jotka ovat keräämässä Vahhaa mustaan säkkiin. Sharpuddin ryhtyy vaieten auttamaan heitä. Hänelle sähähdetään tylysti, kuin koiralle - hänen itsensä tähden - mutta äiti selvittää tilanteen. Hän sanoo, että hänen poikansa oli viimeinen lapsi, jota Vahha helli eläessään. Silloin Sharpuddinin annetaan auttaa.