Murtaako Latinalainen Amerikka uusliberalismin kahleet?

Alustaja: KTT Kent Wilska

 

Valon pilkahduksia uusliberalismin pitkän tunnelin päässä

Latinalaisen Amerikan kansat ovat kokeneet monenlaista sokkiterapiaa 50:n viime vuoden aikana. Monissa maissa on ollut vallassa Yhdysvaltojen pönkittämiä raakoja sotilasdiktatuureja. Demokratian harjoittelemisesta on seurannut talousromahduksia. Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, nuo uusliberalismin airueet, ovat pitäneet vielä 1990-luvulla muun muassa Argentiinaa ja Brasiliaa tiukassa kuristusotteessa. Brasilia oli tuolloin maailman velkaantunein maa. Argentiinassa myös keskiluokka menetti kaiken, kun inflaatio laukkasi tuhansissa prosenteissa.

Nyt lähes kaikissa mantereen maissa on demokraattisesti valittu, jonkin asteinen vasemmistolainen presidentti ja hallinto. Vapautuuko Latinalainen Amerikka siis uusliberalismin kahleista ja Yhdysvaltojen määräysvallasta?

”Äärimmäisestä uusliberalismista on suurin osa tätä manteretta vapautunut uusien vasemmistolaisten hallitusten myötä”, vastasi työryhmässä alustuksen pitänyt kauppatieteiden tohtori Kent Wilska. Hän on työskennellyt kehitysyhteistyöprojekteissa muun muassa Dominikaanisessa tasavallassa.

Wilska totesi, että uusliberalismin lonkerot kuitenkin edelleen ulottuvat lähes kaikkialle maailmaan. Sen periaatteita toteuttavat, enemmän tai vähemmän, sekä oikeistolaiset että vasemmistolaiset hallitukset monissa maissa – myös Suomessa.

Vauraus ei jakaannu

Uusliberalismin mukaan julkisen sektorin osuutta pitää kaventaa, sääntelyä vähentää, palveluja yksityistää, sosiaalimenoja karsia ja yritysten kilpailukykyä edistää kaikin mahdollisin keinoin muun muassa poistamalla esteet kaupankäynniltä. Näin päästään vapaan markkinatalouden onnelliseen olotilaan.

Tämän talousopin mukaan yritysten ja rikkaiden menestyksestä sitten tihkuu murusia automaattisesti myös köyhille. Tätä tihkumista ovat Latinalaisen Amerikan köyhät saaneet odottaa vuosikymmeniä – turhaan. Maanosahan on ollut uusliberalismin koelaboratoriona alkaen Augusto Pinochetin Chilestä, jossa 1970-luvulla huseerasivat monetaristisen talouspolitiikan gurun Milton Friedmanin opetuslapset, niin sanotut Chigagon pojat. Friedman sai taloustieteen Nobel-palkinnon 1976 ja pääsi Ronald Reaganin neuvonantajaksi 1980-luvulla. Chile koki talousromahduksen 1982–1983.

Wilskan mukaan poliittinen kääntyminen vasemmalle on seurausta uusliberalistisen politiikan epäonnistumisesta. Latinalainen Amerikka on myös sosiaalisesti hyvin epätasa-arvoinen. Siellä on edelleen maailman suurimmat tuloerot.

 

Irti uusliberalismin linnakkeista

Joulukuussa perustettiin Venezuelan ja Argentiinan johdolla Etelän pankki, jonka tarkoitus on korvata Maailmanpankki ja sen liitännäiset. Muina jäseninä ovat Brasilia, Bolivia, Ecuador, Paraguay ja Uruguay. Pankki antaa lainaa muun muassa sosiaalisten ohjelmien kehittämiseen. Sen politiikka on ainakin julistusten mukaan täysin erilaista kuin Maailmanpankin, josta muun muassa Argentiina on päässyt eroon maksamalla sille velkansa Venezuelan hyvällä avustuksella.

USA:n Latinalaiselle Amerikalle tyrkyttämää vapaakauppasopimusta (FTAA) korvaamaan on perustettu ALBA-yhteistyö (Bolivaarinen vaihtoehto meidän Amerikallemme), jossa ovat mukana Kuuba, Nicaragua, Venezuela ja Bolivia. Äskettäin ALBA:an liittyi Dominikaaninen tasavalta.

 

Tulonjaon tasaamispyrkimyksiä

Latinalaisen Amerikan maissa suuri osa työstä tehdään epävirallisella sektorilla, jonka osuus eri maiden työvoimasta vaihtelee noin 20 ja 80 prosentin välillä. Nämä itsensä tavalla tai toisella leivänsyrjässä kiinni pitävät ihmiset eivät ole kovin sitoutuneita yhteiskuntaan. Lisäksi luku- ja kirjoitustaidottomuus on edelleen laajaa, vaikka viime vuosien kampanjoilla sitä onkin vähennetty muun muassa Venezuelassa.

Näistä lähtökohdista ei ole helppoa ryhtyä poistamaan köyhyyttä. Köyhät eivät jaksa odotella uudistuksia, kun perheellä ei ole leipää. Lisäksi vastassa on useimmissa maissa uusliberalistisen politiikan ansiosta rikastunut kansallinen eliitti, joka vastustaa ankarasti kaikkia pyrkimyksiä tasata huimia tuloeroja. Mutta hienoja yrityksiä poistaa äärimmäinen köyhyys on kuitenkin tehty.

Venezuelan presidentti Hugo Chavez yritti säätää uudella perustuslailla sosiaaliturvan koskemaan kaikkia, myös epävirallisen sektorin väkeä kuten katukaupustelijoita ja perheenäitejä. Perustuslaki ei mennyt läpi kansanäänestyksessä joulukuussa, mutta Chavezin uudistusprosessi jatkuu.

Bolivian Evo Morales on ehdottanut, että kaikille 60 vuotta täyttäneille maksettaisiin niin sanottua ihmisarvoeläkettä 26 dollaria kuukaudessa. Tämä maksettaisiin suoraan maakaasu- ja öljytuloista muodostetusta rahastosta. Eliitti vastustaa tätä maan rikkauksien uusjakoa.

Ecuadorin tuore verolaki vapauttaa kaikki alle 7 850 dollaria vuodessa ansaitsevat kokonaan veroista. Tämän tulorajan alle jää 85 prosenttia Ecuadorin kansasta, mikä kertoo sekä köyhyyden että epävirallisen sektorin laajuudesta.

 

Pysyvä muutos?

Nykyisen vasemmistoaallon pysyvyydestä Wilska antoi kovin pessimistisen arvion. Hänen mukaansa vasemmistoaalto on pysyvä muutos vain, jos se pystyy luomaan parannuksia kansojen enemmistön elämään ja poistamaan sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi pystyä luomaan kasvua, joka myös kanavoituu työksi ja toimeentuloksi kansan enemmistölle.

Wilskan mielestä nyt on menossa vasemmistohallitusten kuherruskuukausi. Se ei kestä loputtomiin. Latinalaisessa Amerikassa on pitkältä ajalta todisteita siitä, että aina löytyy jokin uusi profeetta, jolla on uusi resepti, uusi malli, joka ratkaisee kaikki ongelmat.  Kehitys etenee sykleissä. Poliittinen sykli on ollut tähän mennessä korkeintaan 4–6 vuotta.

Marjaliisa Siira